null Ovatko vain lestadiolaiset oikeita uskovia? Lestadiolaisjohtaja Valde Palola avaa liikkeen seurakuntaoppia

Vanhoillislestadiolaisten jokavuotiset Suviseurat pidettiin viime kesänä Äänekoskella.

Vanhoillislestadiolaisten jokavuotiset Suviseurat pidettiin viime kesänä Äänekoskella.

Hengellisyys

Ovatko vain lestadiolaiset oikeita uskovia? Lestadiolaisjohtaja Valde Palola avaa liikkeen seurakuntaoppia

Vanhoillislestadiolaiset ovat vakaasti kirkon jäseniä, korostaa lestadiolaisjohtaja. Hänen mielestään liikkeen seurakuntaoppi ei sulje pois vaan kutsuu.

Sähköpostiin kilahtaa vastaus.

”Haastattelutilanteeseen suhtaudun toki myönteisesti, joskin mainitsemasi lähtökohta ei mielestäni palvele varsinaisesti itse asiaa eikä myöskään lukijaa, ellei sen perustaksi rakennu ensin vanhurskauttamisopillinen näkökulma. Näkökulma, joka tämän kaltaisessa kysymyksessä on hyvä pitää esillä, on uskon näkökulma, jota useimmiten on mahdotonta purkaa järjen ymmärryksen tasolle.”

Viestin uskonnolliset lauseet kertovat, että nyt ollaan siirrytty kokonaan omalle kielialueelle. Viestin lähettäjä on Valde Palola. Hän on vanhoillislestadiolaisen liikkeen valtakunnallisen kattojärjestön Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen varapuheenjohtaja.

Palola kehottaa lukemaan ensin kirjan Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti. Kirjoituksia uskon ja opin perusteista. Tänä kesänä ilmestynyt kirja käsittelee vanhoillislestadiolaisuuden keskeisiä oppeja. Tai ei oppeja, vaan liikkeen uskoa ja opetusta, kuten Palola korjaa. Oppinsa vanhoillislestadiolaiset katsovat olevan syvintä luterilaisuutta.

Palola, Vantaalla asuva Helsingin rauhanyhdistyksen entinen puheenjohtaja, liikkeen puhuja ja eläkkeellä oleva kenttärovasti, on kirjan artikkelityöryhmän puheenjohtaja. Kirjassa on hänen mukaansa ainutlaatuista se, että siinä on liikkeen opetuksen ydin nyt yksien kansien välissä. Ote on yleistajuinen, tosin lukijaa auttaa, jos vanhoillislestadiolaisuuden käsitteet ovat entuudestaan tuttuja.

Kirja on Palolan mukaan vastaus paitsi lestadiolaisen liikkeen sisäisiin tarpeisiin myös kirkon piirissä ilmenneeseen kyselyyn siitä, mitä vanhoillislestadiolainen liike opettaa.

– Kirjaa ei missään nimessä ole tarkoitettu pisteeksi keskustelulle, vaan haluamme siinä kristittyinä kertoa avoimesta uskostamme, sanoo Palola.

Vl-liikkeen mukaan vain heidän saarnaajansa voivat julistaa Jumalan sanaa.

- Kolumnisti Kari Kuula

Kolumnisti haastoi etsimään vastauksia

Aina ei kuitenkaan tunnu siltä, että vanhoillislestadiolaiset kertoisivat avoimesti esimerkiksi siitä, mitä he ajattelevat toisista kirkon jäsenistä. Kirkko ja kaupungin kolumnisti, teologian tohtori Kari Kuula kysyi heinäkuussa vanhoillislestadiolaisuuden paikkaa kirkossa. Hän suri sitä, että ”Vl-liikkeen mukaan vain heidän saarnaajansa voivat julistaa Jumalan sanaa. Siksi peruskirkosta ei saa kaikkein tärkeintä: taivasportin avaavaa syntien anteeksiantamusta. Sen antaa vain vl-liike.”

Kuula toivoi tekstinsä lopuksi olevansa väärässä liikkeen todellisuudesta, jossa vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluva kirkon työntekijä ei pidä seurakuntaansa ja kollegoitaan oikeana Jumalan kansana. ”Korjaava palaute olisi paikallaan.” Kuula kertoi samalla arvostavansa liikkeeseen kuuluvia ihmisiä, hänen hyvä ystävänsä on lestadiolainen.

Usein vanhoillislestadiolaisen liikkeen opetuksia seurakuntaopista käsittelevät ulkopuoliset tai entiset lestadiolaiset, koska liike itse on varovainen vastaamaan. Toki esimerkiksi Espoon rauhanyhdistyksen sivuilta voi lukea yhden tiiviin näkökulman asiaan. Näin siellä lukee: ”Jumalan valtakunta on Pyhän Hengen muodostama uskovien seurakunta maan päällä. Se on yksimielinen uskossa, opissa ja rakkaudessa.”

Palola on nyt luvannut vastata, vaikka asia on hankala selittää ja se vaatii hänen mielestään laajempaa taustoitusta, erityisesti vanhurskauttamisopista ja uskosta. Siksi hän tilaa haastattelijalle kirjan Kristus eilen, tänään ja iankaikkisesti ja vastaa ensin osaan kysymyksistä sähköpostilla. Sen jälkeen on vuorossa parin tunnin keskustelu.

– Haluan mieluummin puhua henkilökohtaisesti siitä, miten uskon, kuin me-muodossa. Mutta toki taustana on liikkeemme opetus. Olenhan vanhoillislestadiolainen, selittää Palola.

Valde Palola on pappi, lestadiolainen seurapuhuja ja liikkeen kattojärjestön Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen varapuheenjohtaja.

Valde Palola on pappi, lestadiolainen seurapuhuja ja liikkeen kattojärjestön Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen varapuheenjohtaja.

Valitsisitko taivaan vai helvetin?

Valde Palola kertoo syntyneensä vanhoillislestadiolaiseen perheeseen, joka asui Pohjanmaalla Nivalassa. Hänen vanhempansa olivat lestadiolaisia, lapsia syntyi kaksitoista. Äiti ja isä kuljettivat poikaa seuroihin ja kirkkoon.

– En muista, missä vaiheessa erkaannuin uskosta. Aika varhaisessa vaiheessa maailma kuitenkin minut vei.

– Kirjoitin ylioppilaaksi ja ajattelin ensin lähteä lakia lukemaan. Pari viikkoa luin pientä pränttiä ja sitten panin kirjan kannet kiinni. Laskin leikkiä, että mieluummin minusta tulee pappi kuin tuomari.

Erinäisten mutkien kautta leikinlasku muuttui todeksi, vaikka Palola ei tuntenutkaan mitään syvää kutsumusta papin tehtävään. Opiskeluaikana hän päätyi lestadiolaisen Samuli Pentikäisen tutorryhmään, ja kävi tämän kehotuksesta lestadiolaisten seuroissa. Mutta niin hän kävi myös muun muassa körttiseuroissa.

Kesäteologina, opiskelun loppupuolella Palola kertoo ”tuntonsa heränneen”.

– Olin valmistumassa papiksi, mutta itsellänikään eivät olleet asiat kohdillaan. Miten voisin toimia pappina? Tuo ahdistava vaihe kesti aika pitkään.

Palola päätti lähteä vanhoillislestadiolaisten vuotuiseen suurtapahtumaan suviseuroihin ”tekemään parannusta”.

– Siinä prosessissa minua kuitenkin opetettiin, ettei parannuksen teko ja uskomisen asia ole ihmisen itsensä otettavissa. Se on yksin Jumalan armoa. Tulin vain vihaiseksi, kun minua seuroissa lähestyttiin ja kehotettiin parannukseen. Lähdin kotipaikkakunnalle, mutta odotin siellä, että uskovaiset palaisivat suviseuroista ja voisin heidän kanssaan jutella. Minun roolini oli kuitenkin vängätä vastaan, se on ihmisen osa, kuten Martti Luther sanoo.

Lopulta Palolan keskustelukumppanit kysyivät häneltä yksinkertaisen kysymyksen, joka mursi vastarinnan.

– He kysyivät, että jos saisin valita, valitsisinko taivaan vai helvetin.

– Vastasin, että taivaan tietenkin. Sitten he eivät enää yhtään odottaneet, vaan julistivat minulle evankeliumin, että saat uskoa kaikki syntisi anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Minulla on se oma kokemus, että Jumala synnytti ja antoi voiman uskomiseen, teki ratkaisun minun puolestani.

Palolan mukaan kokemus siitä, miten Jumala vanhurskauttaa synnin turmeleman ihmisen yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Kristuksen tähden, on keskeinen lestadiolaisen seurakuntanäkemyksen ymmärtämiselle.

Lestadiolaisuus kytkee opetukseensa vanhurskauttamisopista opetuksen Jumalan valtakunnasta ja Jumalan seurakunnasta. Lutherin ajatus siitä, että todellinen seurakunta on kirkon sisällä, on tuttu monille muillekin hengellisille liikkeille. Ne eivät kuitenkaan ajattele, että vain omaan liikkeeseen kuuluvat olisivat oikeita uskovia. Mutta ajatteleeko lestadiolaisuus näin?

– Kun koin, että Jumalan valtakunta minua siinä lähestyi ja minulle julistettiin Pyhässä Hengessä evankeliumi, joka vastasi rauhalla omalletunnolleni, minun on vaikea ajatella, mistä muualta kuin täältä olisin sen löytänyt, vastaa Palola.

Entä koetko, että tässä asiassa oli merkitystä sillä, että satut olemaan lähtöisin lestadiolaisesta kodista?

– Uskon, että uskon siemen oli siellä kylvetty. Uskovaiset vanhemmat eivät tee koskaan turhaa työtä, kun puhuvat uskomisen asiasta.

Kysymykseen, mitä ajattelette kirkon muista jäsenistä, en aio vastata muuten kuin että olisi tärkeää, että mahdollisimman moni suomalainen pitäisi kirkon jäsenyyttä tärkeänä.

- Lestadiolaisjohtaja Valde Palola

”Kansankirkko on äärettömän arvokas”

Melko pian tämän jälkeen rauhanyhdistys eli vanhoillislestadiolainen paikallisyhdistys kutsui Palolan ”kristillisyyden” seurapuhujaksi. Ennen luterilaisen kirkon pappisvihkimystä hänet siunattiin seuroissa oman liikkeen puhujan tehtävään. Kumpi näistä, puhujaksi kutsuminen vai pappisvihkimys, merkitsee enemmän?

– Molemmat merkitsevät yhtä paljon. Pappisvirkaan kutsuu kirkko ja me olemme vakaasti kirkon jäseniä. Pitäydymme kirkkoon myös siinä mielessä, että meillä on samat sakramentit ja sama tunnustus. Pappisvirka on arvokas asia. Se oikeuttaa kastamaan, vihkimään avioliittoon, asettamaan ehtoollisen pyhän sakramentin ja siunaamaan hautaan.

Onko vanhoillislestadiolaisuudessa koskaan ajateltu, että liike voisi olla oma kirkkonsa?

– Aika ajoin tämä kysymys on noussut esille, esimerkiksi kun uskonnonvapauslaki 1920-luvulla säädettiin. Sen jälkeen tästä ei ole oikeastaan keskusteltu. Vanhoillislestadiolaisuus on osa kansankirkkoa, ja pidämme kirkkoa äärettömän arvokkaana. Olen itse ollut kirkossa kappalaisena, rajaseutupappina ja sitten puolustusvoimissa sotilaspappina ja kenttärovastina.

Vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluu ajatus siitä, että todellinen Kristuksen seurakunta on ulkonaisen seurakunnan sisällä. Liikkeen uudessa kirjassa muistutetaan, että Lars Levi Laestadius, liikkeen perustaja, joka oli pappi, löysi ”näköalan todellisesta Jumalan kansasta” vasta sen jälkeen, kun hän oli kohdannut Lapin Mariaksi kutsutun naisen ja löytänyt tämän opastuksella uskon.

Palola ei lähde arvioimaan kotiseurakuntansa Tikkurilan seurakunnan ja vanhollislestadiolaisen liikkeen eroa muuten kuin viittaamalla Lutheriin, että todellinen pyhien yhteisö on kirkon sisällä.

– Kysymykseen, mitä ajattelette kirkon muista jäsenistä, en aio vastata muuten kuin että olisi tärkeää, että mahdollisimman moni suomalainen pitäisi kirkon jäsenyyttä tärkeänä.

Kun Palola pappina saarnaa kirkossa, hän ei ajattele julistavansa evankeliumia vain paikalla oleville vanhoillislestadiolaisille, vaan yhtä lailla koko läsnä olevalle kirkkokansalle.

– Haluan silloin ajatella, että mahdollisimman moni kirkkokansasta haluaa uskoa evankeliumin ja että uskontunnustus luetaan yhdessä siitä sydämen uskosta käsin, jonka Jumala on antanut. En halua jakaa seurakuntaa, ei ole minun asiani asettua tuomarin istuimelle.

Sotatilanteessa Palola olisi kenttäpappina julistanut syntejä anteeksi haavoittuneille ja kuoleville kysymättä rauhanyhdistyksen jäsenyyttä tai oikeaa oppia. Hän kertoo saaneensa pappisuransa varrella monta kertaa julistaa evankeliumin synninpäästöineen sairasvuoteella olevalle kuolevalle potilaalle.

– Luotan siinä siihen, että Jumala antoi armon, ei minun tarvitse sitä miettiä.

Lestadiolaisia tulee suviseuroihin eri puolilta maailmaa. Liike tekee omaa lähetystyötä.

Lestadiolaisia tulee suviseuroihin eri puolilta maailmaa. Liike tekee omaa lähetystyötä.

Jumalan valtakuntaan kuuluu muutakin kuin suviseuraväki

Palolan mielestä lestadiolainen seurakuntaoppi ei sulje ketään pois, koska jokaisella katuvalla syntisellä on lupa uskoa ja Pyhä Henki kutsuu parannuksen sanalla kaikkia seurakunnan jäseneksi. Mutta oleellinen asia Palolan mukaan on, että ”Jumalan sanaa ei voi saarnata ihan miten sattuu”, vaan oppi on pidettävä puhtaana. Hänen mukaansa on mahdotonta ajatella, että seurakunnan tuntomerkkinä olisi erimielisyys vanhurskauttamisopista tai muissa keskeisissä oppikysymyksissä.

Vanhoillislestadiolaisuudessa voidaan ajatella, että eri puolilla maailmaa elää todellisen seurakunnan jäseniä, jotka kuuluvat johonkin toiseen kirkkoon. Heillä pitää kuitenkin olla ”Pyhän Hengen yhteys Kristuksen seurakunnan kanssa”.

Yhteys syntyy Jumalan seurakunnasta saarnatun synninpäästön kautta. Laestadiuksen mukaan ”armohuoneen” ulkopuolella ei ole puhdasta sanaa. Toinen liikkeen keskeinen hahmo Juhani Raattamaa puolestaan korosti lestadiolaisuuden hajottua, että oikeita kristittyjä löytyi vain vanhoillislestadiolaisuuden piirissä. Taustana tälle lausumalle oli lestadiolaisuuden hajoaminen eri liikkeisiin.

Jumalan valtakunta ei Palolan mukaan kuitenkaan ole yhtä kuin 35 000 rauhanyhdistysten jäsentä tai suviseuroille kokoontuneet 70 000 tai 80 000 ihmistä. Eivätkä edes vain vanhoillislestadiolaiset eri puolilla maailmaa.

Kaikki lapset syntyvät Jumalan lapsiksi

Lestadiolaisen käsityksen mukaan kaikki maailman lapset uskontokunnasta riippumatta syntyvät Jumalan lapsiksi, heillä on syntymälahjana sama usko kuin lestadiolaisilla. Lapseen vaikuttaa perisynti, mutta ihmisluonto on kuitenkin Jumalan luoma ja Kristuksen sovitustyön tähden lunastettu uudeksi Kristuksessa.

Toisin kuin valtavirtaluterilaisuudessa, lestadiolaisuudessa ajatellaan, että uskoa ei anneta kasteessa, vaan kaste vahvistaa lapsen jo lahjaksi saaman lestadiolaisittain ymmärretyn uskon.

Sitä Palola ei lähde arvioimaan, mihin ikään saakka tuo lapsenusko kestää.

Käsitys siitä, että jokainen ihminen syntyy tähän maailmaan Jumalan tahdosta ja Kristuksen armahtamana vaikuttaa esimerkiksi siihen, miten vanhoillislestadiolaisuus suhtautuu ehkäisyyn ja aborttiin. Jumalan antamaa elämän lahjaa ei liikkeen mukaan ole oikeutta riistää keneltäkään. Jokaisella lapsella on oikeus syntyä.

Sellainen tilanne, jossa perhe joutuisi valitsemaan äidin tai lapsen hengen, on eettisesti vaikea, mutta erityistilanteiden perusteella ei Palolan mukaan voi muuttaa liikkeen yleistä opetusta.

– Kun on kysymys sairauden hoidosta, se on perheen yksityisyyteen kuuluva asia ja siitä vanhemmat sopivat oman lääkärinsä kanssa. On kuitenkin tärkeää, että vanhemmat voivat säilyttää uskon ja hyvän omantunnon, toteaa Palola.

Jumalan seurakunnan jäsenet ovat yksimielisiä keskenään.

– Valde Palola

Sama henki yhdistää

Lasten lisäksi on yksittäisiä ihmisiä ja muualla maailmassa kenties yhteisöjä, joilla on sama usko kuin vanhoillislestadiolaisilla. Seurakunnan todellisia rajoja ei Palolan mukaan voi nähdä ihmissilmin.

– Jumalalla voi olla kansaa missä päin maailmaa tahansa, eivätkä he kuulu esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, eivätkä myöskään vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Jumalan kansaa ei yhdistä välttämättä mikään ulkonainen yhteisö, vaan sama henki.

Palolan mukaan voi käydä niin, että hän kohtaa ihmisen joka tulee maailman toisesta kolkasta. Ihmisen, joka ei ole ikinä ollut tekemisissä lestadiolaisuuden kanssa. Jos tuo ihminen on kuitenkin saanut kohdata evankeliumin siten kuin se vanhoillislestadiolaisuudessa ymmärretään, sama uskon henki yhdistää.

– Usko tunnistaa toisen Jumalan lapsen. Jos Jumalan Henki todistaa, että olemme yhtä, kirkkokunnan jäsenyydellä ei ole merkitystä.

Oleellista kuitenkin on, että Palolan kohtaaman ihmisen sydämen usko on sama kuin lestadiolaisilla. Hänen on täytynyt jossain kuulla ainoa oikea evankeliumi.

– Jumalan seurakunnan jäsenet ovat yksimielisiä keskenään, siinä ei ole opillisia hajaannuksia. Ei voi olla kahta Jumalan seurakuntaa.

Niinpä Palolan mukaan ei ole mahdollista, että esimerkiksi kirkon muut konservatiiviset herätysliikkeet ja vanhoillislestadiolaisuus alkaisivat neuvotella esimerkiksi yhteisistä oppinäkemyksistä.

– Se merkitsisi, että luopuisimme omasta uskosta ja uskon ymmärryksestä.

– Uskomme, että evankeliumi on kulkenut alkuseurakunnasta meidän päiviimme asti puhtaana, sanoo Valde Palola.

– Uskomme, että evankeliumi on kulkenut alkuseurakunnasta meidän päiviimme asti puhtaana, sanoo Valde Palola.

Me emme ylpeile uskosta tai halveksi muita.

– Valde Palola

Liike tekee lähetystyötä monilla mantereilla

On Palolasta eri asia, että oikeita uskovaisia voi olla muuallakin, kuin että olisi eri tavalla uskovia ja opettavia kirkkoja ja seurakuntia, jotka olisivat osallisia Jumalan valtakunnasta.

– Tiettävästi katolilainen munkki saarnasi Lutherille evankeliumin. Elävän kristillisyyden ja seurakunnan historian kulkua on mahdoton tarkasti piirtää. Niin kuitenkin uskomme, että tuo evankeliumi on kulkenut alkuseurakunnasta meidän päiviimme asti puhtaana.

Tuota oman näkemyksensä mukaan oikeaa ja puhdasta evankeliumia vanhoillislestadiolaiset levittävät myös Suomen ja Pohjoismaiden ulkopuolelle. Suviseuroissa liehuukin nykyisin monien maiden lippuja.

– Teemme säännöllisesti lähetystyötä Euroopassa ja Amerikassa, Venäjällä ja Afrikassa. Lisäksi tehdään joitakin yksittäisiä lähetysmatkoja muuallekin. Internetin kautta evankeliumin sanoma leviää kaikkialle maailmaan, kertoo Palola.

Kun ajassa liikkuu uusia ilmiöitä ja uudenlaisia haasteita, vanhoillislestadiolaiset arvioivat niiden suhdetta uskoonsa. Suurimpia opillisia kysymyksiä pohditaan valtakunnallisissa puhujien kokouksissa.

Kokouksessa voidaan olla asioista myös eri mieltä, mutta Palolan mukaan lopulta päätökset syntyvät yksimielisesti – ”silloin katsotaan, että tämä sopii Pyhälle Hengelle ja meille”.

Jos luterilaisen kirkon kirkolliskokous tekisi jossakin mielestänne opillisessa asiassa päätöksen, joka on eri kuin se, miten vanhoillislestadiolaiset uskovat, niin miten toimisitte? Johtaisiko esimerkiksi samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen liikkeenne eroon kirkosta?

– Emme ennakoi asioita. Katsomme tilannetta sitten, mutta ei tästä nyt käydä keskustelua, eikä päätöstä ole kirkossa kuulutettu. Kuten sanoin, kirkko on meille tärkeä. Itse en samaa sukupuolta olevia vihkisi. Tämä johtuu näkemyksestäni siitä, mikä on Jumalan asettaman luonnollisen lain mukaista ja mikä on kristillinen avioliitto, ei siitä, että millään tavalla halveksisin seksuaalivähemmistöihin kuuluvia. Me emme ylpeile uskosta tai halveksi muita.

Jaa tämä artikkeli:

Löydä lisää näkökulmia


Keskustele Facebookissa
Keskustele ja kommentoi Facebookissa
Lähetä juttuvinkki
Lähetä juttuvinkki
Kirkko ja kaupunki -mediaan.

Tilaa Kirkko ja kaupungin viikoittainen juttukooste.