Pauliina Rauhala on irtautunut vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. – Minulla on kipeiden muistojen ohella myös lämpimiä muistoja esimerkiksi Suviseuroista, hän sanoo.
"Ihanko totta vain tämä porukka pelastuu?" – Pauliina Rauhala pohtii uudessa kirjassaan hengellistä vallankäyttöä
Tiukoissa uskonnollisissa yhteisöissä eletään rakkauden ja pelon vuoropuhelussa, arvioi Pauliina Rauhala. Hänen uusi romaaninsa kertoo vanhoillislestadiolaisten hoitokokouksista.
Käyt väärässä kaupassa tai kannatat väärää puoluetta. Laulat kirkkokuorossa. Osallistut metsästysseuran toimintaan. Tällaisista synneistä – televisionkatselusta puhumattakaan – joutui tekemään parannusta uskonveljien ja -sisarten edessä vanhoillislestadiolaisten hoitokokouksissa.
Aina anteeksipyydettävän synnin ei tarvinnut olla edes mitään konkreettista. Riitti, jos arveltiin, että jotakuta vaivasi vaikkapa hempeä henki, kuiva henki tai itsensä korottamisen henki.
– Asiat, joista joutui tekemään tiliä, olivat sattumanvaraisia ja irrationaalisia, sanoo kirjailija Pauliina Rauhala, joka käsittelee hoitokokouksia uudessa Synninkantajat-romaanissaan.
Hän muistaa lukeneensa jo lapsena 1960-luvun hoitokokousten pöytäkirjoja ja ihmetelleensä niiden kieltä. Käsittämättömiltä ne dokumentit tuntuivat edelleen, kun hän nyt aikuisena perehtyi niihin romaaniaan varten.
Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ihminen voi edelleen joutua varsin helposti julkisen ripityksen ja sieluntilan arvioinnin kohteeksi.
Näin puhuu totuuden omistaja
Hoitokokouksia pidettiin erityisen paljon 1970-luvun lopulla. Niistä alkaa olla jo neljäkymmentä vuotta, mutta niiden jättämät haavat eivät ole vieläkään täysin parantuneet. Kokousten uhreilta tai heidän läheisiltään ei ole pyydetty anteeksi. Vuonna 2011 liikkeen johto kuitenkin pahoitteli oppiharhoja ja väärinkäytöksiä.
Vaikka varsinaiset hoitokokoukset loppuivat 1980-luvun alkupuolella, jotain niiden hengestä elää yhä.
– Vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä ihminen voi edelleen joutua varsin helposti julkisen ripityksen ja sieluntilan arvioinnin kohteeksi, eikä sitä toimintatapaa ole kyseenalaistettu. Tässä mielessä 1970-luvun lopun varjo kulkee vielä liikkeen ajatusmalleissa ja käytänteissä, Pauliina Rauhala arvioi.
Rauhala on sijoittanut Synninkantajien tapahtumat juuri 1970-luvun lopulle. Hän näyttää, kuinka kiivas oikeauskoisuus ja kontrolli repivät rikki perhettä ja kyläyhteisöä. Romaanissa on myös nykyaikaan sijoittuva taso, jossa tarkastellaan uskonnollisten yhteisöjen dynamiikkaa laajemmin.
– Siinä mietin, olivatko hoitokokoukset ainutlaatuinen ilmiö vai tapahtuuko jotain vastaavaa muissakin yhteisöissä. Johtuuko se ryhmäkäyttäytymisestä, vahvojen katsomusten mekanismista vai ihmisen psyykestä? Oma tulkintani ehkä on, että totuuden omistamisen himo on aika yleisinhimillinen piirre. Tarkastelen sitä vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, mutta en väitä, että sitä on vain siellä, Rauhala sanoo.
– Maailmassa on monia yhteisöjä ja liikkeitä, jossa halutaan määritellä totuus ja rajat hyvin tarkasti, kapeasti ja varmasti. Eivätkä ne aina ole uskonnollisia.
Kun on kasvanut sellaisessa yhteisössä, korva on herkistynyt tunnistamaan tietynlaisen, totuuden omistamista ja varmuutta kumisevan puhetavan. Rauhala kertoo havainnoivansa ja tarkkailevansa sellaisen merkkejä koko ajan. Juuri haastattelua edeltävä iltana hän kuunteli sivusta punttisalilla erään valmentajan puhetta, ja hälytyskellot alkoivat soida.
Yhteisöissä eletään myös onnellista elämää
Synninkantajien ehkä mieleenpainuvin henkilö on Taisto, maallikkosaarnaaja, jolla on vahva näkemys siitä, mikä on oikein ja lähimmäisten parhaaksi – ja joka sitä sokeasti ajaessaan tulee vahingoittaneeksi ihmisiä ympärillään.
– Hänellä on oma pieni, aika julmakin maailmansa ja rakkaudenkäsitys, jota itse en jaa, mutta jota halusin lähteä ymmärtämään. Hänellä on myös vilpitön pyrkimys hyvään. Hän kuvittelee voivansa tehdä syvempiä ja oikeampia Jumalan töitä kuin muut ihmiset, Rauhala kertoo.
Miksi ihmiset sitten suostuvat kestämään rankkaakin kontrollia ja hengellistä väkivaltaa? Pelkäävätkö he yhteisön ulkopuolelle joutumisen merkitsevän myös iankaikkista kadotusta? Vai onko syynä sosiaalinen paine ja pelko joutua eroon omista läheisistä? Rauhalan mielestä kyse ei ole vain pelosta tai vallankäytöstä ja sen uhreista.
– Ajattelen, että siinä on kyse rakkauden ja pelon vuoropuhelusta. Ihmisillä on monenlaisia syitä kuulua yhteisöön. Se tarjoaa myös lämpöä, turvaa, yhteisöllisyyttä, jatkuvuutta ja uskoa hyvään osaan – jos ei tässä maailmassa, niin tulevassa. Ne ovat isoja ja tärkeitä asioita, ja niiden rinnalla voi tuntua aika pieneltä kysymykseltä se, saako vaikka katsoa televisiota, Rauhala sanoo.
– Jos tällaisia yhteisöjä tarkastelee vain vallankäytön ja väkivallan näkökulmasta, ne asiat, jotka pitävät ihmisiä yhteisöissä, jäävät näkemättä. Ihmiset voivat kuitenkin elää näissä yhteisöissä myös tyytyväistä ja onnellista elämää. Tehdään vääryyttä, jos se kokemus kielletään tai ulkopuolelta uhriutetaan ne, jotka eivät koe olevansa uhreja.
Jo tosi pienenä tyttönä mietin, onko se ihan totta, että vain tämä porukka pelastuu.
- Pauliina Rauhala
Hämmentävä seurakuntaoppi
Pauliina Rauhala itse irtautui vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä pitkän ja monivaiheisen prosessin jälkeen. Hänen lapsuudenperheestään osa on edelleen mukana liikkeessä, osa jättänyt sen.
– Minulla on kipeiden muistojen ohella myös lämpimiä muistoja esimerkiksi Suviseuroista. Niitä olen yrittänyt nyt kuvata Synninkantajien lapsihahmon kautta. Olihan se juhlallista olla Jumalan valittu suuren suvun keskellä.
Valittuna olemisen iloon sekoittui kuitenkin Rauhalalla jo aika varhaisessa vaiheessa epäily. Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi, jonka mukaan vain omaan liikkeeseen kuuluvat muodostavat Jumalan valtakunnan ja pelastuvat, hämmensi.
– Jo tosi pienenä tyttönä mietin, onko se ihan totta, että vain tämä porukka pelastuu. Moni yhteisön jäsen joutuu luovimaan seurakuntaopin kanssa. Vaikka siihen ei itse uskoisi, pitää hyväksyä, että niin opetetaan, ja miettiä, miten päin sanansa asettelee.
– Nyt aikuisena oudoksun myös oppiin liittyvää omnipotenssia ja ihmiskeskeisyyttä. On ihmisestä kiinni, onko esimerkiksi synninpäästö pätevä.
Muutosta on ilmassa
Seurakuntaopin lisäksi vanhoillislestadiolaisuudessa oli toinenkin asia, joka varsin varhain alkoi tuntua Pauliina Rauhalasta oudolta. Se oli naiselle rajattu rooli suurperheen äitinä. Rauhalan esikoisteos, vuonna 2013 ilmestynyt Taivaslaulu, käsitteleekin nuorta lestadiolaisperhettä, vanhemmuuteen yhteisön taholta kohdistuvia paineita ja äidin uupumusta. Kirja sai kiitosta ja palkintoja ja oli myyntimenestys. Siitä tehtiin myös näytelmäversio, jota esitettiin Tampereella ja Oulussa.
Rauhala itse on esikoisen menestyksestä vieläkin vähän ymmällään. Hän arvioi, että joitakuita siinä ovat kiinnostaneet herätysliikkeen asiat, mutta useampia on koskettanut perheen ja rakkauden kuvaus.
Kriittistäkin palautetta on tullut. Jotkut eivät pitäneet siitä, että Rauhala kirjoittaa lestadiolaisuudesta ikäviä asioita, toiset taas eivät pitäneet siitä, että hän kirjoittaa herätysliikkeestä kauniita asioita.
Vaikka Rauhala on irtautunut vanhoillislestadiolaisuudesta, hän seuraa kiinnostuneena sitä, mitä liikkeessä tapahtuu. Jonkinlaista muutosta on ilmassa. Vaikka konservatiivinen opetus edelleen elää ja voi hyvin, nuoremman polven lestadiolaiset varsinkin kaupungeissa pohtivat rohkeammin sitä, mihin he uskovat ja millaisten arvojen mukaan he haluavat elää, ja tekevät yksilöllisempiä valintoja. Se näkyy perheissä.
– Käsittääkseni nuoremmissa perheissä mietitään paljon sitä, miten nainen voisi toteuttaa myös muita kuin perheeseen liittyviä unelmia. Mieskään ei välttämättä halua, että hänen puolisonsa roolina on ainoastaan kodin ylläpitäminen.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Tämä kolahti: Valokuvaaja Jonas Bendiksen kuvasi miehiä, jotka pitävät itseään uusina jeesuksina
HengellisyysKuvat tuntuvat vaativan kannan ottamista koko Jeesuksen mysteeriin. Oliko hänkin näiden työnsä jatkajien tavoin koominen, hullu, liikuttava?
