Pääkirjoitus: Putinin keisarillinen uho osoittaa, että historia ei loppunutkaan
Kolmekymmentä vuotta sitten puhuttiin historian lopusta. Maailma ei näytä kuitenkaan tulleen valmiiksi.
Toinen maailmansota jatkui ideologisena kamppailuna, jossa itä ja länsi ottivat yhteen propagandan, politiikan, asevarustelun, talouden, vakoilun, urheilun ja kulttuurin keinoin. Tuota vuosikymmeniä kestänyttä uhan ilmapiiriä kutsuttiin kylmäksi sodaksi, ja se päättyi vasta Neuvostoliiton hajoamiseen ja Berliinin muurin murtumiseen 1990-luvun alussa.
Vähän tuon jälkeen yhdysvaltalainen politiikan tutkija Francis Fukuyama julkaisi kirjan Historian loppu ja viimeinen ihminen. Fukuyaman mukaan vuosituhansia kestänyt ideologinen kamppailu oli nyt päättynyt. Voittajaksi oli selviytynyt liberaali demokratia.
Historian loppu ei Fukuyamalle tietenkään merkinnyt ajan tai maailman tapahtumien päättymistä vaan vaihtoehtojen loppumista. Tulevaisuudessa kaikkialla pyrittäisiin samaan: liberaalidemokratialle ei ollut enää vaihtoehtoa, vaan kehitys oli siinä mielessä kehittynyt huippuunsa.
Ei muuten ollut. Donald Trumpin ylimielinen presidenttikausi Yhdysvalloissa ja Vladimir Putinin – Venäjän kirkon pönkittämä – keisarillinen uho ovat esimerkkejä siitä, että historia ja ideologinen kamppailu eivät ole loppuneet.
Vladimir Putinin aloittamaan sotaan voi tietysti suhtautua satunnaisen häirikön ohimenevänä öykkäröintinä, joka aiheuttaa hetkellisen häiriön, mutta ei muuta suurta linjaa. Todennäköisemmältä vaikuttaa kuitenkin, että maailma ei ole tullut valmiiksi eikä historia ole loppunut.
Putinin tapauksessa nostalgia on saavuttanut karmeat mittasuhteet. Sairaalloisessa Venäjän suuruuden kaipuussaan hän lähetti tankit Ukrainaan.
Toinen tapa luulotella historian loppuneen on suhtautua menneeseen nostalgisella kaiholla ja kuvitella, että nykyisyys on häiriö ja ennen oli pelkästään kunnollista. Että vanhat kunnon arvot olivat valttia.
Tällainen tosiasioista piittaamaton myyttisen menneisyyden ihailu on tyypillistä monille populistipoliitikoille.
Putinin tapauksessa nostalgia on saavuttanut karmeat mittasuhteet. Sairaalloisessa Venäjän suuruuden kaipuussaan hän lähetti tankit Ukrainaan ja uhkaa nyt koko maailmaa, jollei se taivu hänen tahtoonsa jäädä historiaan Vladimir Suurena.
Rauha ei ole vain sodan poissaoloa. Rauha on olosuhde, jossa kunnioitetaan ihmisoikeuksia ja jossa toteutuvat ihmisten taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet. Tästä on kyse, kun kirkoissa rukoillaan rauhan puolesta ja kannustetaan rakentamaan rauhaa maan päälle.
Ideologisen vaihtoehdottomuuden ja ylenmääräisen nostalgian ongelmat ovat samat. Ensinnäkin ne luulevat ihmisestä liikoja. Vanha oppi perisynnistä ei näet ole ollenkaan tyhmempi.
Toisekseen ne estävät meitä näkemästä tulevia mahdollisuuksia. Tulevaisuuden rakentamiseksi meidän olisi hyvä tuntea ja ymmärtää oma historiamme.
Kirjoittaja on Kirkko ja kaupungin päätoimittaja.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Pääkirjoitus: Meikäläisiin ja heikäläisiin jakava ”rauhanmuuri” ylläpitää vihaa
PuheenvuorotPohjois-Irlannin vastakkainasettelun leimat lyö uskonto, vaikka protestanttien ja katolilaisten välienselvittelyssä ei ole koskaan ollut uskonnollista sisältöä.
