Paha Pastori: Jari Sillanpään tölvimisen typeryydestä

Paha Pastori: Jari Sillanpään tölvimisen typeryydestä

Kuka tai mikä on ajanut Jari Sillanpään ja muut taiteilijat notkahtamaan päihteisiin? Vastaus on: me.

Menneen viikon kohutuimpia puheenaiheita niin sosiaalisessa mediassa kuin perinteisessäkin versiossa on ollut koko kansan Siltsun eli Jari Sillanpään huumekäry. Jokaisella ja heidän äideillään on ollut mielipide Sillanpään törttöilystä. Some täyttyi meemeistä, lohkaisuista, editoiduista videoklipeistä ja kaikesta mahdollisesta, mistä sai irti edes jonkinlaisia Siltsuun liitettyjä hauskoja huumereferenssejä. Itsekin tein samaa. Pilkkasin ongelmiensa keskellä olevaa ihmistä.

Älkää käsittäkö väärin: Sillanpää ansaitsee kaiken tuomitsemisen siitä, että hän istuutui ratin taakse piripäissään. Hän ei vaarantanut enää pelkästään omaa elämäänsä. Hän jätti sattuman varaan myös jonkun toisen ihmisen elämän. Ihmisen, joka olisi voinut olla Sillanpään fani. Liian moni päihtyneenä itsestään ja omasta suorituskyvystään epärealistisen varma henkilö hyppää ratin taakse uskoen, että ”ajan vain tän lyhyen matkan, ei kukaan huomaa mitään. Enkä ees oo pahasti jurrissa…” Liian monta kertaa ajajan arviot omista kyvyistään menevät niin sanotusti metsään. Yksi virhe, joka voi muuttaa kaiken. Lopullisesti.

Kuten jo totesin, itsekin kannoin korteni kekoon Sillanpään tölvimisessä. Kun tieto miehen huumekärystä tuli julki, julkaisin Twitterissä kuvan Sillanpään Valkeaa unelmaa -kappaleen kannesta ja naputtelin kuvan kylkeen tekstin ”kuva liittyy”. Kun miehen tuuppiminen jokaisesta mahdollisesta ilmansuunnasta kaikilla mahdollisilla keinoilla jatkui päivästä toiseen, kyseenalaistin sen tarkoituksenmukaisuuden kysymällä, millä tavalla maassa makaavan potkiminen auttaa ketään. Sain haukkuja niskaani. Olinhan itsekin osallistunut moiseen. Ja tottahan se on.

Hyvin monet nuoret kertovat urahaaveekseen tulla julkkikseksi. Vanha sanonta kuuluu, että ole varovainen mitä toivot, sillä voit saada sen.

Mutta toinen toistaan nokkelampien meemien postailua tärkeämpää on kysyä, mikä tai kuka on ajanut Sillanpään, ja ylipäätään kaikki päihteisiin notkahtaneet taiteilijat, siihen tilanteeseen, että hän on tarttunut tavallista amfetamiinia huomattavasti vahvempaa ainetta sisältäneeseen pussiin. Yksi vastaus on: me kaikki.

Me fanit haluamme jokainen jollain tavalla repiä palasen suosikkiartististamme. Nostamme heidät jalustalle kaiken negatiivisen inhimillisyyden ulottumattomiin projisoiden heihin liki kaiken hyvän ja kauniin. Haluamme ottaa selfien, vaikka stara olisi romanttisella illallisella kumppaninsa kanssa. Koemme, että meillä on oikeus tunkea kamerakännykkä laulajan, muusikon, näyttelijän tai suosikkijuontajan naamaan kiinni, vaikka tämä olisi paikallisessa Prismassa ostamassa maitoa ja voita. Jos julkkis kieltäytyy, somessa hänet leimataan ylimieliseksi paskapääksi. Koemme, että artistit ovat ikään kuin omaisuuttamme. Unohdamme, että heillä on muutakin elämää kuin lehtien viihdepalstoilla näkyvät otsikot. Vaadimme idoleiltamme enemmän ja enemmän unohtaen, että hekin ovat ihmisiä, jotka mokaavat. Jumalauta, jokainen meistä mokaa.

Kuinka moni Sillanpäälle irvaillut henkilö itse kestäisi julkisuuden tuoman paineen ilman alkoholin, lääkkeiden tai huumeiden tarjoamaa hetkellistä pakoa todellisuudesta? Kuinka moni meistä pystyisi elämään samanlaisessa kultaisessa lintuhäkissä, jollaisessa niin moni julkisuuden henkilö asuu?

Hyvin monet nuoret kertovat urahaaveekseen tulla julkkikseksi. Vanha sanonta kuuluu, että ole varovainen mitä toivot, sillä voit saada sen.


Tätä kirjoittaessani soi Depeche Mode: Walking In My Shoes

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi