Patrick Tiainen perusti parikymppisenä oman seurakunnan Kokkolaan. Nyt kolmekymppisenä hän miettii, mitä elämällään tekisi.
Patrick Tiainen on kokenut Jumalan nimissä tehtyä väkivaltaa, mutta uskoaan hän ei ole menettänyt – ”Olen ollut oman elämäni pakolainen”
Patrick Tiainen saarnasi aikoinaan Jumalasta tavalla, jonka hän arvelee nousseen omasta ahdistuksestaan. Nyt hän hapuilee Jumalaa kuvaavien sanojen kanssa. Pappi Kalle Hiltusen mukaan Jumala voi olla samaan aikaan sekä käsittämätön että lähellä.
Sinun elämälläsi on tarkoitus. Jumalalla on suunnitelma sinun varallesi. Jumala rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet. Niin 15-vuotiaalle Patrick Tiaiselle kerrottiin rippileirillä. Tuohon aikaan Pohjanmaalla ruotsinkielisten seurakuntien ripareilla puhuttiin kielillä, profetoitiin, ylistettiin ja opetettiin lopunajoista. Henkilökohtaista uskoa painotettiin, ja myös Patrick tuli uskoon.
– Se toi elämääni täyskäännöksen. Minulla oli ollut masennusta, ja olin koulukiusattu, ulkopuolinen, erilainen poika. Nyt jälkeenpäin ajattelen, että usko rakentui liian vahvasti sille, että sen kautta minun oma elämäni sai merkitystä. Samalla muodostui odotuksia siitä, että jotain erityistä tulee tapahtumaan, Tiainen kertoo nyt 32-vuotiaana.
Minulle sanottiin, että älä ikinä sano olevasi homoseksuaali.
Pian Tiaiselle valkeni, ettei Jumalan ehdoton rakkaus ollutkaan hänen kohdallaan täysin ehdotonta. Siihen tuntui liittyvän mutta: ”mutta tämä yksi asia pitää hoitaa”.
Tämä yksi asia oli se, että Tiainen oli kuusivuotiaasta asti tiennyt tykkäävänsä pojista. Rippileirin ilmapiiri tuntui niin luottamukselliselta, että hän uskalsi kertoa siitä.
Rippikoulun jälkeen Tiainen yritti vuosia hoitaa pois sen yhden asian. Hän kävi eheytysterapiassa ja seminaareissa ja luki aihetta käsittelevää self help -kirjallisuutta. Eheytyksessä ensimmäinen opetus oli, että homoseksuaalisuutta ei ole olemassakaan.
– Minulle sanottiin, että älä ikinä sano olevasi homoseksuaali. Et sinä ole homo, sinä olet rikki, sinulla on isähaava.
– Kahdeksan vuotta myöhemmin olin yhdellä parkkipaikalla, kun minun oli yhtäkkiä pakko sanoa ääneen, että hitsi vieköön, en minä ole rikki. Minä olen homo.
Sitten tuli romahdus
Siinä välissä oli tapahtunut paljon. Patrick Tiainen oli lukion jälkeen lähtenyt viettämään välivuotta Keniaan. Tarkoitus oli työskennellä paikallisen seurakunnan lastenkodissa, mutta hänestä alettiinkin kouluttaa saarnamiestä. Seurakunnan johtajat olivat nimittäin saaneet profetian: Suomesta tulee joku, joka heidän pitää varustaa Jumalan tuntemisella ja sanan voimalla ja lähettää takaisin Suomeen.
Se joku oli Tiainen. Toisaalta hän koki elävänsä todeksi unelmaansa, täyttävänsä Jumalan hänelle antamaa tehtävää. Toisaalta hän tiesi, etteivät muutaman vuoden eheytyshoidot olleet häntä muuttaneet – ja Keniassa, jossa homoseksuaalisuus oli rikos, salainen minä oli pidettävä piilossa vielä tarkemmin kuin Pohjanmaan seurakuntaympyröissä.
– Todellisuus alkoi jakautua yhä jyrkemmin kahtia.
Suomeen palattuaan Tiainen ryhtyi perustamaan omaa seurakuntaa. Hän oli saanut näyn, että kolmen vuoden päästä tulisi suuri herätys. Sitä ennen hänen olisi tavoitettava uskosta osattomia ja koulutettava työntekijöitä ottamaan herätyksen sato vastaan.
Hurjimpina aikoina Tiainen piti viikossa kuusi kokousta viidessä eri kaupungissa. Hän alkoi väsyä. Hän oli myös mennyt naimisiin, koska ajatteli, että avioliitto on Jumalan tahto ja hän olisi tarpeeksi ehjä siihen.
– Toisin kävi. Olin hyvin nopeasti kasvotusten sen kanssa, että minulla ei ole antaa sitä, mitä tämä ihminen ansaitsisi. Minä en riitä. Minä en pysty. Se oli hirmu pelottava tunne. Ehdimme olla naimisissa kahdeksan kuukautta ennen kuin romahdin totaalisesti.
Sielun syvät luolat
Ennen Patrick Tiaisen tapaamista olen istunut reilun tunnin verran juttelemassa Jumalasta Kalle Hiltusen kanssa. Hiltunen ei siis kommentoi Tiaisen kertomaa ja kokemaa, vaan pohtii pyynnöstäni sitä, miksi Jumalaa tuntuu olevan niin vaikea tavoittaa, saati sitten määritellä tai omistaa – ja miksi meillä on siihen niin suuri tarve.
Hiltunen on pappi ja Herättäjä-Yhdistyksen toiminnanjohtaja, joka on tutkinut 1500-luvulla eläneen espanjalaismystikon Ristin Johanneksen teologiaa. Hänen mukaansa espanjalaisesta karmeliittaluostarista, jossa Ristin Johannes toimi, ei ole hengellisesti hirveän pitkä matka Suomen Savoon, jossa herännäisjohtaja Paavo Ruotsalainen vaikutti 1800-luvun alkupuolella. Sekä Johanneksella että Paavolla oli sanottavaa ihmisille, joiden vahvat hengelliset kokemukset olivat hiipuneet ja Jumala tuntui olevan kaukana tai poissa.
Mitä kauemmin elää, sitä paremmin oppii tuntemaan itseään.
Hiltunen aloittaa toteamalla, että hän on marinoitunut sellaisessa teologisessa perinteessä, jossa ajatellaan Jumalan olevan jotakin ääretöntä ja sellaisena jotakin salattua. Se, mitä inhimilliset ajatukset ja kieli pystyvät Jumalasta tavoittamaan, on aina äärellistä. Puhe vain lähestyy Jumalaa.
– Jos me laitamme Jumalan pakettiin ja määrittelemme hänet, lopputulos on aina jotakin paljon pienempää kuin Jumala on. Silloin supistamme jotakin sellaista, jota ei oikeastaan voi käsittää ja sanoittaa, Hiltunen sanoo.
– Onhan se ristiriitaista, että meillä kuitenkin on se halu sanoa ja ymmärtää ja houkutus varmuuteen.
”Monesti Jumalaa etsivällä kyse voi olla myös siitä, löytääkö hän itsensä”, sanoo Kalle Hiltunen. Hän on pappi ja Herättäjä-Yhdistyksen toiminnanjohtaja.
Eli istummeko me nyt turhaan rupattelemassa? Ei ihan niinkään. Jumala on ääretön, mutta Hiltunen lisää, että ihminenkin on pohjimmiltaan jotakin sellaista, joka pakenee äärellisiä määritelmiä – salaisuus. Taustalla on jo Raamatun luomiskertomuksesta löytyvä ajatus siitä, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen.
Hiltunen siteeraa Ristin Johannesta, joka kutsuu ihmisen sielua ja sen kykyjä äärettömän syviksi luoliksi. Ajatus saattaa kuulostaa hämärältä, mutta Hiltusen mielestä sen voi ymmärtää ihan oman kokemuksenkin kautta.
– Mitä kauemmin elää, sitä paremmin oppii tuntemaan itseään. Ja sitä selvemmin oivaltaa, että on jotakin vieläkin enemmän, jotakin suurempaa ja syvempää kuin me tässä todellisuudessa itsestämme käsitämme.
Omaa minuutta tavoittamassa
300- ja 400-luvulla elänyt kirkkoisä Augustinus kuvailee omaelämäkerrallisessa Tunnustukset-teoksessaan omaa Jumala-etsintäänsä.
– Lopulta Augustinus toteaa, että ”minä etsin sinua itseni ulkopuolelta, mutta sinä olit sisempänä minua kuin mitä minä olin itseäni”, Hiltunen sanoo.
– Jos me näemme ihmisen Jumalan kuvana, niin silloinhan Jumalan tavoittamisessa on kyse myös oman minuuden tavoittamisesta. Ne ovat jollakin tavalla sisäkkäisiä asioita. Minusta se on huikea havainto: kun kuvittelen etsiväni Jumalaa jostakin, Jumala saattaakin koko ajan olla lähempänä minua kuin itse olen. Jumala on jo läsnä. Monesti Jumalaa etsivällä kyse voi olla myös siitä, löytääkö hän itsensä.
Se olisi Hiltusen mielestä hyvä muistaa kirkossakin. Moni saattaa vieroksua kristinuskoa ja kirkon sanomaa luullessaan kristittynä elämisen vaativan sitä, että on hylättävä jotakin itselleen ominta. Tulee paineita ja tunne siitä, että ei tämä ole minua varten.
– Jos me ajattelemme, että Jumala on luonut jokaisen ihmisen omaksi kuvakseen ja on hänessä koko ajan läsnä, niin meidän pitäisi pystyä sanoittamaan kristinuskon viesti niin, että me emme ole kutsumassa ihmistä hänelle vieraaseen paikkaan vaan hänen oman itseytensä täyteen toteutumiseen. Kotiin.
Patrick Tiainen sanoo, ettei ole koskaan onnistunut kyseenalaistamaan Jumalan olemassaoloa.
Kaiken menettänyt on vapaa
Patrick Tiainen on kokenut Jumalan nimissä tehtyä, vuosia jatkunutta henkistä ja hengellistä väkivaltaa. Kaksi vuotta sitten hän joutui Tallinnan Pride-tapahtumassa raa’an fyysisen väkivallan kohteeksi. Hyökkääjä perusteli tekoaan Jumalan kostolla. Puukotus jätti pysyviä vammoja, eikä Tiainen pysty enää palaamaan entiseen ammattiinsa hätäkeskuspäivystäjäksi.
Mitä hän kaiken tuon jälkeen ajattelee Jumalasta?
Tiainen nojautuu taaksepäin. Kun hän huomaa tekevänsä niin, hän naurahtaa ja sanoo, että reaktio oli vaistomainen.
– Minä voin nojata. Tiedän, että Jumala on olemassa, ja siitä tulee perusturvallisuus ja elämän pohjavire.
Tahdon uskoa johdatukseen ja siihen, että se tapahtuu, minkä kuuluu tapahtua.
Tiainen sanoo, ettei hän oikeastaan ole koskaan onnistunut kyseenalaistamaan Jumalan olemassaoloa. Silloinkin, kun mieli on liikkunut siihen suuntaan, on tuntunut siltä, että joku ottaa niistä ajatuksista kopin.
– Ihan kuin se ajatus ei yltäisi ihan perille asti, vaan joku on minua puolitiessä vastassa, niin että epäileminen on turvallista. Minulla on kokemus siitä, että on jotakin.
Se kokemus tuo rauhaa nyt, kun Tiainen on hakenut opiskelemaan uutta ammattia ja miettii elämälleen uutta suuntaa.
– Tahdon uskoa johdatukseen ja siihen, että se tapahtuu, minkä kuuluu tapahtua. Vaikka tilanteet, joista itseni löydän, olisivat välillä hyvin erilaisia kuin mitä olin ajatellut, niin niissäkin voin välittää jotain hyvää.
Joistakin oivalluksen hetkistä on tullut Tiaiselle eräänlaisia ankkureita. Loppuun palaneena, seurakunnasta ja avioliitosta lähdön jälkeen hän tajusi, että nyt hän on menettänyt kaiken. Ja kun on menettänyt kaiken, ei ole enää mitään menetettävää. Hän on vapaa.
Toinen ratkaiseva oivallus tapahtui, kun hän tuli tajuihinsa puukoniskujen jälkeen. Ennen kuin hän edes käsitti, mitä oli tapahtunut, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että nyt ei saa antaa vihan voittaa.
– En tiedä, puhuiko siinä Jumala vai oma alitajuntani – enkä halua sitä määritelläkään. Mutta ne sanat suojelivat ja antoivat minulle jotakin, mihin kiinnittyä.
Kun Jumala on kadoksissa
Paavo Ruotsalainen kulki saarnamatkoillaan tilanteessa, jossa kiihkein hengellinen herätys oli tasaantunut ja ihmisten hengelliset kokemukset laimentuneet. Hän tapasi ihmisiä, jotka kokivat Jumalan olevan kovin kaukana.
– Kun uskonnolliset kokemukset alkavat hiipua, voi tulla mieleen, onko Jumala nyt hylännyt minut. Paavo Ruotsalaisen opetus puhutteli, kun hän totesi, että sinä et tunne Jumalaa, mutta hän tuntee sinut. Eikä hän puhunut vain tiedollisesta vaan myös kokemuksellisesta tuntemisesta, Kalle Hiltunen sanoo.
Hän arvelee, että se, mitä 1800-luvun alkupuolella heränneiden eli körttien joukossa tapahtui, voi tapahtua nykyäänkin. Ensin on vahvoja hengellisiä kokemuksia, mutta jonkin ajan kuluttua niitä ei välttämättä enää tulekaan.
Vaikka ihminen ei tuntisi mitään, Jumala voi olla läsnä.
Siitä kirjoitti myös Ristin Johannes. Hän suuntasi opetuksensa munkeille ja nunnille, jotka olivat lähteneet tosissaan luostarielämään, mutta joille jossakin vaiheessa tapasi käydä niin, etteivät rukoileminen ja ehtoollisella käyminen enää tuntuneetkaan miltään. Johannes kutsui tällaista Jumalan poissaolon kokemusta pimeäksi yöksi.
– Silloin kyse voikin olla siitä, että Jumala on entistä lähempänä. Vaikka ihminen ei tuntisi mitään, Jumala voi olla läsnä. Ahdistavalta ja synkältä tuntuva pimeä yö voikin olla edistymistä tiellä kohti Jumalaa. Kun sielulta viedään pois äärelliset tuntemukset, se oppii ymmärtämään, että Jumala on ääretön ja että sielu itsekin on ääretön – ja Jumala sykkii siellä äärettömyydessä, Hiltunen sanoo.
– Minä tulkitsen Johanneksen ajattelua niin, että pimeässä yössä Jumala näyttää olevansa vielä enemmän kuin mitä me voimme tässä maailmassa kokemuksillamme tai ajatuksillamme saavuttaa.
Saa kaivata
Kristinuskoon kuuluu Jumalan läheisyyteen kaipaaminen. Sellaiseen odottavaan, passiiviseen hengellisyyteen ohjaavina Ristin Johannes ja Paavo Ruotsalainen ovat Kalle Hiltusen mukaan jonkinlaisia sukulaissieluja. Siinä, missä Johannes puhuu pimeästä yöstä, Paavo Ruotsalainen puhuu murhehuoneesta.
– Paavo kuvasi, kuinka Jumala laittaa ihmisen murhehuoneeseen. Siellä ihmiseltä otetaan hengelliset kokemukset pois, ja hän tuntee kaipausta ja ikävää. Paavon mukaan murhehuoneessa ei pidä huikennella sinne tänne eikä sieltä pidä kiirehtiä pois, Hiltunen kertoo.
– Voi nimittäin olla, että Jumala vie meitä sillä tavoin johonkin syvempään.
Toisia ihmisiä ei pidä lähteä mestaroimaan.
Hiltusen mielestä siinä on jotakin armollista. Voi jättäytyä siihen, että Jumala on läsnä riippumatta siitä, millaisia omat tuntemukset ja oma usko ovat. Saa tuntea ikävää ja kaipausta Jumalan todellisuuteen, mutta samalla myöntää, että sitä ei pysty tavoittamaan.
– Körttiläisyyteen on vahvasti kuulunut tietoisuus oman uskon heikkoudesta. Ja siihen puolestaan on liittynyt se, että toisia ihmisiä ei pidä lähteä mestaroimaan – kun ei se omakaan elämä niin loistavaa ole.
Hapuilua sanojen kanssa
Viime vuosina Patrick Tiainen on pohtinut paljon sitä, mikä ja millainen Jumala on. Miten paljon sillä Jumalalla, jota hän on julistanut, on ollut yhteistä todellisen Jumalan kanssa? Miten paljon kyse onkin ollut hänen omasta ahdingostaan?
– Muistan, kun luin jostain, että ihminen voi olla ajettu. Tajusin heti, että sehän on minun kokemukseni. Olen ollut ajettu ja ulkoapäin ohjattu, oman elämäni pakolainen.
Mitkä asiat ovat oikeasti Jumalaa kiinnostavia?
Tiainen muistelee, miten aikoinaan rippikoulussa esiteltiin eri kristillisten suuntien jumalakäsityksiä. Hän havainnollistaa käsillään, kuinka joissakin Jumala on kaukaisempi, joissakin hyvin lähellä.
– Kiinnostaako Jumalaa minun hyvinvointini tai vaikka Afrikan nälänhätä? Jouduin vastakkain sen kanssa, että olen itse saarnannut sellaisesta Jumalasta, jota kiinnostaa se, mitä teen vaikkapa makuuhuoneessani. Mutta mitkä asiat ovat oikeasti Jumalaa kiinnostavia ja milloin taas on kyse yhteisöjen rakentamista säännöistä, joilla ihmisiä ohjataan ja kontrolloidaan?
– Nyt hapuilen vielä omien Jumalaa kuvaavien sanojeni kanssa. Ei minulla enää ole määritelmiä. Mieluummin tarttuisin pensseliin ja maalaisin kuvan, jossa on paljon eri sävyjä ja joka jäisi katsojan tulkittavaksi.
Kotia etsimässä
Kipeimmän kriisinsä keskellä, kulissien ja seurakuntayhteyden hajottua Patrick Tiainen mietti, saako hän enää koskaan ylistää.
– Se oli siihen asti vuosien ajan ollut minulle intiimein tapa harjoittaa uskoani. Ajattelin, että minulla ei enää ole lupaa sellaiseen läheiseen yhteyteen Jumalan kanssa. Tai saanko enää rukoilla? Olenko enää arvollinen lukemaan Raamattua?
– Ajattelin usein syntistä naista, joka pesi Jeesuksen jalat kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. Jos seurakunta on Kristuksen ruumis, saanko tulla edes sinne jalkopäähän? Ihan sama, millaisen lattianpesijän homman saan, kunhan saan olla jonkinlaisessa yhteydessä.
Tiainen kertoo tekevänsä hiljalleen matkaa takaisin luterilaiseen kirkkoon. Silti hänessä elää kaipuu jonkinlaiseen tiiviimpään yhteyteen ja sellaiseen elämänmyönteisyyteen ja iloon, jota hän on karismaattisuuden piirissä kokenut.
– Perusluterilaisuus on aika surullista ja harmaansävyistä.
Enää Tiainen ei jaksaisi puolustaa omaa olemassaoloaan tai oikeuttaan uskoa. Hän haluaisi voida luottaa siihen, että seurakunta on turvallinen paikka. Itseään suojellakseen hän on tottunut hiipimään jumalanpalveluksiin kuin varkain niiden jo alettua ja lähtemään pois ennen kuin tilaisuus loppuu.
Heinäkuussa Tiainen oli yksi puhujista, kun herättäjäjuhlilla Salossa vietettiin sateenkaariseuroja.
– Siellä tunsin valtavaa yhteyttä. Oli hyvä ja turvallista olla. Kukaan ei omistanut totuutta, vaan olimme kaikki tasavertaisina toistemme ja taivaan edessä. Jos joku seurakunta olisi sellainen, se voisi olla koti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Milla Heinosta yritettiin eheyttää, ja hän rukoili itsekin muuttuvansa heteroksi – nyt hän vaatii kirkkoa puuttumaan tiukemmin siihen, mitä sen sisällä tapahtuu
HengellisyysKonservatiivisesta uskonnollisesta yhteisöstä irtaantumisen jälkeen Milla Heinosen kuva Jumalasta muuttui. Usko säilyi.
.jpg)
