Piispan työhön kuuluu paljon puhumista ja kirjoittamista, ja kalenteri on usein täysi. Virkavapaa oli Mari Leppäselle tärkeä irtiotto: ”Sain paljon enemmän kuin ikinä uskalsin haaveillakaan.”
Piispa Mari Leppänen vietti neljä kuukautta pyhillä paikoilla ja löysi kaipaamaansa toivoa ja rohkeutta – ”Vähitellen huomasin, kuinka kuormat tippuivat harteilta”
Mari Leppäsen kaipuu hiljaisuuteen syntyi jo lapsena. Hänen mielestään kristityn elämään kuuluu rytmi: hiljaisuuteen vetäytymisen ja aktiivisen toiminnan vuorottelu.
Kahdesti vuorokaudessa Pohjanmeri nousee ja peittää kokonaan Lindisfarnen saarelle vievän pengertien ja pitkin merenpohjaa kulkevan ikivanhan pyhiinvaeltajien reitin. Englannin itärannikolla sijaitseva Lindisfarne eli Holy Island oli yksi paikoista, jossa Turun piispa Mari Leppänen kävi virkavapaallaan. Vuoroveden voima teki Leppäseen vaikutuksen niiden viikkojen aikana, jotka hän saarella vietti.
Samalla lailla kuin nousuvesi säännöllisesti eristää saaren omaan rauhaansa ja laskuvesi avaa yhteyden muuhun maailmaan, myös kristityn elämään kuuluu Leppäsen mielestä rytmi: Hiljaisuuteen vetäytymisen ja aktiivisen toiminnan vuorottelu. Lepo ja työ. Elävä yhteys Jumalaan ja yhdessä tekeminen toisten kanssa.
– Jos nämä eivät ole tasapainossa, saattaa helposti kadottaa oman kutsumuksensa ja näkynsä. Mutta tunnistammeko me tätä rytmiä, ja miten me vaalimme sitä ihan päivittäin ja vuoden kierrossa? Leppänen miettii.
Lindisfarneen eli Holy Islandille vievä pengertie peittyy nousuveden aikana.
Piispan aikataulut ovat tiiviitä ja työpäivät vaihtelevia, joten hän itse ei pysty aina vaalimaan kaipaamaansa rytmiä. Kiireisinäkin aamuina hän ehtii kuitenkin sytyttää tuohuksen ikonin eteen aamupalan ajaksi.
– Silloin jollakin lailla tulee pyhittäneeksi sen ajan ja on eri tavalla läsnä. Ei se aina ole sanallista tai edes kovin tietoista, mutta silti siitä on tullut minulle tärkeää.
Leppäsen viikkorytmiin kuuluu usein sunnuntain messu, vuodenkiertoon taas vetäytyminen retriittiin keväisin ja syksyisin.
– Mitenhän sitä kuvaisi? Retriitti on minulle jonkinlainen latausasema tai levähdyspaikka. Tai ehkä lähde on paras sana. Joskus retriitissä ihan vain nukkuu, joskus kulkee luonnossa, joskus lukee paljon, joskus heittäytyy rukouksen rytmiin. Toisinaan retriitissä on tosi kevyt olo, mutta joskus voi tuntua raskaalta.
Mari Leppänen kirjoitti matkakokemuksistaan Pitkä pyhiinvaellus -nimisen kirjan, joka julkaistaan helmikuussa.
Kysymysten esittämistä ei tarvitse pelätä
Ehkä kaipuu hiljaisuuteen syntyi jo lapsuudessa, sillä Mari Leppänen on seitsenlapsisen perheen viides lapsi.
– Olen kasvanut metelin keskellä, joten minulla on varmaan ollut aina tarve omaan rauhaan, hän hymähtää.
Ehkä lapsuudessa syntyi myös herkkyys pyhille paikoille, sillä sellaisille uskonnontutkijavanhemmat lapsiaan matkoilla veivät. Isänsä kanssa Mari kulki myös paljon luonnossa ja etsi pyhän merkkejä: kiviä, puita, menneisyyden jälkiä. Vasta paljon myöhemmin hän oivalsi, että pyhiinvaellustahan se oli.
Kun Leppänen sai lapsia, oman rauhan tarve nousi taas pintaan. Hän alkoi käydä yksin Lintulan ja Valamon luostareissa ja löysi myös hiljaisuuden retriitit.
Hiljaisuuden merkitys avautui uudella tavalla, kun Leppänen vihittiin papiksi ja hänen suhteensa lapsuuden ja nuoruuden hengelliseen yhteisöön kriisiytyi. Hän oli kasvanut vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piirissä, sen vahvan hengellisen kielen keskellä. Kun hän irtautui liikkeestä, hänestä tuntui, ettei hän osannut enää käyttää tuttua kieltä.
– Silloin ymmärsin, mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että hiljaisuus on Jumalan ensimmäinen kieli ja kaikki lähtee hiljaisuudesta. Löytyi uudenlainen rauha. Löysin myös hiljaisuuden liikkeestä ihmisiä, joiden hengellisyys oli koeteltua ja sellaista, että kysymysten esittämistä ei tarvinnut pelätä.
Ihmisen pitää jollakin tavalla tyhjentyä omasta tietämisestä ja raivata tilaa Jumalalle.
Kristinuskossa ei ole kyse vain Jumalan tuntemisesta ja jonkinlaisesta uskonvarmuudesta, Mari Leppänen muistuttaa. Ihan ensimmäisistä vuosisadoista asti kristillisessä teologiassa on vaikuttanut myös apofaattiseksi kutsuttu perinne.
– Apofaattinen on vaikea sana, mutta kyse on siitä, että Jumalan ajatellaan olevan aina suurempi kuin mikään ihmisen luoma oppi tai käsite. Tästä maaperästä versoaa sellainen hengellisyys, jossa olemassaolon perimmäistä salaisuutta, rakkauden pohjaa lähestytään hiljaisen rukouksen ja liturgian kautta, Leppänen kuvailee.
– Ihmisen pitää jollakin tavalla tyhjentyä omasta tietämisestä ja raivata tilaa Jumalalle. Kysymyksiä saa esittää ja vastauksia etsiä yhdessä toisten kanssa. Meidän kirkossammekin on toisinaan ollut tapana antaa valmis vastaus ennen kuin kukaan ehtii kysyäkään mitään.
Mari Leppänen on Hiljaisuuden Ystävien hallituksen puheenjohtaja. Muun muassa retriitinohjaajia kouluttava yhdistys viettää 40-vuotisjuhlavuottaan. Leppäsen vuodenkiertoon kuuluvat retriitit keväisin ja syksyisin.
Häly jäi taakse
Kun Mari Leppänen tammikuussa jäi neljäksi kuukaudeksi yhdistetylle virkavapaalle ja vuosilomalle, se oli uutinen. Piispan virasta ei ole ollut tapana tehdä irtiottoa. Tuossa vaiheessa Leppänen oli ollut piispana viisi vuotta. Työvuosia saattaisi olla edessä vielä parikymmentä.
– Piispan virkaan kuuluu paljon puhumista, kirjoittamista ja saarnaamista, ja minusta alkoi tuntua siltä, että oma takki tyhjenee. Halusin välillä olla ottamassa vastaan. Halusin myös tilaa hitaammalle ajattelulle ja oman hengellisyyden vaalimiselle, Leppänen kertoo.
– Sain kyllä paljon enemmän kuin ikinä uskalsin haaveillakaan. Olen todella onnellinen siitä, että uskalsin lähteä.
Mari Leppänen vaelsi ystävänsä kanssa noin 140 kilometrin matkan Santiago de Compostelaan. Välillä oli sateisia päiviä.
Kyse oli nimenomaan lähtemisestä. Ensin Leppänen teki ystävänsä kanssa pyhiinvaelluksen Santiago de Compostelaan. Sitten hän lähti puolisonsa kanssa Englantiin ja Skotlantiin: Canterburyyn, Ionan yhteisöön, Holy Islandille ja Norwichiin. Lopuksi Leppäset vierailivat vielä Ranskassa Taizéssä.
– Etäisyyden ottaminen ja irti päästäminen oli tärkeää. Heti aluksi suljin kaikki somekanavat. Häly alkoi jäädä taakse. Huomio kiinnittyi sen yhden päivän askeliin, edessä oleviin nousuihin ja seuraavaan yöpaikkaan.
Katseen suunta muuttuu hiljaisuudessa
Englannissa ja Skotlannissa Leppäset asettuivat pidemmäksi aikaa paikoilleen. Canterburyssä he asuivat viisi viikkoa keskiaikaisen katedraalin kupeessa ja osallistuivat joka päivä rukoushetkiin kirkossa.
– Olin kaivannut inspiraatiota, rohkeutta ja oman toivon vahvistumista, ja kaikkea sitä sainkin. Aluksi olimme vieraita ja vähän ulkopuolisia, mutta pikkuhiljaa kasvot alkoivat tulla tutuiksi. Samoja rukouksia toistettiin illasta toiseen, ja yhtäkkiä tunsin kuuluvani joukkoon. Minuun teki vaikutuksen se, kuinka sitoutuneita ihmiset olivat rukouksen rytmiin, Mari Leppänen kertoo.
Mietin, millaisina tekoina oma uskoni arjessani näkyy.
Ionan saarelle Skotlannin Sisä-Hebrideillä perustettiin ensimmäinen luostari jo 600-luvulla. Nykyisin siellä toimii ekumeeninen uusmonastinen yhteisö, joka on avoin vierailijoille. Viikkovieraat osallistuvat niin rukoushetkiin kuin arkiseen työhönkin. Yhteisön hengellisyydessä yhdistyvät vanha rukousperinne ja taistelu oikeudenmukaisemman maailman puolesta.
– Vaikka se oli kaunis luostarisaari, ohut paikka, johon tullaan hengellisesti virkistäytymään, se myös haastoi arvioimaan sitä, toiminko oikeiden asioiden puolesta. Imin sieltä itseeni rohkeutta, mutta samalla minulla oli vähän epämukava tunne, ja mietin, millaisina tekoina oma uskoni arjessani näkyy.
Pyhän Cuthbertin tie on pyhiinvaellusreitti, joka kulkee Skotlannin puolelta Melrosesta Holy Islandille Englannin rannikolle.
Katseen suunta muuttuu hiljaisuudessa, on Mari Leppänen kokenut. Kevään pitkä matka muistutti häntä myös siitä vanhasta viisaudesta, että välillä on hyvä katsoa asioita etäämpää.
– Kun asioita on paljon ja kuormaa kertyy niin töissä kuin muussakin elämässä, on tärkeä kokemus voida välillä heittäytyä toisten kannateltavaksi, yhteiseen virtaan. Vähitellen huomaa, kuinka ne kuormat tippuvat harteilta, Leppänen kuvailee.
– Aika nopeasti minussa heräsi vahva kiitollisuus. Monesti se hautautuu kaiken tekemisen keskelle, mutta siellä pyhiinvaelluksella huomasin ajattelevani, miten kiitollinen olen niistä ihmisistä, joita olen elämääni saanut – työkavereista, seurakuntien ihmisistä ja monista muista. Siksi tuntui todella kivalta palata töihin.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
40-vuotias Hiljaisuuden Ystävät on vahvistanut lempeää jumalakuvaa ja uudistanut kirkon kasvoja, arvioi piispa Mari Leppänen
Ajankohtaista HengellisyysYhdistyksen alkuvaiheissa kyseltiin, sopivatko retriitit luterilaiseen kirkkoon. Viime vuosina keskustelua on herättänyt hiljaisuuden jooga.
