Koskaan ei ole liian myöhäistä käsitellä oman elämän asioita, vakuuttaa professori Paavo Kettunen.
”Elämän ei ole pakko toistaa ennalta määrättyä kaavaa” – professori Paavo Kettusen mukaan hyväksyvä armo vie yhteyteen todellisen minuuden kanssa
Tutustumalla kätkettyihin ja vaiettuihin puoliinsa ihminen voi vapautua elämän suorittamisesta ja suuntautua kohti itselle hyviä asioita.
Kuka minä todella olen? Saanko ja pystynkö todella olemaan se, joka olen?
Tällaisten kysymysten tutkiminen ja selvittäminen on työllistänyt käytännöllisen teologian emeritusprofessori Paavo Kettusta jo usean vuosikymmenen ajan. Nyt hän on koonnut oppimansa ja ymmärtämänsä viime vuonna julkaistuun kirjaan Kuka minä todella olen – Kätkössä olevaa minuutta etsimässä (Väyläkirjat).
Kettusen mukaan minuuden tai hukassa olevan identiteetin jäljille voi päästä kysymällä, mikä on minulle tärkeää. Toinen yhtä olennainen kysymys on, mitä kaipaan ja tunnen.
– On myös tärkeää kysyä, estääkö jokin minua ottamasta todesta syvimpiä kaipuitani ja tarpeitani. Jos vähättelen itseäni, se, mikä on minulle tärkeää, jää syrjään. Silloin olen omassa elämässäni ajopuuna enkä tunnista, mikä on minulle merkityksellistä ja luovuttamatonta, Kettunen sanoo.
Kätkettyjä taakkoja ja vaiettuja siunauksia
Jokainen meistä kantaa Paavo Kettusen mukaan kätkettyjä ja vaiettuja taakkoja. Jos emme tunnista niitä, ne varjostavat olemustamme ja siirtyvät sukupolvelta toiselle.
– Ihminen, joka ei tunnista elämänhistoriaansa, on suuressa vaarassa toistaa sitä.
Emme voi katsoa tulevaisuuteen muuten kuin niiden silmälasien läpi, joilla katsomme mennyttä.
– Professori Paavo Kettunen
Taakkojen lisäksi sisimmässämme on Kettusen mukaan myös kätkettyjä ja vaiettuja siunauksia, joihin tutustuminen on äärimmäisen tärkeää.
Omien kätkettyjen puolien jäljille pääsee kuuntelemalla itseään. Sen voi aloittaa kysymällä, voinko hyvin elämässäni.
Uskallanko toivoa ja tunnistaa itselleni hyviä asioita ja suuntautua niitä kohti? Löydänkö itsestäni elämänrohkeutta ja uskallanko panna itseni likoon? Vai huomaanko ajattelevani, ettei elämälläni ole suurta merkitystä?
Onko elämässäni asioita, jotka sitovat minua tai joihin mieleni on jäänyt kiinni?
Voinko hyvin, vai estääkö jokin minua ottamasta syvimpiä tarpeitani vakavasti? Vastaukset tällaisiin kysymyksiin kertovat elämän lähtökohdista.
Vastaukset tällaisiin kysymyksiin kertovat siitä, millaiset elämämme lähtökohdat ovat olleet. Niihin tutustuminen on Kettusen mukaan välttämätöntä, koska vastaus kysymykseen ”mihin olen menossa?” rakentuu tähän mennessä tapahtuneen tunnistamisen pohjalle.
– Emme voi katsoa tulevaisuuteen muuten kuin niiden silmälasien läpi, joilla katsomme mennyttä. Emme voi tunnistaa elämämme päämääriä, jos emme tunnista niitä arvoja ja ihanteita, jotka ovat elämässämme tärkeitä.
Jokaiseen ihmiseen kätkeytyy Kettusen mukaan mahdollisuuksien aarreaitta, joka on luotu häneen jo syntymässä. Lapsuudessa ja nuoruudessa saamistamme lähtökohdista kuitenkin riippuu, pääsevätkö nämä mahdollisuudet kukkimaan ja kukoistamaan.
– Jokaisella on oikeus syntyä ja olla olemassa toivottuna ja rakastettuna. Kaikkien elämässä niin ei tapahdu, vaan olemassaolon oikeus jää ehdolliseksi. Silloin ihmiselle syntyy tarve käydä tätä asiaa läpi, Kettunen sanoo.
Kettusen mielestä yhteiskunnan pitäisi tukea taloudellisesti sitä, että mahdollisimman moni saisi halutessaan uuden mahdollisuuden itsensä tunnistamiseen psykoterapian avulla. Myös pitkäkestoinen keskustelusuhde kokeneen kirkon sielunhoitajan kanssa voi olla avuksi.
Kettunen sanoo painokkaasti, ettei koskaan ole liian myöhäistä.
– Elämä ei ole tuomittu epäonnistumaan, vaikka kukkaan puhkeamista ei olisi tähän mennessä sallittu. Kenenkään elämä ei ole ennalta määrätty toistamaan tiettyä kaavaa, vaan voimme lähteä käymään asioitamme läpi missä iässä tahansa.
Kysymyksiä, joihin rippi ja anteeksianto eivät vastaa
Ajatus kätkettyjen ja vaiettujen asioiden tunnistamisesta tuli Paavo Kettuselle tärkeäksi, kun hän kävi pitkän psykoanalyysin samalla kun teki väitöstutkimusta hengellisten ja uskonnollisten kysymysten kohtaamisesta kirkon sairaalasielunhoidossa.
– Ihmismieli muistaa asioita, vaikka emme tiedostaisi niitä. Psykoanalyysissa löysin itsestäni sellaista, mitä en ollut aikaisemmin tunnistanut, ja muistin tapahtumia, joiden en ollut tiennyt tapahtuneen. Vanhemmilta sukulaisilta kysymällä saatoin tarkistaa, että tapahtumat olivat todellisia, Kettunen sanoo.
Kätketyn puolen kieltäminen ja alas painaminen ovat asioiden kätkemistä ja salaamista ensisijaisesti itseltä.
– Professori Paavo Kettunen
Kettunen on sota-aikana eläneiden vanhempien lapsi. Sotavuosina vanhemmat joutuivat lähtemään evakkoon monta kertaa. Kettusen isän nuoruus meni rintamalla, ja hänen kotinsa jäi lopulta rajan taakse.
– Vasta aikuisiällä olen alkanut tunnistaa sotavuosiin liittyvää taakkaani, joka johtuu vanhempieni kantamista traumoista. He elivät tilanteessa, jossa koko elämä oli ehdollistunutta eikä mitään asiaa voinut pitää varmana. Sota vaikutti pitkään vanhempieni sukupolven taloudelliseen hyvinvointiin ja koulutusmahdollisuuksiin.
Kokenut terapeutti tai sielunhoitaja voi olla avuksi vaikeiden asioiden käsittelyssä. Sopivaa keskustelukumppania kannattaa etsiä rauhassa.
Kettusen mukaan sodan taakka siirtyy lapsille erityisesti silloin, jos vanhemmat ajattelevat, ettei lasten pidä päästä helpommalla kuin he ovat päässeet.
Toinen mahdollisuus on, että vanhemmat toivovat lapsilleen helpompaa elämää kuin heillä on ollut ja tukevat esimerkiksi heidän opiskeluaan. Kettunen tunnistaa omassa elämässään tällaisen siunauksen.
– Terapiassa löysin itsestäni sekä myönteisiä että kipeitä ulottuvuuksia, joita olin kantanut sisälläni itseltänikin kätkettyinä ja salattuina, Kettunen sanoo.
Oma psykoanalyysi on vaikuttanut myös Kettusen tutkimustyöhön. Tutkiessaan 1990-luvulla kirkon rippiä ja syntien tunnustamista hän alkoi tunnistaa kyselytutkimuksen vastauksista uudenlaisia teemoja.
Kettusen mukaan kirkko on lähestynyt ihmisiä olettamuksella, jonka mukaan heidän keskeinen elämänkysymyksensä liittyy syyllisyyteen. Tutkimusaineistosta kävi kuitenkin ilmi, että monessa tapauksessa rippi ja anteeksianto eivät olleet vastanneet ihmisen syvimpään tarpeeseen. Kettunen käsitti, että syyllisyydestään kirjoittaneet ihmiset kärsivät tosiasiassa häpeästä.
Häpeästä kärsivän ihmisen sisimmässä on Kettusen mukaan paljon kätkettyjä ja vaiettuja asioita. Niiden tunnistaminen ja niiden kanssa keskusteleminen voisi avata uudenlaisia näkökulmia tulevaisuuteen.
– Kätketyn puolen kieltäminen ja alas painaminen ovat asioiden kätkemistä ja salaamista ensisijaisesti itseltä. Se on uuvuttava tapa elää. Jos tunnistaa jonkin asian vaivaavan tai elämässä toistuu jokin vaikea teema, asiaa kannattaa lähteä tutkimaan yhdessä toisen ihmisen kanssa, Kettunen sanoo.
Joskus vanhan pitää kuolla uuden tieltä
Itselle sopivaa psykoterapeuttia tai kirkon sielunhoitajaa kannattaa etsiä rauhassa ja kuulostella, millainen henkilö olisi sopiva keskustelukumppani. Paavo Kettunen mainitsee, että jotkut psykoterapeutit kokevat epävarmuutta uskonnollisten ja hengellisten kysymysten käsittelyssä, vaikkeivät suoraan torjuisi niitä.
Vastaavasti jotkut kirkon sielunhoitajat saattavat mennä puolustuskannalle, kun käsittelyyn nousee uskonnollisuuden kipeitä puolia. Kettunen havainnollistaa asiaa Raamatun pääsiäiskertomuksen vaiheiden avulla.
– Jos sielunhoitajalla on kiire pois Getsemanesta ja pitkäperjantain kärsimyksestä, hän ei pääse koskaan pääsiäisen riemuun. Jos vanhanlaisen Jumalan kuolemalle ei ole tilaa, uudenlainen jumalasuhde ei pääse syntymään.
Armo tarkoittaa sitä, että sinua rakastetaan ja koko minuutesi on vastaanotettu riippumatta siitä, hyväksytkö itsesi vai et.
– Professori Paavo Kettunen
Jos harkitsee pitkää keskusteluprosessia kirkon sielunhoitajan kanssa, tällä tulisi Kettusen mukaan olla teologin tutkintoa laajempi koulutus, joka antaa valmiuksia ymmärtää psykodynaamisen ja uskonnollisen ulottuvuuden vuorovaikutusta.
Kirjassaan Kuka minä todella olen? Kettunen kuvaa sielunhoidollista keskustelua mielikuvalla ”armon kammarista”. Kyse on sellaisesta jaetusta tilasta, jossa ihminen voi tuntea olevansa rakastettu, hyväksytty ja kannettu.
– Omaa olemassaoloaan ei tarvitse pyytää anteeksi. Ihminen saa levätä armon varassa ja tuntea, että hänen elämänsä on lahja, ei saavutus.
Hyväksynnän kokemus antaa voimaa omien arvojen, lahjojen ja mahdollisuuksien toteuttamiseen.
Mielikuvassa armon kammarista on nurkka, jossa ihminen saa turvautua Jumalan anteeksiantamukseen silloin, kun ymmärtää tehneenä väärin. Kettunen painottaa, että anteeksiantamus on vain yksi armon kammarin neljästä nurkkauksesta.
Toisen näkökulman avaa vastaanottava ja hyväksyvä armo, joka on Kettusen mukaan vastaus häpeään ja identiteetin ongelmiin.
– Kun ihminen tulee hyväksytyksi ja vastaanotetuksi, hän pääsee takaisin yhteyteen Jumalan ja todellisen minuutensa kanssa.
Kolmas armon kammarin nurkka on voimaantuminen, jossa armon valaisemasta sisimmästä kasvaa voimaa, rohkeutta ja toivoa. Ihminen alkaa suuntautua kohti sellaista elämää, jossa omat arvot, lahjat ja mahdollisuudet pääsevät toteutumaan.
Neljäs armon kammarin nurkka on kiitollisuus, joka antaa tunnon elämästä lahjana.
– Armo tarkoittaa sitä, että sinusta välitetään, sinua rakastetaan ja koko minuutesi on vastaanotettu riippumatta siitä, hyväksytkö itsesi vai et. Armon turvin ihminen jaksaa panna itsensä elämässä likoon ja toteuttaa mahdollisuuksiaan. Siitä syntyy kiitollisuus elämän lahjasta.
Hyväksynnän kokemus kasvaa vähitellen
Kokemus rakastettuna olemisesta antaa Paavo Kettusen mukaan elämään mielen, ja kokemus Jumalan rakastamana olemisesta tuo siihen hengellisen sisällön. Rakastettuna ihmisen ei tarvitse olla onnistunut ja moraalisesti puutteeton, vaan hänet otetaan vastaan kaikkine puolineen.
Ehdottoman hyväksytyksi tulemisen kokemiseen liittyy kuitenkin paradoksi.
– Hyväksynnän kokemuksen saavuttaminen vaatii usein psyykkistä työtä, jossa luottamus kasvaa vähitellen. Ei ole välttämättä helppoa päästää irti ja suoda itselleen sitä, että tulee autuaaksi ilman suorittamista. Tällaisen hyväksynnän voi kokea esimerkiksi keskusteluyhteydessä toisen kanssa tai hiljaisuuden retriitissä.
Monta taakkaa putoaa, kun suostuu olemaan rajallinen ja vajavainen.
– Professori Paavo Kettunen
Kettusen mukaan ihminen voi tunnistaa sisimmässään hengellisenä kokemuksena Jumalan äänen, joka sanoo: ”Sinä olet minun poikani ja tyttäreni. Sinuun olen mieltynyt ja sitoutunut.”
Kettunen vertaa itseensä tutustumista sipulin kuorimiseen, jossa päällimmäisen kerroksen alta voi löytyä uutta ja yllättävää. Ihminen alkaa huomata asioita ja kysymyksiä, joiden läpi käymiselle ei ole ollut riittävästi tilaa.
Joskus prosessi alkaa törmäyksellä, jossa oma rajallisuus tulee vastaan tavalla tai toisella. Raja voi tulla näkyviin esimerkiksi somaattisina oireina, kun keho alkaa viestittää pysähtymisen tarpeesta.
Rajallisuuden hyväksyminen synnyttää Kettusen mukaan tarvitsevuutta. Tarvitseva ihminen säilyttää itsenäisyytensä, mutta tunnistaa samalla positiivisen riippuvuutensa toisista. Tällöin ihmisen ei tarvitse pärjätä omillaan, eikä hänen elämänsä kaadu virheiden tekemiseen.
Ihmisen, joka ei suostu omaan rajallisuuteensa ja jonka elämässä ei saa olla säröjä, on Kettusen mukaan vaikea käsitellä sairautta ja kuolemaa.
– Rajallisuuteen suostumisen vastakohta on vahvuuteen sairastuminen. Silloin ei tarvitse ketään, eikä mikään kosketa itseä. Tällainen vahvuus on valtava painolasti. Monta taakkaa putoaa, kun suostuu olemaan rajallinen ja vajavainen.
Kiitollisuus elämän lahjasta on yksi armon ulottuvuuksista.
Näkyväksi tulemisella on oma aikansa
Omien kätkettyjen ja vaiettujen puolien tutkimisen voi Paavo Kettusen mukaan aloittaa esimerkiksi kirjoittamalla. Kirjoittaminen auttaa käsittelemään oman elämän isoja kysymyksiä, ja kirjoittamalla voi myös valmistautua puhumaan niistä luotettavan ihmisen kanssa.
Moni käsittelee henkilökohtaisia asioitaan kirjoittamalla ne sosiaaliseen mediaan muiden nähtäväksi. Tätä lähestymistapaa Kettunen ei suosittele.
– Jotkut saattavat vahingoittaa näin toimivaa ihmistä, tai hän saattaa itse myöhemmin katua sisimpänsä vuodattamista nettiin.
Monesti sisimpään kätketyt ja vaietut asiat ovat sellaisia, että jossakin vaiheessa tulee aika astua niiden kanssa esiin ja vuorovaikutukseen toisten kanssa. Kettusen mukaan on kuitenkin tärkeää kuulostella rauhassa oikeaa aikaa.
– Ihmisellä on tarve tulla omassa yhteisössään hyväksytyksi sellaisena kuin hän on. Jos johonkin asiaan liittyy vielä haavoittuvuutta, silloin on lupa suojella itseään ja miettiä rauhassa, mikä on itselle sopiva aikataulu tulla kokonaisemmin näkyväksi.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Anteeksi antaminen ei tarkoita, että minua saa kohdella miten tahansa
PuheenvuorotAnnoin kiusaajilleni anteeksi, ja siitä seurasi yllättäviäkin asioita, kirjoittaa Linda-Maria Raninen.
22 vinkkiä synkkyyttä vastaan
Hyvä elämä
