Ruuskanen: Moni vahtii ruokaansa, mutta ei vaadi itseltään samaa itsekuria henkisen ravinnon suhteen
Viihteellä ja lohturuoalla on paikkansa, mutta ihminen tarvitsee muutakin.
Vuodenvaihteen tienoille pakkautuu yleisesti kollektiivinen ryhtiliike. Kuin koko kansakunta ryhtyisi samanaikaisesti hiomaan ja muokkaamaan ulkoista olemustaan ja ottamaan yhä enemmän vastuuta terveytensä edistämisestä.
Huomiokykymme on hetkeksi keskittynyt siihen, miten tulisi itseään saatella elämässä eteenpäin, miten liikkua ja nukkua, miten ja mitä syödä. Tämä kaikki on tarpeellista, ja korostaa vuoden vaihteessa alusta aloittamisen ainaista mahdollisuutta.
On kummaa, että samaan aikaan suhtaudumme niin huolettomasti siihen, minkälaista henkistä ravintoa nautimme. Myös sillä, miten ruokimme sisäistä maailmaamme, on merkitystä. Mitä katsomme ja luemme, mitä kuuntelemme, kuinka paljon ja milloin: se kaikki on merkityksellistä. Henkinen puolemme huutaa hyvää ja monipuolista ravintoa aivan kuten fyysinenkin.
Ei ole samantekevää, minkälaisia kirjoja luemme, minkälaisia sarjoja tai elokuvia ahmimme. Silläkin on väliä, mitä musiikkia tai podcasteja kuuntelemme. Ei niin, että löytyisi jokin yhteismitallisesti oikeaoppinen sisältö, joka sopisi meille kaikille, kuten ei ole laita ravinnon ja liikkumisenkaan suhteen. Jokaisella on tämänsä.
Mikä auttaa näkemään itseäni kauemmaksi, historiaan, tulevaisuuteen tai uusiin maihin?
Yksi lapsuuden parhaista puolista on ääneen lukeminen. Ei ole montaa niin ihanaa juttua kuin se, että vanhempi nukkumaan mennessä kömpii viereen ja avaa kirjan. "Mihinkäs me jäimmekään”, vanhempi kysyy, ”tai luetaanko me taas tämä sama?”
Vanhempi oppii ajan myötä mitkä sadut tai kirjat tyynnyttävät lasta, mitkä taas kiihdyttävät ja sytyttävät. Milloin on aika lukea yhtä ja samaa satua, milloin sopii mennä eteenpäin. Lapsi tulee ravituksi ja hänen sisäinen maailmansa rikastuu ja laajenee.
Luetun avulla lapsi oppii maailmasta ja itsestään, sillä hyvä kirja kasvattaa ihmisyyteen. On vaikea kuvitella, että kukaan vanhempi lukisi ilta toisensa jälkeen lapselleen tarinaa, joka saisi lapsen tolaltaan tai kasvattaisi hänessä pelkästään aggressiivisuutta tai pelkoa.
Samankaltaisilla perusteilla voisi myös aikuisena valita itselleen lukemista tai katsomista. Mikä tyynnyttää tai lohduttaa minua? Mikä kiihdyttää? Mikä haastaa, mikä inspiroi? Mikä auttaa näkemään itseäni kauemmaksi, historiaan, tulevaisuuteen tai uusiin maihin? Mikä kasvattaa minussa ihmisyyttä ja empatiakykyä? Ja toisaalta: mikä tylsistyttää minua, mikä resonoi oman aggressioni ja raakuuteni kanssa, mikä vahvistaa minussa epäluuloisuutta tai epätoivoa?
Välillä kannattaa haastaa itseään.
Jos kärsimme puutostilasta, aloitamme vitamiinikuurin. Samalla tavoin henkisestä kodistamme puuttuu aika ajoin jotain elintärkeää, jota emme saa, jos yksinomaan viihdytämme itseämme. Tarvitsemme toisenlaistakin ravintoa. Jotain, mikä herättää meissä uinuvat puolet henkiin.
Tarvitaan myös puhdasta viihdettä, eskapistista ja arjesta pakoon auttavaa. Joskus täytyy lukea sitä, minkä osaa jo lähes ulkoa. Niin kuin joskus on syötävä lohturuokaa.
Mutta välillä kannattaa haastaa itseään, mennä eteenpäin ja sanoa itselleen kuin vanhempi lapselle: ”Jos ei enää luettaisi tätä, kun tiedät jo, mitä siinä tapahtuu. Jos luettaisiin ihan uusi kirja?” Tai: ”jos ei katsottaisi tätä samaa sarjaa, kun tiedät jo, miltä sinusta tuntuu sitä katsoessa. Jos katsottaisiin jotain ihan uutta, mikä haastaa vähän?”
Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ruuskanen: Miten toimisit, jos lumivyöry uhkaisi sinua ja rakkaitasi?
PuheenvuorotMoni luulee tuntevansa itsensä, tunteensa ja käyttäytymisensä läpikotaisin. Se on itseriittoinen harha.