null Ruuskanen: Toivolla on tapana ilmaantua paikalle, kun sitä vähiten odotamme mutta eniten tarvitsemme

Ruuskanen: Toivolla on tapana ilmaantua paikalle, kun sitä vähiten odotamme mutta eniten tarvitsemme

Toivo on niin kuin sielun oksalla laulava lintu, jonka ääni voimistuu, kun se kuulee toisen ihmisen sielussa laulavan toivon linnun.

Varattu tunti lähenee loppuaan. Pariskunta katsoo minuun silmät kyynelissä ja sitten toinen heistä kysyy hiljaa: ”Oletko menettämässä toivosi meidän suhteemme?”

Olemme kaikki kolme hiljaa hetken, kunnes sanon, että toivolla on tapana ilmaantua paikalle silloin, kun sitä vähiten odotetaan mutta eniten tarvitaan.

Jotkut sanat ovat isoja, ja ne sanotaan kovaan ääneen. Sitten on sanoja jotka ovat jotenkin pieniä. Yksi sellainen sana on toivo. Se sanotaan yleensä hiljempaa kuin jotkut muut sanat. ”Minä toivon” on enemmän kuiskaus tai sisäinen toteamus, paljon pienempi ja vaimeampi kuin vaikka ”minä haluan” tai ”minä tarvitsen”. Useimmiten toivoa ei pueta sanoiksi ollenkaan, se vain istuu hiljaa sisällämme.

Toivo saattaa vähentyä ja lähes lannistua epäoikeudenmukaisuuden, surun ja yksinäisyyden aikoina, mutta se vahvistuu saadessaan pienenkin yhteyden tai ymmärryksen kokemuksen.

Amerikkalainen runoilija Emily Dickinson kuvaa toivoa hyvin pieneksi ja kevyeksi runossaan, jonka Aale Tynni käänsi muotoon Toivo on höyhenpukuinen. Tässä runossa toivo on varustettu höyhenillä aivan kuin runoilija haluaisi varmistaa, että se on kevyt ja voi huomaamattomasti leijailla minne tahtoo ja asettautua minne tahansa.

Runo jatkuu sanoin: ”ja sielun-oksallaan sanomattomasti laulaa vain ei lakkaa milloinkaan.” Höyhenpukuinen viittaa siis myös lintuun, joka asustaa ihmisen sielussa ja laulaa siellä loputonta sanatonta lauluaan.

Toivon olemukseen kuuluu luontainen sinnikkyys. Se ei ala onnistumisesta eikä pääty epäonnistumiseen. Ennemminkin se syntyy maailmaan ihmisen mukana. Toivo saattaa vähentyä ja lähes lannistua epäoikeudenmukaisuuden, surun ja yksinäisyyden aikoina, mutta se vahvistuu saadessaan pienenkin yhteyden tai ymmärryksen kokemuksen.

Kun se kastuu, se ei pysty lentämään vaan se menee ihan ryttyyn.

Niin perheneuvojan kuin muidenkin auttajien tehtävä on herättää toivoa kohtaamissaan ihmisissä. Itse asiassa se on meidän jokaisen tehtävä: kuulla hiljainen laulu toisen sisältä ja tunnistaa se. Kun nimittäin oman sielun sanattomaan lauluun yhtyy toisen ihmisen samankaltainen laulu, toivo vahvistuu ja resonoi kaikkeen ympärillämme. Se muuttaa maailmaa paremmaksi ja elämän siedettävämmäksi.

Toivoa on kummallisen vaikea saada hengiltä. Vähän sama kuin höyhenen kanssa. Kun se kastuu, se ei pysty lentämään vaan se menee ihan ryttyyn. Mutta tuntien ja päivien kuluessa se kuivuu, oikoo hahtuvansa ja kykenee lentämään taas.

Jään huoneeseen pariskunnan lähdettyä. Mietin niitä kaikkia ihmisiä, jotka ovat vahvistaneet toivoani monina vaikeina hetkinä. Niitä, jotka ovat istuneet hiljaa vieressäni kuullakseen sanattoman laulun, joka soi hiljaa minun sisälläni ja sitten hyräilleet mukana.

Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi