null Ruuskanen: Joskus kannattaa katsoa tähtiä ja muistaa, että hengellisyys on ihmisen perustarve

Ruuskanen: Joskus kannattaa katsoa tähtiä ja muistaa, että hengellisyys on ihmisen perustarve

Suuremman mittakaavan näkeminen auttaa suhteuttamaan huolia ja antaa vapauden nähdä, että on muutakin kuin käsin kosketeltava maailma.

Hän tuli tapaamaan minua vuoden pimeimpänä päivänä, talvipäivän seisauksen aikaan ja kertoi lohduttomalla äänellä: ”En ehdi koskaan ulos valon aikana, tuntuu että ympärilläni ja sisälläni on vain pimeää”.

Pyysin häntä sitten kertomaan jonkin valoisan muiston. Hän mietti hetken ja kertoi sitten: ”Olin vuosia sitten vaeltamassa ystäväni kanssa. Emme tunteneet kunnolla ja jännitin vähän hänen seurassaan. Minulle päivän paras hetki oli se, kun hän illalla meni nukkumaan ja minä jäin hetkeksi hiipuvan nuotion ääreen. Silloin nostin katseeni kohti tähtitaivasta ja tunsin, miten olemassaoloni loksahti paikalleen. Olin kohtalaisen pieni, mitätönkin, tekoni olivat vähäisiä, ajatukseni samoin, mutta olin minä ja ympärilläni oli koko suurenmoinen maailma.”

Jostain syystä meillä on taipumus kulkea elämässämme eteenpäin kohottamatta katsettamme kohti tähtitaivasta. Jäämme helposti oman, joskus ahtaan, elämämme vangiksi. Suuremman mittakaavan näkeminen auttaisi palauttamaan asioitamme ja huoliamme kohtuullisen kokoisiksi ja antaisi meille vapauden ja mahdollisuuden uskoa, että elämässämme on jotakin muutakin kuin tämä käsin kosketeltava maailma, jotain sellaista, joka ei taivu sanoille ja järjelle ja oppirakennelmille.

Kuunnellessani nuoren miehen kertomusta tähtikirkkaasta yöstä, muistin erään kauan sitten kuulemani opetuksen. Sen mukaan ihminen sulkee itseltään iäksi kattoikkunan, jos hän kieltää itseltään hengellisen kaipauksen. Muistan ajatelleeni, että harvoilla ihmisillä oli asunnoissaan kattoikkunoita.

Kun kiellämme itseltämme asioita, suljemme itseltämme ovia tai ikkunoita, mahdollisuuksia kulkea eteenpäin tai katsoa kauemmaksi. Joku sulkee itseltään rakkauden mahdollisuuden, joku kieltää nautinnon ja ilon ja joku taas, niin, kieltää itseltään hengellisyyden ja sen kaipuun ja lopuksi sen todeksi elämisen.

Mitä jyrkemmin ihminen kielsi itseltään hengellisen ulottuvuuden, sitä suurempana pidin hänen yrityksiään kurottautua itsestään poispäin kohti itselleen tuntematonta.

Mietin ihmisiä, joita olin tavannut vuosien aikana. Heitä, jotka rukoilivat perheiltään salaa tai heitä, jotka kävivät lomamatkoilla vaivihkaa tyhjissä kirkoissa sytyttämässä kynttilöitä rakkailleen. Mietin heitä, jotka häpesivät jälkeenpäin sitä, että olivat hädän hetkellä soperrelleet Isä meidän -rukousta tai heitä, jotka olivat riippuvuuksien puristuksessa turvautuneet ajatukseen korkeammasta voimasta. Itse ajattelen, että nuo ihmiset olivat rohkeita ja ihmisen jokainen kurotus itsensä ulkopuolelle kohti Jumalaa tai korkeampaa voimaa oli hengellisen kaipuun todeksi ottamista. Mitä jyrkemmin ihminen kielsi itseltään hengellisen ulottuvuuden, sitä suurempana pidin hänen yrityksiään kurottautua itsestään poispäin kohti itselleen tuntematonta.

Hengellisyys on ihmisen tarve, siinä missä monet muutkin tarpeet. Hengellisyys on jonkin sellaisen todeksi elämistä, jossa ihminen uskaltautuu luottamuksen, uskon ja toivon varaan. Se ei ole helppo askel, varsinkaan silloin, jos on itseltään kieltänyt sinne suuntaan kulkemisen. Mutta ei oman hengellisen kaipuun todeksi ottaminen vaadi myöskään sitä, että muuttaa koko elämänsä ja tekee suuria päätöksiä hylätä kaikki entinen ja mitätöidä eletyn elämän arvo. Ennemminkin kysymys voi olla hyvin pienestä eleestä tai liikkeestä, sellaisesta kuin katseen nostaminen tähtitaivaalle.

”Näkyykö kerrostalosi pihalta tähtitaivasta”, kysyin nuorelta mieheltä hänen jo tehdessään lähtöä. ”En usko, siellä on niin paljon kaupungin valosaastetta”, hän vastaa. ”Oletko ihan varma?”, kysyn. ”Kannattaisi ehkä tarkistaa.”

Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja, psykoterapeutti ja pappi.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi