Toimittajalta: Sata vuotta, sata miljoonaa uhria – lokakuun vallankumouksen saldo on synkkä

Toimittajalta: Sata vuotta, sata miljoonaa uhria – lokakuun vallankumouksen saldo on synkkä

Kommunismista ei tullut ihanteensa mukaista utopiaa, vaan sen irvikuva.

Lokakuun vallankumous, muutaman päivän ajanjakso, jonka aikana Leninin johtamat bolsevikit kaappasivat vallan Venäjällä, on saanut nimensä keisarikunnassa silloin käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan. Venäjällä oli lokakuu, vaikka Suomessa oli marraskuu. Vallankumouksen vuosipäivää vietettiin eilen, 7.11.

Kalenteri vaihtui Venäjällä seuraavana vuonna ja niin muuttui moni muukin asia. Bolsevikit lupasivat kansalle rauhaa, maata ja leipää ja kaiken vallan siirtämistä työläisten muodostamille neuvostoille. Saksan kanssa solmittiinkin rauha, mutta muuten Venäjä ajautui veriseen sisällissotaan. Vallankumousta alettiin levittää maailmalle.

Seurasi synkkä vuosisata ihmiskunnan historiassa. Kaksi totalitaarista järjestelmää, fasismi ja kommunismi, nousivat valtaan suurin lupauksin, mutta todellisuudessa ne toivat tullessaan ennennäkemättömän pahuuden. Yksi valtio, yksi puolue, yksi johtaja, yksi etuoikeutettu ryhmä yhdisti niitä.

Fasismista ja natsismista on kirjoitettu paljon ja syytä onkin, sillä ikävä kyllä ne nostavat yhä päätään. Tänään on kuitenkin syytä muistaa toisen vallasta sokaistuneen hirviön uhreja. Niitä on enemmän kuin fasismin uhreja, ehkä siksi, että fasismin valtakausi jäi lyhyemmäksi.

Sinänsä tuollainen vertailu on turhaa. Totalitaarinen järjestelmä, joka tuhoaa toisinajattelijat, toisinuskovat, vääränväriset, väärää yhteiskuntaluokkaa tai kansallisuutta edustavat ihmiset, on lopputulokseltaan sama. Kolikon kaksi puolta ovat kummatkin uhriensa kannalta yhtä suuria onnettomuuksia. Natsismi ja kommunismi ottivat myös oppia toisiltaan siitä, millä kaikilla tavoilla ihmisiä voidaan kiduttaa ja tappaa.

Historia on vastaansanomattoman karmiva ja siitä on syytä oppia, ettei sitä enää koskaan toistettaisi.


Tsaarin hallinto, jota ei syrjäyttänyt Lenin, vaan aiempi helmikuun vallankumous, oli sortovalta. Suomalaisillakin on siitä sortovuosilta kokemusta. Mielipiteidensä tai poliittisen toimintansa takia tuomittiin vuosina 1825–1917 kuolemaan yli 6000 ihmistä, joista vajaa 4000 teloitettiin. Moni tsaarin vastustaja vietti vuosia Siperiassa. Bolsevikit kuitenkin ylittivät tämän uhrien määrän jo neljässä kuukaudessa.

1990-luvun lopulla julkaistussa Kommunismin mustassa kirjassa, useiden ranskalaisten tutkijoiden yhteisessä tiiliskivessä, jossa dokumentoidaan kommunististen maiden väkivaltakoneiston toimintaa, on laskettu arvio kommunismin uhreista. Uhrien kokonaismäärä on sata miljoonaa.

Kirjan arviota on myös kritisoitu ja sanottu, että se on liian korkea. Että oikea luku olisi 70 tai 80 miljoonaa. Suuruusluokka on kuitenkin selvä ja kirjan todistusaineisto valtava. Lukemani Stalinin ja Maon elämäkerrat täydentävät kuvaa. Historia on vastaansanomattoman karmiva ja siitä on syytä oppia, ettei sitä enää koskaan toistettaisi.

Syksyn erinomainen elokuva Ikitie kertoo yhden esimerkin Stalinin vainoista: suomalaisiin ja amerikkalaisiin, sosialismia rakentamaan tulleisiin työläisiin kohdistuneet teloitukset. Ne ovat pieni osa 1930-luvun vainoja, joissa jokainen, jonka yhteiskunnallista alkuperää voitiin epäillä, oli mahdollinen uhri. Irvokkainta on, että teloituksille ja karkotuksille oli Moskovan politbyroosta annetut kiintiöt, joiden ylittämisestä kilpailtiin. Epäilyttävinä pidettyjen kansojen edustajia tapettiin tai kyyditettiin Siperiaan, usein kuolemaan.


Yksi käytetty metodi niin Stalinin Venäjällä kuin Maon Kiinassa oli ihmisten näännyttäminen nälkään. Neuvostoliitossa vainottiin pienviljelijöitä ja kulakkeja, erityisen pahasti Ukrainassa. Maon aikana koettiin niin sanotun suuren harppauksen aikana ihmiskunnan tuhoisin nälänhätä, jossa kuoli kymmeniä miljoonia ihmisiä. Kambodzan punakhemerit siirsivät kaupunkien väestön maaseudulle, ja terrorin ja nälän seurauksiin kuoli varovaisenkin arvion mukaan 1,4, korkeimman arvion mukaan 3 miljoonaa ihmistä neljännes väestöstä.

Ohjeet toimintaan tulivat suoraan ylimmältä taholta. 10.8.1918 Lenin lähetti kirjeen, jossa oli seuraava teksti: ”Kulakkien kapina on murskattava … On luotava esimerkkitapaus. 1) Hirtettävä (ja sanon hirtettävä sillä tavalla, että ihmiset näkevät sen) ainakin sata kulakkia, porhoa, tunnettua verenimijää. 2) Julkaistava heidän nimensä. 3) Otettava heiltä kaikki vilja. 4) Nimettävä panttivangit.”

Myös kirkkoa kohtaan kohdistui vaino. Vuonna 1922 Neuvostoliitossa tapettiin 2691 pappia, 1962 munkkia ja 3347 muuta kirkonpalvelijaa. Yhä edelleen kommunistisessa Pohjois-Koreassa kristityksi tunnustautuminen on vaarallista. Tosin niin on moni muukin asia, joka ei maata hallitsevalle diktaattorille ja puolue-eliitille sovi.

Kommunismista ei tullut ihanteensa mukaista utopiaa, vaan sen irvikuva. Kiinassa se on onnistunut Maosta selvittyään luomaan hyvinvointia, mutta talousjärjestelmästä onkin tehty kapitalistinen. Vapauksia on, mutta järjestelmän kyseenalaistaminen johtaa vaikeuksiin. Entä Venezuela? Onko se kesken jäänyttä sosialismia, vai loppuun asti vietyä sosialismia? Jäljet vaikuttavat jälkimmäiseltä.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi