Professori Risto Saarinen palkittiin toivon ylläpitämisestä – ”Toivon vastakohta on pelko”
Risto Saarisen mukaan toivo tarvitsee syntyäkseen tietoa ja tekoja.

Risto Saarisen mukaan toivo tarvitsee syntyäkseen tietoa ja tekoja.

Professori Risto Saarinen palkittiin toivon ylläpitämisestä – ”Toivon vastakohta on pelko”

Ekumeniikan professori Risto Saarisen mukaan toivon vastavoima on pelko. Sitä on yhteiskunnassa nyt paljon, eikä se auta ratkaisemaan ongelmia.

Helsingin yliopiston ekumeniikan professori Risto Saarinen sanoo olevansa omasta ja tieteenalansa puolesta hämmentynyt ja kiitollinen saamastaan palkinnosta. Suomen Kulttuurirahasto jakoi tänään kolme 35 000 euron suuruista palkintoa merkittävistä kulttuuriteoista. Yhden niistä sai Saarinen.

Saarinen on teologian ja filosofian tohtori. Hän on julkaissut satoja tutkimuksia, 27 kirjaa ja tehnyt kansainvälisesti mittavan uran.

Hän johti vuodenvaihteeseen asti Suomen Akatemian rahoittamaa Helsingin yliopiston Järki ja uskonnollinen hyväksyminen -huippuyksikköä. Saarinen on tässä työssään pureutunut myös uskonnon ja politiikan välisiin suhteisiin.

Kulttuurirahasto myönsi palkinnon Saariselle, ”ekumeeniselle ajattelijalle”, siltojen rakentamisesta ja toivon ylläpitämisestä.

– Olen viimeiset 18 vuotta ollut ekumeniikan professori ja johtanut huippuyksikköä, joka on kirkkojen välisten yhteyksien lisäksi keskittynyt laajemminkin suvaitsevaisuuden ja yhteiskunnallisen sovinnon rakentamisen ideoihin, Saarinen miettii palkinnon perusteluja.

Toineksi Saarinen arvioi, että palkintoon vaikuttivat hänen viimeaikaiset teoksensa. Ne ovat käsitelleet rakkautta, luottamusta ja toivoa. Viimeisin kirja Oppi toivosta (Gaudeamus 2020) ilmestyi tammikuussa.

Konservatiivinen nationalismi hakee yhteyksiä kristinuskoon

Saarisen mukaan toivoa tarvitaan maailmassa, jossa ihmisiä ahdistavat suuret uhat, kuten ilmastonmuutos, jyrkentyvä populismi ja poliittinen vastakkainasettelu.

Viime vuonna Saarinen nosti esille populistisen oikeiston ja monien kristillisten konservatiivien väliset suhteet. Asia tuli vastaan, kun huippuyksikössä tutkittiin vasemmistolaisesta ja liberaalista ajattelusta nousevaa identiteettipolitiikkaa, jossa keskeinen ajatus on ollut vähemmistöjen aseman tunnustaminen ja vahvistaminen.

Tämän ajan sana ei ole edistys vaan kestävyys.

Kävi ilmi, että identiteettipolitiikalle oli syntynyt vastavoima, joka korostaa etnisesti puhdasta kansaa ja heteroseksuaalisuutta ja pyrkii yhdistämään kristinuskoa ja kansallismielisyyttä. Tutkijan näkökulmasta tämä on kiinnostava ilmiö.

– Uutta on, että myös katolisten konservatiivien piirissä vahvistuu tähän liittyvä ilmiö eli integralismi. En hämmästyisi, jos se rantautuisi myös Suomeen, Saarinen sanoo.

– Katolinen kirkko on maailmanlaajan olemuksensa vuoksi ollut pikemminkin globalistinen kuin kansallismielinen. Integralismissa ajatellaan, että katolilaisten pitäisi olla kansallismielisiä ja valtioiden pitäisi suojella kirkkoa. Sen vaikutusvaltainen hahmo on puolalainen entinen ministeri ja nykyinen europarlamentaarikko Ryzsard Legutko. Integralismilla on kannatusta myös Yhdysvalloissa, jopa latinojen parissa, Saarinen selvittää.

Toivoa ruokkivat tieto ja teot

Viime aikoina Saarista on eniten innostanut ja kiehtonut toivon käsite. Sillä on hänen mielestä tilausta erilaisten uhkien ja vastakkainasettelun maailmassa. Ihmiset hakevat toivoa hyvekouluttajilta ja itsehoito-oppaista. Saarinen puhuu toisenlaisesta toivosta.

Hän ottaa esille 1960-luvun suuren saksalaisen teologin Jürgen Moltmannin. Tämä kytki toivon käsitteeseen aikansa edistysoptimismin ja katsoi, että Jumalan valtakunta tulee yleisen edistymisen jatkeena. Tuo ajatus ei Saarisen mielestä synnytä toivoa aikakautena, jolloin puheenaiheina ovat ilmastonmuutos ja ympäristökatastrofi.

– Tämän ajan sana ei ole edistys vaan kestävyys. Kun maailma ei enää mene koko ajan hienommaksi, toivon pitää nojata siihen, miten elämä säilyy. Samana pysyminen tulee arvokkaaksi uuden ja kertakäyttöisen sijasta, Saarinen pohtii.

Hän vastustaa ajatusta, että toivo olisi kuin energiapatukka tai bensapumppu, josta tankataan toivoa polttoaineeksi. Asia on päinvastoin. Toivo on lopputuote. Se on tunne tai kokemus, joka syntyy siitä, että ihminen hankkii asioista tietoa ja tekee niille jotain.

– Pitää pyrkiä toiminaan, tehdä vaikka pieniä tekoja oman terveyden ja ympäristön hyväksi. Vaikka en ajattele, että kasvisruokapäivä pelastaa maailman, se antaa itselleni tunteen siitä, että osallistun johonkin, mikä on oikein. On tärkeää, että oma toivo herää ja jaksaa arjessa. Se lisää vastuullisuutta myös yhteiskunnassa.

Risto Saarisen mukaan toivon vastavoima on pelko. Sen lietsominen lisää yhteiskunnan vastakkainasettelua.

Risto Saarisen mukaan toivon vastavoima on pelko. Sen lietsominen lisää yhteiskunnan vastakkainasettelua.

Pelko pois, toivo tilalle

Luterilainen armon korostus ei Saarisen mielestä tarkoita sitä, että pitäisi jättää hyvät teot tekemättä. Ne ovat hyväksi sekä itselle että toisille ja lisäävät toivoa. Toivo on olennainen kristillinen käsite, joka liittyy paitsi taivaaseen myös tämänpuoleiseen elämään.

– Jeesus sanoo, että tehkää hyvää toivomatta saavanne mitään takaisin itsellenne. Tämä on minusta ovela paradoksi. Jos ajattelen, että minun täytyy tehdä hyvää tullakseni toiveikkaaksi, se ei oikein toimi. Sen sijaan, jos teen hyvää siksi, että se on oikein, myös toivo lisääntyy, Saarinen sanoo.

Kirjassaan hän pohtii toivon käsitettä Immanuel kantin moraalifilosofian ja toivokäsitysten pohjalta. Kant korostaa sitä, että kristillinen toivo seuraa tietämisestä ja tekemisestä.

Olisi parempi puhua siitä, mitä erilaisia näkemyksiä omaavat ihmiset toivovat kuin siitä, mitä he pelkäävät.

– Mikä on vastavoima toivolle? Uuden testamentin, antiikin filosofian ja Paavalin mukaan se on pelko. Yhteiskunnallisessa keskustelussa pelkoa on nyt paljon, ja pelon lietsominen lisää vastakkainasettelua. Minusta olisi paljon parempi puhua siitä, mitä erilaisia näkemyksiä omaavat ihmiset toivovat kuin siitä, mitä he pelkäävät.

Saarinen ottaa esimerkin. Jos oikeistolainen poliitikko toivoo veroja alentamalla parantavansa työllisyyttä ja vasemmisto veroja nostamalla jakavansa hyvinvointia, toivon näkökulma antaa mahdollisuuden kompromissiin. Jos taas toinen pelottelee verotuksen vievän tuhoon ja toinen hyvinvointiyhteiskunnan kaatuvan, niin seurauksena on vastakkainasettelu ja vihamielisyys.

Muut kaksi Suomen Kulttuurirahaston palkitsemaa ovat elintarviketieteen tohtori Reetta Kivelä ja kuvataiteilija Outi Pieski. Kivelä on nyhtökauran toinen kehittäjä. Pieski on saamelaiskulttuurin puolestapuhuja, joka yhdistää saamelaisten perinnettä ja nykytaidetta.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi