Suonpää: Syrjäytymisen hintalappu tekee ihmisestä kuluerän

Suonpää: Syrjäytymisen hintalappu tekee ihmisestä kuluerän

Syrjäytyneen sanotaan maksavan miljoona euroa. Hintalappu perustuu ajatukseen, että syrjäytynyt on menetetty tapaus.

”Ihmiset eivät ole kauppatavaraa”, korostaa Luterilainen maailmanliitto yhtenä reformaation merkkivuoden teemoistaan. Ihmisen ei ehkä pitäisi olla kauppatavaraa, mutta hinnan me hyvää tarkoittavat ja tiedostavat olemme täällä periluterilaisessa Suomessakin ihmiselle määritelleet. Se hinta on miljoona euroa ja sen verran me kuvittelemme jokaisen suomalaisen olevan yhteiskunnalle velkaa. Siksi syrjäytyminen on ongelma. Syrjäytynyt ei nimittäin tuota velkaansa maksa.

Helsingin Sanomien juttu 70 000 syrjäytyneestä nuoresta palautti mieleeni syrjäytymiskeskustelun kuluneimman väitteen: yksi syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle miljoona euroa. Se miljoona euroa on merkittävä asia, vaikka joku yksittäinen ongelmanuori ei niin olisikaan. Olen itsekin tuota toistanut, kun olen yrittänyt perustella, miksi syrjäytymisen ennaltaehkäisy on tärkeää. Olen määritellyt hintalapun ihmiselle, kuvitellen, että voisimme euroilla perustella lähimmäisenrakkautta. Koskaan aikaisemmin ei minulle ole tullut mieleen edes kysyä, mistä tuollainen mediaseksikäs miljoonan euron hintalappu on saatu.

Mitä se edes tarkoittaisi, että syrjäytynyt maksaa yhteiskunnalle miljoonan? Mihin tuollainen absurdi hinnoittelu perustuu? Kävi ilmi, että miljoonan euron hintalappu ei ole aivan uusi asia. Osapuilleen tämä hinta löytyy esimerkiksi valtiontalouden tarkastusviraston raportista Nuorten syrjäytymisen ehkäisy, vuodelta 2007. Sen mukaan syrjäytynyt nuori maksaa meille hyväosaisille 700 000 euroa kansantulon menetyksenä ja 430 000 euroa julkisen talouden menetyksenä. Laskelman tausta on vielä paljon vanhempi. Entinen kommunistisen puolueen puheenjohtaja ja sittemmin Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan dosentti Jouko Kajanoja oli jo vuonna 2000 julkaistussa artikkelikokoelmassa laskenut nämä luvut. Silloin kansantulon menetys oli kolme miljoonaa markkaa ja julkisen talouden menetys kaksi miljoonaa.

On kuvaavaa, että me puhumme syrjäytyneen, siis lähimmäisemme, auttamisesta menetyksenä.



Markka-aikaan syrjäytyneen hinta oli viisi miljoonaa. Hintalappu on siis vanhempi kuin osa niistä koulupudokkaista, joiden syrjäytymisestä me nyt olemme huolissamme. Tätä hintaa me olemme inflaatiokorjattuna tuijottaneet jo kohta kaksikymmentä vuotta.

On kuvaavaa, että me puhumme syrjäytyneen, siis lähimmäisemme, auttamisesta menetyksenä. Julkisen talouden menetys tarkoittaa niitä sosiaalitukia, joilla me autamme yhteiskuntamme jäsentä, joka apua tarvitsee. Jossain paremmassa maailmassa me kutsuisimme sitä investoinniksi. Sellaisessa maailmassa yhteiskunta olisi ihmisiä varten ja syrjäytynyt olisi lähimmäinen eikä riippakivi, jota hyväosainen keskiluokka joutuu raahaamaan perässään.

Kansantulon menetys puolestaan tarkoittaa tekemätöntä työtä. Tässä on ajatuksena, että jokaisen velvollisuus on tehdä 30-40 vuoden työuransa aikana 700 000 euron arvosta töitä, oli niitä töitä tai ei. Olemme protestanttisen työetiikan ytimessä: otsa hiessä pitää painaa vähintään minimipalkalla, ollakseen ihminen eikä kuluerä.

Pahinta tässä miljoonan euron hintaa mantrana toistavassa syrjäytymiskeskustelussa ei kuitenkaan ole ihmiselämän hinnoittelu. Pahinta on ihmiselämän hylkääminen. Miljoonan euron hintalappu perustuu ajatukseen syrjäytyneistä tuhoon tuomittuina, menetettyinä sieluina. Siihen on sisään rakennettu vahva toivottomuuden ja tarpeettomuuden viesti. Samalla kun ihminen pelkistetään kulueräksi, hänen koko loppuelämänsä hinnoitellaan.

Tällä puheella syrjäytyneestä tehdään pysyvästi syrjäytynyt. Viestiksi jää vain meidän hyväosaisten häveliäästi piiloteltu toive: ymmärtäisivät edes kuolla pois.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi