Syöpäläinen: Mitä tiukemmin tartun elämään, sitä suurempi kipu siitä vielä syntyy
En ole rukoillut paranemistani, mutta sitä olen toivonut, ettei luopumisen kipu tulisi niin pahaksi, että minua uhkaisi katkeroituminen.
Olin pistää haarukalla kurkkuuni, kun ystävä ruokapöydässä kysyi, oliko sairastumiseni vaikuttanut uskooni. Toiko usko esimerkiksi jollakin tavalla lohtua tilanteeseeni?
En muista, mitä vastasin, mutta kysymys jäi vaivaamaan. Se on hyvän kysymyksen merkki. Olen silloin tällöin käännellyt asiaa mielessäni.
En ole ainakaan syyttänyt sairastumisestani Jumalaa. En ole tivannut vastausta siihen, miksi tämä syöpä minulle osui. En ole pohtinut, onko tässä prosessissa jotain jumalallista opetusta. En usko Jumalaan, joka lähettää ihmisille sairauksia ja onnettomuuksia opettaakseen heitä. Se on hyvin huonoa pedagogiikkaa ja kertoo minulle vieraasta jumalakuvasta.
Onnettomuudet ja sairaudet toki käynnistävät ihmisessä ja hänen läheisissään prosesseja, joista voi jotain oppiakin. Mutta se on kokonaan toinen juttu.
En ole myöskään alkanut ajatella enemmän kuoleman jälkeistä todellisuutta. Jo ensimmäisenä vuotena yliopistossa opin, että ihminen on kokonaisuus: ruumis, henki ja sielu, mitä sanoja nyt halutaankin käyttää. Kun hän kuolee, hän kuolee kokonaan. Kirkon usko on, että aikanaan hänet herätetään uuteen elämään, joka ei enää lopu.
Asiasta minulla ei ole tarkempaa tietoa tai kokemusta. Jätän tietämättömyyteni suosiolla ihmisiä rakastavan Jumalan käsiin.
Mutta läsnäolevaan Jumalaan minä uskon ja elämää minä rakastan. Sen jokaista päivää. Elämän laajuutta, syvyyttä ja ihmeellisyyttä. Sillä eikö se ole ihme, että parin solun kohtaamisesta syntyy ihminen, joka sanoo ”minä” ja joka uskaltaa luottaa toiseen, joka sanoo ”sinä”? Eikö se ole ihme, että tämäkin aamu valkeni? Tai että se parista solusta lähtöisin oleva ”minä” osaa keittää hyvää hilloa mustaherukoista ja kurpitsasta? Tai että toivo ja myötätunto ei ole maailmasta meistä huolimatta kadonnut?
En ole kertaakaan rukoillut paranemistani saati vaatinut sitä. Ihmeparantumisten perään en myöskään ole haikaillut.
Meidän olemassaolomme on pelkkää ihmettä.
En ole kertaakaan rukoillut paranemistani saati vaatinut sitä. Ihmeparantumisten perään en myöskään ole haikaillut. Minulla on onni sairastaa maassa, jossa saa luultavasti maailman parasta hoitoa. Se on Jumalan lahja, mutta ei hän välitä vähemmän niistä ihmisistä, jotka sairastuvat muualla. Luultavasti hän välittää heistä jopa enemmän.
Elämä vain avautuu päivä kerrallaan. Siihen ankaraan totuuteen on suostuttava.
Mutta sitä olen toivonut, ettei luopumisen kipu tulisi niin pahaksi, että minua uhkaisi katkeroituminen. Tiedän, että mitä syvemmin nyt tartun elämään, sitä suurempi kipu siitä ehkä vielä syntyy. Se on sitten vain kestettävä ja elettävä kitsastelematta nyt, kun aikaa vielä on. Osaisinpa olla sillä tavalla auki ja syvästi päivänsä elävä, että lopussa olisi jäljellä yksinkertainen kiitollisuus elämästä.
Tätä uskallan rukoilla ja toivoa. Kaiken muun jätän. Opettelen huolettomuutta. Jumala kyllä tietää.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Syöpäläinen: Itselleni en osaa pyytää ihmettä, joka ottaisi syövän pois
Puheenvuorot KolumnistiVieressä istuva nainen tuli kirkkoon kiittämään ihmeestä, ettei hänen keuhkoissaan olekaan syövän etäpesäkkeitä. Kuuntelin hiljaa häntä ja maistelin kakkua. Seuraavana aamuna syöpähoitoni alkoivat uudelleen.