Syöpäläinen: Luultavasti ihminen kuolee niin kuin on elänytkin

Syöpäläinen: Luultavasti ihminen kuolee niin kuin on elänytkin

Kun aikaa on vähän, sitä kuvittelee voivansa kuluttaa sen vain kaikkein tärkeimpään ja arvokkaimpaan. Ja että jäljelle jäisi siivotut kaapit.

– Muistatko, mitä sanoit minulle puhelimessa, kun kerroit sairastumisestasi, kysyi ystävä.

Istuimme puheensorinaa täynnä olevassa rantakahvilassa ja katselimme merelle. Minulla löi täysin tyhjää. Ystävä nauroi sydämensä pohjasta, sillä olin tärkeänä vannonut hänelle, että nyt kaikki pöydällä olevat turhat kirjat lähtevät heti takaisin kirjastoon. Turhat kirjat? Muistan – minulla oli silloin suuri hätä siitä, että aika loppuisi käsiin. Ja kun aikaa oli niin vähän, sitä piti kuluttaa vain kaikkein tärkeimpään, kauneimpaan ja arvokkaimpaan.

Elettiin loppusyksyä 2016. Katselin alkaneiden sytostaattihoitojen välissä myös komeroitani tuskastuneena: nämäkin pitäisi siivota, ettei lapsilla olisi se kaikki edessään. Jokunen kassi vaatteita todella lähti UFFiin. Kannoin aikakauslehtiä roskiin ja heitin pois vanhat korkilliset lasipullot. Olin ajatellut lahjoittavani niissä ystäville itsetehtyjä salaatinkastikkeita. Muisto vintin vaateaarteista tuntui musertavalta. Mihin ne kerran joutuisivat? En mitenkään ehtisi ommella kaikkea enkä ainakaan pitää päälläni. Imuroin tavallista tarkemmin. Jokainen pois kannettu kassi helpotti oloa.


Ryhtiliikkeeni ei kestänyt pitkään. Vähitellen kaikki palasi samaan tuttuun uomaansa. Mitä oikein olin ajatellut – että ajan loppuminen muuttaisi minut toiseksi? Kuvittelinko ehkä rakentavani jonkinlaista viime vaiheen performanssia, arkielämäni ylitttävää loppunousua? Pidinkö pakokauhuani kurissa siivoamalla kaappeja ja pohtimalla naama vakavana kuolemaani? On luultavasti totta, että niin ihminen kuolee kuin on elänytkin. Minäkään en muutu enää toiseksi, ystävät tietävät sen jo. Itse luulin välillä muuta: pitää jättää jälkeensä ainakin hallitun siisti koti.

Ryhtiliikkeeni ei kestänyt pitkään. Vähitellen kaikki palasi samaan tuttuun uomaansa.


Kuulen jo korvissani tyttäreni huvittuneen äänen: ”Ja jääkaappikin on yhtä täynnä kuin aina ennenkin!” Niin se on ja varoitan jo etukäteen: kellarista tulette löytämään aika monta hillopurkkia. Anteeksi vaan rakkaat, koettakaa kestää!
Itselleen nauraminen on terveellistä. Kireys hellittää, hengitys kulkee kevyemmin. Nyt jo järkiintyneenä uskon paremmin sen, mitä sairaanhoitaja marraskuussa tähdensi HUSin Syöpätautien klinikalla: – On tärkeää että tavallinen arki jatkuu kaikessa, mikä vain on mahdollista.


Siis se tavallinen arki, jota eletään luottavaisesti ja huolettomasti, niin kuin päivistä ei tulisi ikinä pulaa. Pienet ja suuret asiat suloisesti sekaisin. Niinpä jatkan elämistä niinkuin ennenkin. Ostan uuden nestemäisen poskipunan, kutsun vieraita, tartun dekkariin, herkuttelen kahviloissa, luen yöpaidassa pitkään aamun lehteä ja tuhlaan surutta aikaa. Mitään en tee velvollisuudesta tai pakosta – ellei se ole oma vapaa valinta.


Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi