Syöpäläinen: Jotta elämää voisi rakastaa, sen pitää tuntua omalta

Syöpäläinen: Jotta elämää voisi rakastaa, sen pitää tuntua omalta

Elämä, joka on omaa, ei synny hetkessä. Joskus vie vuosia ennen kuin löytää uskallusta sille, mitä todella tahtoo.

Aamuyöllä kuuntelen äänikirjana Ylen Areenasta löytyvää Maria Jotunin Huojuvaa taloa. Lean ja Eeron avioliiton luhistuminen, miehen kiihtyvä vallankäyttö ja Lean kyvyttömyys puolustaa itseään ovat hyytävän mestarillista tekstiä. Kaikessa surullisuudessaan kirja saa minut valvoessani miettimään elämän rakastamista.

Jotta voisin rakastaa elämääni, sen täytyy olla minun näköistäni. Jotta se voisi tätä olla, sen täytyy muotoutua riittävästi siihen suuntaan kuin tahdon. Siinä täytyy olla väljyyttä muuttumiseen, tilaa hengittää, lupa epävarmuuteen, etsimiseen, yhteyteen ja jakamiseen.

Lean päässä kaikuu Eeron tahto. Lea on taitava sivuuttamaan itsensä, jotta Eero olisi tyytyväinen häneen. Hän ei elä itsensä näköistä elämää.

Elämä, joka on omaa, ei synny hetkessä. Joskus vie vuosikymmeniä, ennen kuin ihminen löytää tilaa ja uskallusta kysyä, mitä minä tahdon, osaan ja toivon. Kenen ääni sanoo, etten saa enkä pysty? Tarvitsenko tätä ääntä, joka sisälläni piirtää olemiseni rajat?

Ennen näitä kysymyksiä puhe oman elämänsä rakastamisesta voi tuntua liioittelulta: kunhan nyt jotenkin kustakin päivästä selviäisi.

Omannäköinen elämä syntyy vähitellen. Sen saavuttaakseen on osattava luopua tutuksi käyneen ahtauden turvasta, on avattava ovi ja astuttava ulos. On katseltava itseään kuin kadoksissa ollutta ystävää, tutkien, arvostaen ja ennen kaikkea tuomitsematta: Mitä sinulle kuuluu tänään? Mitä toivot elämääsi huomenna? Voinko jotenkin auttaa?

Joskus syöpä tulee voittamaan, mutta se päivä ei ole tänään.

Kun kuuntelen yöllä Lean ja Eeron kiristyvää tuskaa, minussa nousee kiukku. Lealla on painona päällään Eeron valta, minulla syöpädiagnoosi. Joskus syöpä tulee voittamaan, mutta se päivä ei ole tänään. En voi lakata elämästä ja jähmettyä odottamaan väistämätöntä.

Rakastan elämää, rakastan omaa ja itseni näköistä elämää. Olkoon vaikka kuinka lapsellista sanoa niin!

Maailman raskaus ja sen tulevaisuuden uhat ovat toinen juttu, tosia nekin. En ole niiden suhteen kuuro enkä sokea. Mutta nyt on kyse minun maailmastani, siitä joka loppuu minun mukanani.

Olen jo pitkään vieroksunut taistelusta puhumista: elämä on raskasta taistelua, sairautta vastaan taistellaan ja Jumalaakin lähestytään rukoustaisteluin.

En tahdo enkä osaa. Mutta pidän tiukasti kiinni siitä, että elämä on hyvä ja arvokas ja Jumala on rakkauden Jumala. Hän tietää ja välittää ilman taisteluhuutojakin.

Voi Lea, jospa sinäkin pääsisit vapaaksi ja uskaltaisit rakastaa ja kunnioittaa elämääsi!

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi