Syöpäläinen: Uusi, kutistunut aika
Aika on äkkiä muuttunut rajusti. Minulla on kiire, sillä pelkään kuolevani. Mutta kun rakastan itseäni, yritän tuntea ja hyväksyä itseni.
Kiireellinen lähete HYKSin vatsayksikköön oli lähtenyt. Koska pääsisin tutkimuksiin?
Kierrän kotona huoneita typertyneenä. Katse osuu kirjahyllyn kirjoihin, olisiko niille aikaa enää ikinä? Kasvaako syöpä – jos se "tuumorimainen prosessi" vatsassani nyt on syöpä – koko ajan? Miksei hoitoihin pääse heti?
Minulla on kiire, sillä pelkään kuolevani. Aika on äkkiä muuttunut rajusti. Ystävällinen, vuosia anteliaasti lupaava aika on kutistunut ja tullut uhkaavaksi. Luulitko, ettei sinuun iske elämän hauraus? Uskoitko olevasi turvassa?
Puhuin ystäville. Jotkut nuhtelivat: Ei pidä ajatella pahinta, pitää malttaa odottaa tilanteen selviämistä. Minä en ollut yhtään maltillinen.
Jollet rakasta jokaista päivää, joka tulee eteesi, et kestä.
Odottaessani tutkimuksiin pääsyä luin Aris Fioretoksen kirjaa Mary. Se piti saada valmiiksi arviokirjojen koosteeseen. Kirja olikin kuin taivaan lahja.
Mary kertoo nuoren naisen kokemuksista 1970-luvulta sotilasjuntan hallitseman Kreikan kuulustelukeskuksissa ja karulla vankilasaarella. Kirja tunki ihon alle ja pakotti miettimään oman minuuden menetystä. Erityisesti yksi kohta jysähti minuun syvälle: Mary määrätään vankilasaarella parin kuukauden eristykseen tuulisella kalliolla sinnittelevään autioon kappeliin. Vain ruokapussi tuodaan ajoittain, ketään hän ei tapaa. On vain tuuli, linnut, omat ajatukset ja vähitellen pyöristyvä vatsa: Mary on odottaa lasta.
Vaikeneminen kuulusteluissa poikaystävän suojelemiseksi oli nuoren naisen valinta. Kun pitkä eristys alkaa, hänen koko ruumiinsa alkaa puhua ilman sanoja. "Mitä huolellisempi olen, mitä paremmin keskityn tekemiseen ja olen yhtä oman tarkkaavaisuuteni kanssa, sitä selvemmin maailma vastaa puheeseeni. Vain silloin sanoja ei tarvita, eikä se silti ole hiljaisuutta."
Ehkä oma tilanteeni avaa minullekin uusia sanoja.
Vankitoveri oli sanonut Marylle kappelin eristyksen alkaessa: "Jollet rakasta jokaista päivää, joka tulee eteesi, et kestä." Luin jännittyneenä ja nauttien, vaikka todellisuus jossa luin ja josta luin, oli kaukana nautinnosta.
Mitä merkitsisi kohdallani jokaisen tulevan päivän rakastaminen? Ei varmasti ainakaan kieltämistä, kätkeytymistä ja pakoa. Jos jotain opin Maryltä, niin ihmisen tilaa sietämättömän keskellä, vapauden liikahdusta silloinkin, kun kaikki tuntuu katoavan.
Ajattelen rakastamisen olevan kutakuinkin samaa kuin tunteminen. Kun rakastan ystävää, näen ja tunnen hänet ja hyväksyn hänet sellaisena. Kun rakastan itseäni, yritän tuntea ja hyväksyä itseni.
Tämä uusi aika pakottaa minut nyt lähelle ruumiini salaisuuksia.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kukaan ei tiedä, miksi Matti Piirainen yhtäkkiä sokeutui – näön lähteminen ei kuitenkaan merkinnyt kaiken loppua
AjankohtaistaMatti Piirainen pyytää kaupasta apua ostosten keräämiseen, lenkkeilee kiertämällä tonttiaan ja auttaa muita näkövammaisia.
Syöpäläinen: Sairastunuttakin vaanii syyllisyys
Puheenvuorot
