Syöpäläinen: Kuolinsiivous on epämiellyttävä vaatimus

Syöpäläinen: Kuolinsiivous on epämiellyttävä vaatimus

Eikö kunnon ihminen saa olla kenellekään vaivaksi?

Viime viikolla luin pari juttua kuolinsiivouksesta. Niissä ei ollut kyse siitä, että lähiomaiset siivoaisivat kuolleen kodin, jakaisivat tavarat ja kantaisivat muistoesineet kotiinsa ja loput pantaisiin roskiin tai kierrätykseen.

Kuolinsiivouksen idea on se, että elävä ihminen miettii ajoissa tavaransa läpi, jotta omaiset eivät saa osakseen kohtuutonta siivousurakkaa. Ajatus on huomaavainen ja perusteltu. Miksi sitten jutut luettuani nukuin ennätyskurjan yön? Pyörin ympäri ahdistuneena. Päässä vilisi kuvia omasta vintistä, kellarista ja kaappieni sisällöstä. Entä kirjahyllyt, kymmenet keittokirjat, reseptileikkeet ja villalangat? Kirjeet, päiväkirjat ja ne ihanat espressokupit?

Aamun valjetessa aloin olla myös vihainen. Ettei vain tässä uudessa käytösodotuksessa piile ikävä yritys hallita ja kaventaa elämää? Onko ihanne ehkä se, että kun kuolen, olohuoneen pöydällä odottaa hautajaisten ohjelma kutsuvieraslistoineen ja komerot ovat ojennuksessa? Pakkasestakin ehkä löytyy hautajaisvieraille leipomiani piirakoita.

Onko kuolinsiivous hyvä teko läheisille vai itse asiassa vainajan viimeinen yritys hallita jälkikuvaa itsestään? Eikö kunnon ihminen saa olla kenellekään vaivaksi?

Toivottavasti elämästäni jää hetkeksi tyhjä tila ja jälki, jota ei tarvitse kokonaan siivota pois.

Tänään elän vielä ja pyyhin pölyjä rakkaista kirjoista, joita en ehdi lukea uudelleen. Jonkun aikaa ajattelin elää tästä eteenkin päin. Päättäisinkö siis lasteni puolesta, mitä he haluavat tavaroillani aikanaan tehdä?

Minulla on oma aikani täällä, oma tilani ja itseni näköinen elämä elettävänä. Toivottavasti siitä jää hetkeksi tyhjä tila ja jälki, jota ei tarvitse kokonaan siivota pois. Ehkä minulla niin kuin meillä kaikilla on myös oikeus aiheuttaa toisillemme hiukan vaivaa.

Kun äitini jäi leskeksi, hän teki yhdenlaisen kuolinsiivouksen isäni jälkeen. Työtä riitti, mutta samalla äidillä oli mahdollisuus käydä läpi pitkän avioliiton ylä- ja alamäet. Sen jälkeen äiti muutti uuteen kotiin. Ja kun hän muutti uudelleen pienempään, tavaran määrä väheni edelleen. Se siivous tuntui luonnolliselta ja oikealta.  

Kummallisen sitkeä on silti tämä minussa elävä viettelys elämän hallintaan. Ikäänkuin minun pitäisi jatkosijoittaa kotini jo eläessäni – vähintään raivata ylimääräinen pois tieltä. Mutta mikä on ylimääräistä?

Kun isäni kuoli, minulle konkretisoitui se, ettei ihminen vie täältä mukanaan edes yhtä klemmaria. Vain arkkuun puettavat vaatteet ja nekin ovat hetkessä tuhkaa niin kuin itse vainajakin. Kaikki esineet, joita nyt kotonani ilolla katson ja kosketan, ovat silloin itseni kannalta yhdentekeviä. Miksi tuhlaisin näitä kirkkaita syyspäiviä raivaamalla komeroita, kellaria tai vinttiä? Martoilla oli aikoinaan hyvä ohje joulua edeltävään liialliseen siivousvimmaan: Siivoa vaan, jos aiot viettää joulusi komerossa. Ehkä se pätee hiukan muuttaen myös kuolinsiivouksen suhteen.


Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.

Jaa tämä artikkeli:

Samasta aiheesta:

Kommentoi