Vaittinen: Olen pappi, joka ei sovi muottiin

Vaittinen: Olen pappi, joka ei sovi muottiin

Ennen papit olivat auktoriteetteja ja kansan opettajia, mutta nyky-yhteiskunnassa sellaiselle ei ole enää tilausta.

Olen alanvaihtaja ja opiskelin teologiaa vasta neljänkympin kynnyksellä. Päädyin pätkätyöhön seurakuntapapiksi.

Olin kuvitellut sopivani hyvin papin työhön, koska olen ihmiskeskeinen ja hengellinen kutsumus on minulle tärkeä. Pappisvihkimykseni jälkeen olen kuitenkin huomannut, että etenkin seurakuntapapille asetetaan odotuksia, joita kaikkia en välttämättä täytäkään.

Olen saanut palautetta esimerkiksi huumoristani ja avoimuudestani – ne eivät kaikkien mielestä sovi papille. Olen tehnyt joitakin asioita ehkä hieman omalla tavallani.

Toisaalta olen saanut myös kiitosta siitä, mitä olen. Seurakuntalaiset ovat tulleet sanomaan toimittamistani tilanteista, että olipa yllätys, että tilaisuus olikin tällainen rento ja kodikas. Ja että kerrankin kirkossa sai nauraa!

Papin rooli onkin murroksessa. Entisaikojen papit olivat paljolti auktoriteetteja ja kansan opettajia. Nyky-yhteiskunnassa sellaiselle ei niinkään ole enää tilausta. Vaikka papeilla on tietty asiantuntijarooli, tehtävänkuvan tulisi muuntautua enemmän valtuuttajan ja mahdollistajan suuntaan.

Seurakunnissa käy viikoittain ihmisiä, joiden lahjoja tarvittaisiin jumalanpalveluselämässäkin, mutta heille ei ehkä tarjota muuta roolia kuin istua penkissä. Kun työntekijöiden määrää joudutaan vähentämään, on yhä suurempi tarve sille, että seurakunnassa voitaisiin toimia tasavertaisina. Silloin jokainen voisi olla mukana rakentamassa seurakuntaa ja vaikuttamassa sen toimintaan.

Pahimmillaan tunnelma messussa voi olla kuin esityksessä, jossa kodikkuus ja rentous loistavat poissaolollaan.

Vaikka uskon kysymysten äärellä ollaan vakavien asioiden edessä, myös ilo ja huumori ovat tärkeitä. Tietenkin kunnioittaen esimerkiksi hautaan siunaamisissa tilaisuuden luonnetta ja ihmisten surua. On tilanteita, joissa ei voi vitsailla.

Yhä edelleen papilta toki kaivataan hengellistä annettavaa: lohduttavia sanoja Raamatusta, oivalluksia uskosta. Tarvitaan hengellistä matkakumppania ihmettelemään yhdessä Jumalan salaisuutta, kuuntelemaan ja rukoilemaan.

Kun olen mukana eri seurakuntien tilaisuuksissa, mietin aina, mihin siellä voisin kutsua mukaan satunnaisen kadunkulkijan, jota elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain. Minne hän kyseisessä kirkossa voisi tulla ja kokea olonsa kodikkaaksi ja tervetulleeksi?

Pappisvetoiset, jäykät messut harvoin houkuttavat kirkonpenkkiin etsijöitä. Pahimmillaan tunnelma messussa voi olla kuin esityksessä, jossa kodikkuus ja rentous loistavat poissaolollaan. Messun jälkeen saatetaan työntekijöiden kesken keskittyä ruotimaan, mitä meni pieleen.

Onneksi monissa seurakunnissa jo vähän rennompia iltamessuja. Ja toki perinteisen messunkin voi toimittaa sillä tavoin, että mukaan tulija voi kokea olevansa osa yhteisöä, ei ulkopuolinen esityksen katsoja.

Kirkon ja seurakuntien hierarkkinen järjestelmä ei vastaa nykyajan tarpeita eikä ole omiaan luomaan edellytyksiä vierellä kulkemisen yhteisön rakentamiselle. Kankeaa johtamismallia täytyisi voida muuttaa.

Ehkäpä vasta silloin olisi aidosti tilaa rosoille ja elämisen jäljille – ja papeille, jotka eivät sovi muottiin.

Kirjoittaja on yhteisöllisyydestä haaveileva pappi, joka tykkää leikkiä sanoilla.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi