Vastarannan ruutana – Kirkko ja kaupungin entinen päätoimittaja Seppo Simola aikoo eläkkeellä tissutella ja vaeltaa
Seppo Simola viihtyy Maunulan ulkoilumajan talvi-idyllissä. Seutu on hänelle tuttua jo pikkupojasta.

Seppo Simola viihtyy Maunulan ulkoilumajan talvi-idyllissä. Seutu on hänelle tuttua jo pikkupojasta.

Vastarannan ruutana – Kirkko ja kaupungin entinen päätoimittaja Seppo Simola aikoo eläkkeellä tissutella ja vaeltaa

– Jatketaan elämää, mutta ei työelämää, Seppo Simola sanoo.

Seppo Simola hykertelee. Nauru ravistelee Maunulan ulkoilumajaa ympäröivää talvi-idylliä. Naurua edeltää kuolemanvakava tarina Simolan elämästä.

– 1950-luvun lopulla Maunulan uurnalehdon paikalla oli hevoshaka, josta haimme äidin kanssa ruusupensaille lantaa. Pikkupoikia varoitettiin ankarasti haan keskellä olevasta lammesta, josta isommat pojat onkivat ruutanoita. Pari vuotta sitten haastattelin uurnalehdon ylipuutarhuria. Hän kertoi, että lapsuuteni lammen ruutanakanta voi mainiosti ja että sammakot pitävät keväisin lammessa niin kovaäänisiä orgioita, että kurnutus kuuluu pitkälle. Silloin päätin, että kun kuolen, minut haudataan täynnä elämää olevan lammen viereen.

Ennen sammakoiden seuraan liittymistä Simola ehtii vaipua muistoihin.

– Tuonne toin kaikki tyttöystäväni kävelylle. Vähän keväämmällä toki, silloin on romanttisempaa.

Eläkkeellä Simolan tavoitteena on vaeltaa tuttuja metsäteitä pidemmälle. Neljästäkymmenestä Suomen kansallispuistosta on suorittamatta puolet.

– Tavoitteena on käydä kaikissa. Jos kuolen aikaisemmin, se jää kyllä harmittamaan. Kansallispuistot ovat kauniita paikkoja. Missä muualla ihmisen on muka parempi olla kuin luonnon keskellä?

Uskollinen Akka-teltta on kulkenut mukana miehen kaikilla retkillä. Erämaassa on oltu myös lasten kanssa, ja suunnitteilla on reissuja lastenlasten kanssa.

Ennen kansallispuisto-urakkaa Simola aikoo ”tissutella ja ravustaa”. Ravustaminen on intohimo, mutta ei ruoan vaan saalistusvietin ja syömisen sosiaalisuuden takia. Kun seuramies on yksin, hän lukee. Tavoitteellisesti.

– Yhdessä vaiheessa luin valikoiden a:sta k:hon yhden kirjan maailmankirjallisuuden ja yhden kotimaisten kirjailijoiden tuotannosta. Osasin aikanaan myös lasketella ulkoa tunnin Kalevalaa sekä Vuori­saarnan.

"Päätoimittajuudestani voidaan syyttää 1990-luvun lamaa"

Innostus papiksi ei ollut Seppo Simolalle kodin perua, sillä vanhempien arvomaailmassa isänmaa voitti uskonnon. Konservatiivisessa kodissa äiti hoiti lapset ja juristi-isä työskenteli kunnallishallinnon virkamiehenä. Yllättäen perheen kummastakin pojasta tuli pappeja.

Hengellisyys oli omalla tavallaan läsnä jo Simolan lapsuudessa, vaikka sitä ei kotona tuotu mitenkään esiin. Usko vahvistui vuosien varrella.

– En minä tullut uskoon, vaan usko tuli minuun. Minulla ei ollut riparilla eikä seurakuntanuorissa isoja uskonnollisia kokemuksia, jäin vain jotenkin luontevasti Oulunkylän seurakunnan nuorisotoimintaan pyörimään.

Lukion aikainen tiukka usko avartui, kun nuorukainen opiskeli Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Ehdottomuus karisi, ja uskoa oppi katsomaan laajemmasta näkökulmista.

Nuoriso- ja rippikoulupappeus Malmin seurakunnassa oli kutsumus.

– Tykkäsin olla nuorten kanssa, ja he viihtyivät minun kanssani. Minulla on niistä ajoista sananmukaisesti lämpimiä muistoja, kuten siitä, kun Tiilikanojan saunassa lauloimme poikien kanssa niin, että seinät paukkuivat.

Kiireisimpinä kesinä Simola veti kuusi leiriä. Samojen kysymysten toistuessa 12 vuoden ajan hänestä alkoi tuntua, että on aika jatkaa matkaa.

– Olin ihan mielelläni seurakunnan perustyössä ihmisten rinnalla ristiäisissä ja hautajaisissa, mutta vähitellen turhauduin siihen, kun jouduin miettimään, tuleeko sunnuntain jumalanpalvelukseen viisi vai kuusi pappaa ja mammaa.

Olen minä pohjimmiltani aika herkkä poika, mutta munaton en ole.

Jätettyään seurakuntapapin työn Simola jatkoi Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa kesken jääneitä viestinnän opintojaan ja pyrki seurakuntayhtymän tiedottajaksi. Elettiin 1990-luvun alun lamaa, ja säästöjen iskettyä noviisi nostettiin Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittajaksi.

– Päätoimittajuudestani voidaan syyttää lamaa. Kun minä nyt lähden, viimeinen 1990-luvun synkkä varjo häipyy seurakuntayhtymän yltä, Simola virnuilee.

"Olen Suomen kirkon eniten iltapäivälehtiä lukeva ihminen"

Päätoimittajan homma ei ole päivä- eikä vuorotyötä.

– Se vaatii jatkuvaa asioiden seuraamista: istumista, sohvalla makaamista, ihmisten kanssa keskustelemista ja lukemista. Lehden tekeminen ei ole sooloilua, Seppo Simola huomauttaa.

– Mukana on toimitus, seurakunnan yhteisö ja se, mitä olen nähnyt, kuullut ja ihmisten kanssa puhunut. Ja arvot, joihin olen uskonut ja joita olen pitänyt oikeina.

Arvojen ja puurtamisen pohjalta kehittyi Kirkko ja kaupunki -lehden journalistinen linja, jonka mukaan lehti antaa lukijalle aineksia elämänkatsomukselliseen, uskonnolliseen ja eettiseen pohdintaan.

Suuret sanat palauttavat poikamaisen virneen Simolan kasvoille.

– Olen varmasti Suomen kirkon eniten iltapäivälehtiä lukeva ihminen!

Liberaalilta lehteriltä on kajahtanut lööppimateriaalia täsmällisin väliajoin, etenkin silloin, kun Simola on pureskellut kirkon asioita räväköissä pääkirjoituksissaan. Hän on sanonut, että ­Aito avioliitto -liikkeen vetäjien kaltaiset ”uskovaiset" ovat pilanneet kristinuskon maineen. Ahdasmieliselle uskovaisuudelle vinoilu ei ole miellyttänyt kaikkia. Monet ovat ottaneet Simolan tikkatauluksi.

– Silloin tällöin kovaan pyöritykseen joutuminen on tuntunut vatsassa. Se on mennyt joskus kuralle. Silloin minua on auttanut tunturin laella seisominen. Siellä ei tarvitse huolehtia muusta kuin ruoasta ja lämpimästä vaatetuksesta.

Vihapuheelta on suojellut ja sitä on auttanut kestämään myös työtovereiden, esimiesten ja työnantajan päättäjien tuki.

Riitelijän ja rääväsuun vastapainoksi Simolan sisällä asuu kirjoittaja ja kauniisti puhuva saarnaaja, jonka syvällisyys resonoi kirkkokansan sielussa.

– Olen minä pohjimmiltani aika herkkä poika, mutta munaton en ole. Olen mieluummin riitelijä kuin sellainen, jonka mielestä venettä ei saa keikuttaa. Edistystä kun ei ole ilman liikettä.

Innostus kirkon hommiin ei ollut Seppo Simolalle kodin perua vaan syntyi seurakunnan nuorisotoiminnassa.

Innostus kirkon hommiin ei ollut Seppo Simolalle kodin perua vaan syntyi seurakunnan nuorisotoiminnassa.

"Ei synkkyys välttämättä kuulu kristinuskoon"

Seppo Simola on keikuttanut venettä ja eteenpäin on menty.

– Jokaisella sukupolvella on oma tasa-arvo-­asiansa ajettavanaan. Muistan, miten helvetillinen haloo syntyi, kun kirjoitin ensimmäisen kerran joskus 1990-luvun puolivälissä, että homoavioliitot pitää hyväksyä. 25 vuoden aikana kirkossa on tapahtunut valtavan suuri muutos suhteessa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaan. Sama muutos on nähtävissä arkkipiispan vaalissa, jossa konservatiivien ja liberaalien välinen taistelu on melkein tasan.

– Siitä huolimatta konservatiiveilla on kirkossa määräänsä isompi valta.

Kirkollisena viestijänä Simola on edistänyt matalan kynnyksen avaraa kristillisyyttä erotuksena pienten piirien ja suurten vaatimusten ahdasmielisestä uskonnollisuudesta.

– Kirkossa on se vika, että sanoma kytketään joihinkin tietyllä tavalla sanottuihin sanoihin, jotka eivät elä kaikille vaan synnyttävät torjuntaa. Tämän vuoksi esimerkiksi musiikki on kirkossa niin suosittua. Sitä kuunnellessa voi tuntea pyhyyttä ja ehkä katsoa johonkin korkeammalle ilman älyllisiä vaatimuksia. Siitä, mistä ei voi puhua, täytyy laulaa!

Simola sanoo, että uskoa ei kannata tyrkyttää urbaanissa ympäristössä elävälle korkeasti koulutetulle kansanosalle.

– Ihmiset prosessoivat asioita itse. Kaikilla ei ole perinteiseen kristilliseen sanastoon liittyvää uskoa, mutta he saattavat saada ravintoa uskolleen ja toivolleen esimerkiksi hiljaisuudesta ja taiteesta.

– Kampin hiljaisuuden kappeliin voi mennä, eikä kukaan vaadi menijältä mitään. Jos apua tarvitaan, niin kappelissa on työntekijöitä, jotka auttavat henkisissä ja taloudellisissa ongelmissa. Kauppakeskuksissa on erilaisia kappeleita. Myös tavalliset kirkot palvelevat ihan samaa tarkoitusta, mutta niissä ei aina ole tarjolla läsnäoloa. Läsnäolo on tärkeää.

Neljännesvuosisadan aikana myös kirkon paikka kaupungissa on muuttunut.

– Tuomiokirkko tököttää Senaatintorilla vallan symbolina, mutta kirkolla ei ole enää sellaista asemaa, että se voisi sanella, mikä on oikein ja mikä väärin. Kirkko on keskustelija muiden joukossa.

Helsingissä kirkon aseman heikentyminen näkyy myös kasteen ja häiden kaltaisten kristillisten perinteiden kyseenalaistamisena. Vaikka muun muassa new age -uskomukset ovat vallanneet kirkolta ­rituaaleja, Simola muistuttaa, että kirkko ei ole turha.

– Asioita voidaan tehdä ajanmukaisilla tavoilla. Eikä synkkyys välttämättä kuulu kristinuskoon, vaikka joskus voi näyttää siltä, että aate on brändätty mustilla vaatteilla. Ihmisen rinnalla voi kulkea vaikeissakin elämänvaiheissa hymyn ja rohkaisun, jopa huumorin avulla, Simola sanoo.

– Ja tuoda ilon hetkiin sen erityisen näkökulman, että ehkä kaikki ei olekaan vain näkyvää todellisuutta, vaan ehkä tässä on joku isompi juju.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi