Essee: Jumalaan uskominen on vaikeaa, koska rakkauden vastaanottaminen on vaikeaa
Jumala ei ota pois, Jumala lahjoittaa. Silti kirkossa sanoma armosta ollaan korvaamassa moraalilla.
I
Timon täytyi mennä päiväunille, ja siksi leikkiminen piti lopettaa. Timo oli ensimmäinen kodin ulkopuolinen leikkikaverini. Leikin jälkeen tuijotin oman huoneeni verhoja. Minä olen minä, minä ajattelin. Minä olen olemassa. Mutta jos minua ei olisi olemassa, missä minä silloin olisin? Se oli järisyttävä kokemus.
Olin neljän vanha.
En tarkista vuosilukua, koska tarina sellaisena kuin sen kerron on parempi kuin totuus. Totuus on tarina tässä tapauksessa, koska tämä on minun identiteettini, ja identiteetti on tarina, jonka ihminen sepittää itsestään.
Olen elämäni aikana vaihtanut mielipidettä monta kertaa. Ateistin seurassa puolustan Jumalan käsitettä, mutta uskovaisseurassa pyristelen vastaan. Aina vastavirtaan. Koko siltä ajalta kun muistan olleeni olemassa tunnistan minuudestani jonkin pysyvän kerrostuman, vaikka vanhat vaatteet ovatkin kaapissa mystisesti kutistuneet. Siitä huolimatta olen koko ajan se yksi ja sama jätkä, joka missä tahansa tilanteessa osaa laulaa Bob Dylanin All along the Watchtowerin.
Joka kerran tätä pientä minuutta ajatellessani tunnen rintakehässäni ehkä suunnilleen sydämen kohdalla kämmenen kokoisen alueen lämpenevän.
Omien fantasioitteni syvyyksissä Lutherin maailma ei ollut kovin erilainen kuin Isis.
Mikään ei silti ole elämässä vaikeampaa kuin oman äänen kuuleminen. On älyttömän vaikeaa olla itsenäinen olento, joka ei kilju massan mukana. Reformaattorit opettivat, että ihminen on hevonen, jolla ratsastaa joko Jumala tai Saatana. Kun nyt marssitaan jonkin ismin nimissä, en ole varma, kuka liikuttaa jalkoja.
Koko ala-asteen olin Timon kaveri. Pelattiin paljon tietokonepelejä. Vanhat joystickit ovat edelleen kaapissa. Sitten tuli kasvukipuja. Timo pisti välit poikki. Syy ei selvinnyt minulle ikinä. Minä menin lukioon, Timo ammattikouluun. En tiedä, missä Timo on nyt. Hän on tässä kertomuksessa tärkeä henkilö siksi, että hänen kauttaan tulin tietoiseksi ulkopuolisesta maailmasta ja siten itsestäni.
Kohtaloni on sidottu juuri tähän tajuun omasta olemisesta suhteessa muihin. Tähän kokemukseen maailmasta on myös ihan aina kuulunut Jumala. Jopa poissa oleva Jumala on olemassa oleva Jumala. En osaa paikantaa tätä tuntemusta ruumiissani kovin tarkasti, mutta aivoissani on selvästi Jumalan mentävä aukko.
Monet pitävät kummallisena, että olen omasta mielestäni myös ateisti. Ateismini ampuu alas kaikki omatekoiset tee-se-itse-jumalat. Tosi Jumala ei ole sellainen olento, jota voisin ateismillani tähdätä. Oikeille ateisteille tuskin kelpaisin, koska kysymys jumaluudesta ei anna minulle rauhaa. Jumala on järkkymätön ja jyrkkä, tummanpuhuva kallionseinämä sateen jälkeen, ja Jumala on koko ajan Hän, joka pitää huolen. Lapsesta asti minulla on ollut tällaisia mielensisäisiä kuvia. Se tuntuu oudolta semminkin, kun minä elän niin kuin Jumalaa ei olisi olemassa.
II
Jumala on synkkä itämerensuomalainen sana. Karjalassa ja vatjassa on jumala, vepsässä ja virossa jumal. Mordvan jondol eli salama on kirjaimellisesti jumalan tuli. Marin jumo on taivas ja ylijumala. Tämä on sana ja käsite, joka muokkaa minua yhtä paljon kuin god tai gud, jotka muistuttavat hyvää, good.
Jumala on kyllä tosi hyvä, mutta samalla Jumala on kauhistuttava. Jumala asettaa Mooseksen kallion rotkoon. Hän suojaa vapisevaa Moosesta voimakkaalla kädellään, kunnes on mennyt tämän ohitse.
Ristiriitani maailman tappiin asti on se, että kaikki on turvassa eikä meillä ole hätää – paitsi että koko maailma on hirveässä hädässä eikä kukaan ole turvassa. Kun nuoruudessani näin William Blaken teoksia, kuten Abelin murha tai Eurooppa: Ennustus, ajattelin, että se oli siinä. Ihmisenä eläminen on traagista. Se edellyttää, että Jumala kuvataan voimallisena. Pliisu Jumala olisi epäjumala.
Kieliopillisesti Jumala pitää kirjoittaa joskus isolla, joskus pienellä. Kun Jumala on kielellinen yleiskäsite, jolla viitataan erilaisiin jumaliin, se kirjoitetaan pienellä. Kun tarkoitetaan kaikkeuden Äitiä ja Herraa, Hänet kirjoitetaan isolla. Minä kirjoitan myös yksikön kolmannen persoonan muodon Hän isolla siksi, että siinä viittaussuhde minun ja Hänen välillä on ihan eri kertaluokkaa kuin kieli voi ilmaista. Lehtijutuissa näkyy loukkaavia arvolatauksia, kun toimittaja haastatellessaan muslimia kirjoittaa Allahin pienellä.
Lehdessä erisnimet lihavoidaan, mutta Jumala ei ole sellainen persoona. Historiallinen henkilö Jeesus Nasaretilainen lihvoidaan, mutta Jeesusta Kristusta Jumalan ainoaa Poikaa ei.
III
Vanha tarina kertoo, että lokakuussa 312 jKr. keisari Konstantinus Suuren takana seisoi liki sadantuhannen sotilaan armeija. Ennen taistelua Konstantinus näki taivaalla punaisen ristin, ja hän kuuli äänen: ”Tässä merkissä olet voittava.”
Historian jumalat ovat sodankäynnin jumalia. Konstantinus voitti, ja sotilaat heiluttivat hänen päävastustajansa Maxentiuksen irti leikattua päätä matkatuliaisena. Allahu akbar on rukouskieltä, mutta se on myös sotahuuto: Teillä on Jumala, mutta meidän Jumalamme on suurin! Jatkosodan aikana kerran körttiläisten seuroissa Helsingissä nuori teologian opiskelija piti puhetta, miten ihana oli ”Kristuksen ja Führerin johdolla taistella Perkelettä vastaan”.
Nuoruuteni vuosina moni ateisti perusteli ateismiaan sillä, että uskonnon nimissä on tehty väkivaltaa. Ymmärrän heitä. Kun joku kannattaa sosialismia, siihen huomautetaan, etteivätkö sata miljoonaa uhria riittäneet todistamaan sosialismin toimimattomuutta. Tässä kohtaa ilmaantuu aina joku, joka sanoo, ettei sosialismia itse asiassa ole kokeiltu ”oikeasti”. Keskustelu uskonnosta voi singota samoille kehille.
Kaikki ihmisen keksinnöt voivat aiheuttaa pahaa. Uskonto on ihmisen keksintö. En pidä siitä, jos asiaa vesitetään sanomalla, että ”uskonnot itsessään ovat hyviä, mutta jotkut tekevät pahaa uskontojen nimissä”. Asia voi olla juuri noin, mutta uskonto ei tässä tarvitse puolustajaa vaan ihminen.
Kerran 2000-luvun alussa helsinkiläisessä teatterissa esitettiin Peter Shafferin näytelmää Amadeus. Siinä Salieria näytteli Vesa Vierikko, joka esitysten aikana menetti äänensä. Niin raastavaa oli, kun hän huusi: Jumalauta, näillä lakeuksilla ei pilkata ihmistä!
Se on minun uskontunnustukseni.
Parikymppisenä nuorena miehenä 1990-luvulla uskoin, että todellinen Jeesus oli vallankumoustaistelija, joka Kalashnikov kaulassa marssi toteuttamassa sosialistista vallankumousta.
IV
Minusta Jumalaan uskominen ei ole lainkaan vaikeaa siksi, että usko olisi ristiriidassa tieteen kanssa. Vaikeuteni uskomiseen liittyy vallankäyttöön. Netflix-draamasarjassa The Crown kuningatar Mary opastaa vain vähän ennen kuolemaansa kuningatar Elisabeth II:ta, että kuningas tai kuningatar eivät ole vastuussa kansalle vaan Jumalalle. Kuninkaallisen valta tulee Jumalalta. Siksi kirkonmies voitelee kuninkaan tai kuningattaren pyhällä öljyllä.
Rooman valtakunnan aikana uskonnosta käytettiin ilmaisua religio. On epäselvää, mitä kaikkea tämä käsite piti sisällään. Se tiedetään, että religio ilmaisi palvomista ja alistussuhteessa olemista. Se ilmaisi riippuvuussuhdetta perheen päähän ja yhteisön johtajaan, suvun vanhimpaan, paikallishallitsijoihin ja lopuksi keisariin, joka oli Jumalan poika. Suvun vanhin oli tärkeä hahmo, sillä menestyksen takeena oli jokaisen perheen ja suvun ikioma suojeluhenki eli genius – siis geeni. Hallitsijan geeni tuli Jumalalta.
Uskonto on todellakin hallintajärjestelmä. Nyt tämä patriarkaalinen järjestelmä on murentumassa. Tässä murenemisen prosessissa on paljon hyvää, sillä monet kahleet kirpoavat ja monen ihmisen oleminen on paljon vapaampaa. Ilmassa on myös surua. Tulee ruhjeita, kun iso kivi – monoliitti – lohkeaa palasiksi ja murenee.
Kirkoille patriarkaalisuuden murentuminen on huono uutinen. 2050-luvulla Suomessa kastetaan enää vain muutama lapsi, mutta heitäkään ei välttämättä juuri evankelis-luterilaiseen kirkkoon.
Jeesus neuvoi paastoamaan salaa, mutta kirkko tekee siitä hashtagin.
Kun katsomme historiaa kevyellä kahden tuhannen vuoden aikajänteellä, tämä mureneminen alkoi 1300-luvulla. Se realisoitui reformaatiossa. Sen jälkeen maailmaan on syntynyt hirveä määrä pieniä kirkkoja ja kuppikuntia. Vieroksun amerikkalaista kristillistä fundamentalismia. Fundamentalistit ovat kuitenkin enemmän kapinallisia kuin minä. Kuninkaan valtaa he eivät pidä minään. Koko amerikkalainen ajattelutapa, että hallituksen täytyy pysyä mahdollisimman kaukana ihmisten tekemisistä, on juuri sitä kapinallista perua.
Monet liberaalit haluavat, että ihmiset ohjataan lainsäädännön avulla tekemään hyvää. Martti Luther, tuo mielikuvitukseni kännäävä yliälykäs ja omahyväinen professori, nimenomaan halusi, että maallinen esivalta pakottaa ihmiset hyvyyteen.
Talonpoikaiskapinassa 1524–1525 Luther vaati, että kaikki kynnelle kykenevät pistävät millä tahansa teräaseella talonpoikia kuoliaaksi minkä pystyvät. Omien fantasioitteni syvyyksissä Lutherin maailma ei ollut kovin erilainen kuin Isis. Luther vihasi vääräuskoisia.
V
Sisälläni elää koko ajan nelivuotias pikkupoika. Hän on se sama pikkupoika, joka aikoinaan leikki alussa mainitsemani Timon kanssa. Aika paljon leikittiin länkkärileikkejä. Toisinaan roolimme teki meistä vihollisia. Usein larppausleikkiemme kirjoittamattomissa juonissa kuuluimme samalle puolelle.
Nelivuotias sisälläni ei ymmärrä maailmaa. Hän haluaa, että hänet hyväksyttäisiin. Nelivuotiaan lohtuna on Taivaan Isä, se järkkymätön ja jyrkkä, tummanpuhuva kallionseinämä sateen jälkeen.
Kun olin risupartaradikaali, uskoin syvästi, että Jumalan armo on erilainen rikkaalle ja köyhälle. Joku monikansallisen korporaation ylimmässä kerroksessa nahkatuolilla hyllyvä omistaja oli mielestäni eri asemassa kuin kongolaisessa kaivoksessa elektroniikkateollisuuden tarpeisiin kobolttia kaivava pieni lapsi.
Nelivuotias sisälläni kärsii hätää tuon lapsen puolesta. Miksi Taivaan Isä ei tee mitään? Aikuinen sisälläni sanoo, että ihmisen, ollakseen aito humanisti, on vastuutonta huutaa avuksi yliluonnollisia voimia tilanteeseen, jonka ainoa syyllinen on ihminen itse. Liberaalikristitty sisälläni sanoo, että jumalia ei tarvita, vaan kaikki se energia, joka menee urkukoraaleihin, täytyy käyttää auttamiseen ja aseteollisuuden alasajoon.
Täyttäessään syvintä kaipaustaan jollain ulkoisella asialla kuten omaisuudella, kauneudella tai kuuluisuudella ihminen siis oikeasti tahtoisi vain tulla rakastetuksi täysin ehdoitta.
Parikymppisenä nuorena miehenä 1990-luvulla uskoin, että todellinen Jeesus oli vallankumoustaistelija, joka Kalashnikov kaulassa marssi toteuttamassa sosialistista vallankumousta. Hedelmistäänhän puu tunnetaan, ja vain kuollut usko olisi sellaista tekopyhyyttä, jossa hurskaat sanat eivät koskaan tule todeksi. Siirtomaaherruuden aiheuttaman syyllisyyden takia lähetystyökin korvattiin suurelta osin kehitysyhteistyöllä.
Poliittinen kantani oli yhtä ehdoton kuin oikeistolaisilla fundamentalisteilla. Joskus sellainen määrätietoisuus saattaisi ollakin oikein – mutta vain niin kauan kuin ei tehdä poliittisesti vääriä valintoja. Jos evankeliumin nimissä tuettaisiin jotakin sellaista poliittista kehitystä, joka jonain päivänä osoittautuisi virheeksi, usko olisi epäjumalanpalvelusta. Se olisi silkkaa saatananpalvontaa, koska siinä tehtäisiin ajallisista asioista ikuisia. Juuri sen takia myös hyvien asioiden puolesta politikoiminen uskonnon nimissä voi olla fundamentalismia.
Ja silti jotakin pitää yrittää. Intian kastittomien korvissa juuri heidän hätänsä esiin nostaminen on armoa: sentään joku kuulee ja ymmärtää! Kristinusko on rauhan uskonto, mutta sitäkin enemmän se on armon uskonto. Samaan tapaan kuin Jumalan on tultava ihmiseksi myös armon on tultava ruoaksi, kengiksi, vaatteiksi, kodiksi, lukutaidoksi.
Tämä on ristiriitaista, koska enemmistö piispoistakin varmaan ajattelee, että sosiaaliturva on yhteiskunnan eikä kirkon tehtävä. Maailman vääryyksistä pitävät ääntä myös täysin uskonnottomat yhteisöt ja järjestöt. Millä tavalla kirkot eroavat näistä?
Kerran eräänä alkusyksyn päivänä olin ystäväni kyydissä Lahden moottoritiellä. Tämä ystäväni oli asunut pitkät jaksot Angolassa ja Kolumbiassa ja nähnyt ihmisen pahuuden. Hän sanoi minulle: ”Jos kirkko itse politisoituu, se ei voi olla politiikan omatunto.”
VI
Länsimaiset kirkot eivät enää usko Jumalaan. Ne yrittävät saada jäseniä takaisin kaikenlaisilla vetonauloilla. Ne ovat eri nauloja kuin Jeesuksen ristinpuun naulat. Kirkko ei enää tiedä, mikä on kirkko. Siksi uskonnosta on tullut hyvän mielen puuhastelua ja lettujenpaistamista.
Tällainen kirkko muistuttaa virkeää isoisää, joka opettelee syömään tofua. Jotta kirkko ei vaikuttaisi perässähiihtäjältä, se ajaa omalla rollaattorillaan mielenosoitusten eturiviin esittämään edelläkävijää. Siksi se opettelee eri alojen asiantuntijaksi, joka jakaa paikallisseurakunnille papukaijamerkkejä kierrättämisestä. Jeesus neuvoi paastoamaan salaa, mutta kirkko tekee siitä hashtagin.
Suosion kalastelu on merkki epäuskon kirkosta. Mutta onko sekään niin vaarallista? Vallankäytön kirkko on aina uskossaan varma kirkko, ja sellainen pelottaa enemmän. Epäröivä kirkko olisi siinä mielessä inhimillisempi. Mutta tämä projektista toiseen sekoileva nelivuotiskertomusten kirkko on jo menettänyt pelin. Ennen ihminen sai hyväksynnän kirkossa. Nyt kirkko etsii hyväksyntää ihmisiltä.
Ensimmäisessa Johanneksen kirjeessä sanotaan, että rakkaus ei tunne pelkoa. Tämä aikakausi on mielestäni suurta pelon aikakautta. Ei tarvitse päästää suustaan kuin yksi harkitsematon aivopieru, ja koko ihmisen elämä voidaan huuhtoa vessasta alas. Kun kuvittelemme olevamme hyvyyden ympäröimiä, minulle tulee olo, että tämä suvaitsevuuden ilmapiiri perustuu pelkoon siitä, mitä muut ajattelevat minusta.
Koen, että me oikein hyvät ja suvaitsevaiset ihmiset muodostamme jonkinlaisen uskontosävytteisen lahkon, jossa nyökytellään toisille niin kauan kuin puhe on oikeaoppista hyvän puolella olemista. Heti, kun epäilen tämän hyvelahkon opinkappaleita, joudun inkvisitioon ja ehkä jopa koko seurakunnan ulkopuolelle, koska silloin vaarallisesti flirttaankin pahojen henkien kanssa.
Englanninkielisessä maailmassa tunnetaan ilmaisu virtue signalling. Suomeksi se on jonkinlaista hyvesäteilyä. Siinä haetaan ympäristön arvostelevien katseiden alla hyväksyntää poseeraamalla moitteettomasti. Todellisuudessa ihmismielen alimmissa kerrostumissa on primitiivisiä, rumia tunteita. Mutta sosiaalisen median moraaliposeerauksissa niitä syviä tunteita ei sovi tuoda esiin. Ne täytyy painaa alas, tai seurakunta haukkoo pyhää henkeään.
Moralismi on tämän ajan uususkonto. Siitä puuttuvat ratkaisevat neljä kirjainta a, r, m ja o.
VII
Vanhan määritelmän mukaan Jumala on se, mikä tai joka antaa syyn elää. Luther opetti, että Jumala on mikä tahansa, mihin ihminen suurimmassa hädässään turvaa. Siksi voidaan sanoa, että jonkun jumalana voi olla vaikkapa raha. Luther kiteyttää, että usko luo sekä Jumalan että epäjumalan. Se on käänteisesti lähes sama kuin se, että ihminen on hevonen, jolla ratsastaa Jumala tai Saatana.
Tämän teorian mukaan myös ateistilla on jokin jumala – se on se, miltä, jolta tai mistä ateisti kaikkein suurimmassa hädässään pyytää apua.
Kun autoon tulee vika, varaamme ajan merkkihuollosta. Kun epäilemme keuhkoputkentulehdusta, otamme jonotusnumeron terveyskeskuksessa. Kun syvällä sisimmässämme velloo piinaava ahdistuksen tunne, etsimme kuin huomaamattamme apua tupakka-askista, himourheilusta, alkoholista tai vaikka ahmimisesta. Ja kun meillä on sisimmässämme jatkuva epäjärjestys, haemme lievitystä ulkoisten asioiden kontrolloimisesta.
Kaikkien elämämme tuskien pohjalla olevaa ahdistusta kutsutaan eksistentiaaliseksi ahdistukseksi. Se on ahdistusta siitä, että on niin vaikeaa olla ihminen, ja lopuksi me vielä kuolemme. Elämä on tarkoituksetonta, tylsää ja epävarmaa, emmekä saa lopullista tyydytystä, vaikka meillä olisi kaikki maailman mammona.
Viisaat sanovat, että ainoa lääke tähän on Jumalan rakkaus. Täyttäessään syvintä kaipaustaan jollain ulkoisella asialla kuten omaisuudella, kauneudella tai kuuluisuudella ihminen siis oikeasti tahtoisi vain tulla rakastetuksi täysin ehdoitta.
Jumalaan uskominen ei ole minulle vaikeaa siksi, että usko olisi ristiriidassa tieteen kanssa. Se ei ole vaikeaa myöskään siksi, että usko voi vallanhimon vuoksi turmeltua. Päinvastoin juuri uskon sanastoon kuuluvat harhaoppi ja synti. Usko on vaikeaa siksi, että rakkauden vastaanottaminen on vaikeaa. Kun rakkaus on totta, myös Jumala voi olla totta.
Esseetä on päivitetty: Ajatus, ettei rakkaudessa ole pelkoa, on peräisin Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Onko kirkolla hengellistä ydintä? – Kysyimme piispoilta, ja he kertoivat rakastavasta Jumalasta ja Kristuksen seuraamisesta
HengellisyysArkkipiispa Tapio Luoma arvioi, että perinteistä uskon kieltä saatetaan välttää siinä pelossa, että se kuulostaa arjelle vieraalta tai tekopyhältä. Siksi kirkon hengellinen ydin ei aina välttämättä näy eikä kuulu.
Pääkirjoitus: Armo ei kuulu kenellekään
Puheenvuorot
