Kirjailija Aino Vähäpesola kutsuu kirkkoa sielullisten asioiden instituutioksi.
”Absoluuttisen suuret” kirkkourut antavat vastapainoa digielämälle – siksi Aino Vähäpesola, 29, kirjoittaa niistä urbaanissa romaanissaan
Helsinkiläiskirjailija tavoittelee elämässään tilaa, jossa kaikki pillit ovat auki vähän niin kuin uruissa.
”Lyhyet pillit soivat korkealta ja pitkät matalalta. Koneisto piti ilman liikkeessä, ja sointi oli vahva ja tasainen kuin kaikkivoipa Jumala.”
Aino Vähäpesola kirjoittaa paljon urkumusiikista ja kuolemasta toisessa romaanissaan Suurenmoinen epävire (Kosmos 2023). Hän on 29-vuotias helsinkiläinen kustannustoimittaja, joka muutti juuri Kallion vuosien jälkeen rauhallisempaan kaupunginosaan. Myös hänen romaaninsa päähenkilö Viivi on nuori kaupunkilainen kustannustoimittaja. Mitä tekemistä kirkkouruilla on parikymppisen ihmisen urbaanin elämän kanssa?
– Urut tuntuvat tosi kaukaiselta asialta. Ihminen tarvitsee kuitenkin vastapainoksi nopealle digielämälleen jotain ihan muuta. Vanha soitin sopii sellaiseksi hyvin.
Vähäpesola pitää urkusuhdettaan varsin tavallisena. Hän on kuullut urkumusiikkia lähinnä häissä ja hautajaisissa.
Mikä uruissa sitten viehättää? Vähäpesola luettelee: Voimallisuus. Absoluuttinen suuruus. Väkivaltaisen voimakkaat äänet. Ihan pienet ja kirkkaat äänet. Monipuolisuus. Mutkikas tekniikka.
Vähäpesola haluaa sanoa vielä jotain, mutta se on vaikeaa. Hän aloittaa ja lopettaa lauseita kesken.
– Minulle tulee mieleen… ääni vie arjen ulkopuolella johonkin pyhyyteen, joka on muuten kaukana. Olen läpikotaisin kirjamuija, mutta kaipaan ääntä, jossa ei ole sanoja.
Kun päähenkilö Viivi on romaanissa pahoillaan ystävänsä puolesta, hänestä tuntuu, että sanat loppuvat kesken ja kurkkuun tulee sävelen kaipuu. Hän haluaisi soida.
Kallion kirkko oli vuosia Aino Vähäpesolan lähikirkko. Hänestä on mielenkiintoista, että kirkkourut ovat yhtä aikaa tekninen ja hengellinen soitin. ”Urkujen ääni tuntuu minusta pyhältä.”
Kuolema ylittää ymmärryksen kuin avaruus
”Viivi katseli paikaltaan hautajaisvieraiden täyttämiä rivejä ja omaisten liikkumattomia päitä etummaisina ja ajatteli, että hänen olisi hankittava lisää ystäviä.”
Jos on nuori ja terve eikä kukaan todella läheinen ihminen ole menehtynyt, voi olla vaikea ajatella kuolemaa aivan vakavissaan. Parikymppisten illalliskeskusteluissa ei suunnitella omia hautajaisia.
Aino Vähäpesola on miettinyt kuolemaa lapsesta asti samaan tapaan kuin avaruutta. Ne molemmat ovat hänelle arjen ulkopuolisia asioita, jotka eivät ihan mahdu mieleen.
Vähäpesola nojaa leukaa käteensä ja tuijottaa kiinteästi.
– On vaikea kuvitella, että oma tietoisuus lakkaisi. Se on aihe, jota minun on lähestyttävä muita reittejä kuin katsomalla internetistä, että mikä juttu tämä on.
– Kuolemasta emme tiedä, joten voimme vain uskoa jotain. Kuolema liittyy myös pyhään tai hengelliseen tai mitä se sitten onkaan.
– Maailma ympärillämme kehottaa positiivisuuteen. Moni läheisensä menettänyt on kertonut lehtijutuissa, että muut vierastavat surua ja surevia ihmisiä. Se tuntuu kauhealta.
Vähäpesola on perehtynyt surun kanssa elämiseen esimerkiksi kotiinsa tulevan Kirkko ja kaupungin avulla. Romaanissa mainitaan sitä muistuttava seurakuntalehti, jossa julkisuudenhenkilöt kertovat hengellisyytensä laadusta ja papit puhuvat armollisuuden merkityksestä armottomassa yhteiskunnassa. Lehteen myös kääritään kadulla kuolleen jäniksen jäänteet.
”Viivi nosti eläintä, se painoi noin kilon, ja kääri paljain käsin viikon rukouksin ja uskonnollisin aforismein kirjailtua paperia pienen ruumiin ympärille kuin pakkaisi kukkakimppua.”
Kuoleman ajatteleminen auttaa Aino Vähäpesolaa elämään. ”Tavoittelen tilaa, jossa kaikki pillit ovat auki vähän niin kuin uruissa.”
Kuolema tuo Vähäpesolan mieleen Edith Södergranin runot, joista hän teki kotimaisen kirjallisuuden gradunsa. Vähäpesola on leikitellyt ajatuksella Södergranin Livets syster -runon tatuoimisesta käsivarteensa, josta hän voisi lukea sitä kuolemansa hetkellä.
– Vaikka en ole lainkaan tatuointityyppiä.
Pentti Saaritsa suomensi runon nimellä Elämän sisar. Se alkaa näin:
”Elämää kuolema eniten muistuttaa, sisartaan. / Kuolema ei ole toisenlainen, / voit hyväillä häntä ja pitää häntä kädestä ja silittää / hänen hiuksiaan, / hän ojentaa sinulle kukan ja hymyilee. / Voit painaa kasvosi hänen rintaansa vasten / ja kuulla hänen sanovan: on aika lähteä.”
Sielullisten asioiden instituutio
Lapin-vaellus kirvoittaa romaanissa uskontunnustuksen Viivin poikaystävältä Manulta: ”Nyt se on lopullista. Mä uskon Jumalaan. Kanervankukka ei voi olla olemassa jotenkin itsestään. Ei mikään näin pieni ja yksityiskohtainen.”
Aino Vähäpesola saa pyhän kokemuksen useimmiten kulttuurista, esimerkiksi kuvataiteesta, tanssista tai urkumusiikista, asioista, joista hän ”ei ymmärrä mitään”.
– Pyhä on hiljaisuutta, hyvyyttä, turvan tunnetta ja asioita, joita en osaa selittää, mutta jotka välillä tunnen. Se tunne ei ehkä liity mihinkään tiettyyn uskontoon.
Vähäpesola näkee kirkossa monia ongelmia ja osallistuu harvoin sen tilaisuuksiin. Hänestä on silti tärkeää, että on olemassa ”sielullisten asioiden instituutio”.
Vähäpesola haeskelee oikeita sanoja.
– Jokin ei-järkiperäistä aivoaluetta ruokkiva asia voisi olla tervehenkinen juttu jokaiselle. Tuntuu, että ihmisyyteen liittyy olennaisesti… tai ainakaan itse en voi hyvin, ellei elämässäni ole vastapainoa kaikelle tekniselle ja järkevälle.
”Viivi alkoi rukoilla, ei esittänyt toiveita tai pyytänyt mitään anteeksi, alkoi vain ihmetellä, miten hän olikin niin kevyt ja vähäinen, lämmin pieni piste, vaikka kantoi yhteistä pimeyttä ja henkilökohtaista kärsimystään.”
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ihmiset tarvitsevat nykyisessä maailmantilanteessa viihdettä enemmän kuin koskaan, sanoo humoristisia kirjoja ja viihdyttäviä tv-ohjelmia kirjoittava Janne Sarja
Hyvä elämäViihteentekijän uudessa romaanissa seikkailee kiltti ja hyväntahtoinen Jami, joka rukoilee pahassa paikassa apua Jumalalta.
