Kolumni: Älä häpeä avun pyytämistä, koska sekin voi olla lahja
Avuttomuus ei ole häpeä. Se on se kohta, missä me ihmiset kohtaamme, Hilkka Olkinuora kirjoittaa.
Häneen saattoi luottaa. Hän auttoi aina. Seurakunnan, naapuruston, perheen, marttojen, ystäväpiirin tukipilari. Aina valmiina, kun tarvittiin lipaskerääjää järjestölle, jakajaa ruokajonoon, kuulijaa ahdistukseen, opastajaa digityhmille, sihteeriä kokoukseen, seuraa lääkärikäynnille.
Ikinä ei ollut puhettakaan vastapalveluksesta saati korvauksesta. Hän ei koskaan touhunnut kelvatakseen muille. Ei tullut tunnetta, että olisi jäänyt hänelle kiitollisuudenvelkaan tai että hän olisi jotenkin meitä parempi ihminen. Hän sai päinvastoin autettunsa kokemaan, että hän koki, vähävaraisenakin, aitoa auttamisen iloa.
Aikanaan sitten hänenkin voimansa ehtyivät ja kuoleminen alkoi. Tapasimme usein hänen sairasvuoteellaan. Ymmärrettävästi mutta typerästi olin lohduttavinani: ”Olethan toki elänyt täyden elämän. Jätät paljon hyviä muistoja niin monelle, joita olet auttanut.”
Annan lahjaksi rehellisyyteni ja luottamukseni sinuun. Ota tarpeeni ja avuttomuuteni vastaan.
Hänen vastauksensa yllätti. Hän sanoi surullisena ja vihaisena, että ei, hän ei lähde tästä elämästä rauhallisin mielin, sillä hän katuu yhtä asiaa. ”En koskaan oppinut vastaanottamaan, saati pyytämään apua.”
Mykistyin. Hän, kaikista maailman ihmisistä. Meidän kaikkiosaava ja kaikkeen ehtivä ystävämme! Sen jälkeen oma elämäni ei ole ollut ennallaan. Olen kahta asiaa viisaampi.
Ensinnäkin: Näin helposti otamme vastaan kysymättä, mitä antajalle kuuluu. Näemme oman hyötymme, emme tarjoajan tilannetta. Sillä tavalla osallistumme toki todelliseen auttamisen iloon, mutta emme näe koko todellisuutta sen takana.
Toiseksi: Katsoin taaksepäin ja huomasin olevani etuoikeutettu. Kun itse apua tarvitessani olin joutunut turvautumaan kanssaihmisiini, en kokenut vaivaamani heitä tai joutuvani häpeämään avuttomuuttani. Päinvastoin: He saivat minut tuntemaan, että minähän se olin antanut heille lahjan! Tilaisuuden auttaa. Luottamuksen osoituksen.
Avuttomuus ei olekaan häpeä. Se on se kohta, missä me ihmiset kohtaamme.
Näin joulunaikaan kannattaa muistaa, että ”Hoosianna” ja ”Kyrie eleison” tarkoittavat ”Herra auta” ja ”armahda”. Martti Lutherkin sanoi, että rukous on aina olemukseltaan avunpyyntö. Kun olemme hädissämme, olemme siis hyvässä seurassa.
Olemme jo oppineet, että tutkimustenkin mukaan toisten auttaminen on varmin tapa saada onnellinen elämä. Olemme ehkä menneet innoissamme jo överiksi?
Tänä jouluna auttamisen voikin kääntää päinvastoin: Annan lahjaksi lupauksen pyytää apua, kun sitä tarvitsen. Annan lahjaksi rehellisyyteni ja luottamukseni sinuun. Ota tarpeeni ja avuttomuuteni vastaan. Tämmöinen olen. Ollaan yhdessä. Näin selviydymme kyllä.
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Minullakin oli elämänhaluton aika, jolloin pyysin keittiöveitsien piilottamista
PuheenvuorotMarras merkitsee kuolemassa olevaa. Mitä tehdä, kun halu kuolla osuu kohdalle? Puhuminen ei tunnu paljolta, mutta se auttaa, kuunteleminen vielä enemmän, sanoo Hilkka Olkinuora.