Vuorikiipeilijä ja Miss Suomi 2013 Lotta Hintsa kiipesi kuvattavaksi Helsingin Taivaskalliolle.
Lähempänä taivasta ymmärtää oman pienuutensa – vuorikiipeilijä Lotta Hintsan mielestä merkitys löytyy silti matkalta, ei huipulta
Vuoria ei voi valloittaa, mutta niiden kanssa voi lähteä tanssimaan, kokenut huiputtaja ajattelee.
Because it’s there. Koska se on olemassa.
Näin vastasi englantilainen George Mallory (1886–1924), kun häneltä kysyttiin motiivia pyrkiä Mount Everestin huipulle.
Lotta Hintsa, 35, on kiivennyt vuorille työkseen vuodesta 2019 asti. Miksi?
– Mielestäni tuo on tosi hyvä vastaus. Olen seurannut siskoni kaksivuotiasta poikaa, ja jos on jotain kiivettävää, sinne päälle hän menee. Mulle on varmaankin jäänyt lapsuudesta päälle sama vietti, Hintsa sanoo ja naurahtaa.
Iso kysymys innoittaa pohdiskelemaan lisää. Lähemmäs taivasta nouseminen kirjaimellisesti kohottaa arjen yläpuolelle. Siellä ihminen myös tajuaa pienuutensa. Hyvällä tavalla, Hintsa lisää.
Missään nimessä hän ei sano valloittavansa vuoria.
– Jos vuori tiputtaa kiven tai lumi lähtee vyörymään, ihminen ei mahda sille mitään. Ei vuorta voi valloittaa, mutta vuoren kanssa voi lähteä tanssimaan ja leikkimään ja katsoa, kuinka pitkälle pääsee. Se on hauskaa ja herättää eloon.
Afrikan korkein vuori petkutti
Kun Lotta Hintsa puhuu ammatistaan, tarinat kimpoilevat vertauskuvallisuuden ja konkretian välillä. Ilmeisesti vuorilla on ihmiseen sellainen vaikutus. Pidettiinhän maailman kuuluisin saarnakin vuorella.
Kesäkuussa 2016 Hintsa kiipesi 5 895 metriä korkealle Kilimanjarolle. Askel askeleelta hän sinnitteli kohti huippua ja ehti jo huokaista helpotuksesta – kunnes tajusi, että valehuipun takana siintääkin vielä korkeampi kohta. Afrikan korkein vuori petkutti Hintsaa useamman kerran ennen kuin hän vihdoin saavutti oikean huipun.
Ainoa tapa päästä perille on keskittyä ottamaan askel kerrallaan.
Kilimanjarolle kiipeämisen jälkeen Hintsa kirjoitti graduaan Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakouluun. Epätoivoisina hetkinä hän visualisoi mielessään Kilimanjaron valehuiput.
– Kiivetessä oli lopulta pakko ajatella, että okei, mun ei tarvitse edes tietää, missä se huippu on, kunhan vain menen oikeaan suuntaan. Vaikka tietäisinkin, en pystyisi tekemään tätä yhtään nopeammin. Ainoa tapa päästä perille on keskittyä ottamaan askel kerrallaan.
Sekin sinnittely palkittiin. Alkuvuodesta 2018 gradu vihdoin valmistui ja Hintsasta tuli kauppatieteiden maisteri.
Epämukavuuden sietokykyä
Iloa, surua, pelkoa, epävarmuutta, ihmetystä, innostumista, onnistumisia, pettymyksiä, voimaantumista ja irti päästämistä. Tuoreen Elämäni vuoret 2 -kirjan esipuheessa Lotta Hintsa luettelee viime vuoden tunteitaan. Osa liittyy vuorikiipeilyyn, osa arkeen lähempänä maankamaraa.
– Minulla on ollut tosi paljon haasteita henkilökohtaisessa elämässä ja terveydessä. Jos en olisi harjoitellut vuorilla epämukavuuden sietokykyä, viime vuosi olisi ollut aivan helvetillinen, hän sanoo.
Hintsa uskoo siihen kliseeksi asti toistettuun väitteeseen, että ihminen kasvaa, jos hän uskaltaa hakeutua epämukavuusalueelle. On helppo kuvitella, että nopeusnousu melkein seitsemän kilometriä korkean Aconcaguan huipulle on sangen epämukavaa. Hintsa korostaa, että se on epämukavuutta, jonka hän on vapaaehtoisesti valinnut.
– Silloin siitä tulee peliä ja ongelmanratkaisua, josta sytyn. Jopa odotan sitä hetkeä, että alkaa tuntua pahalta. Sittenhän peli vasta alkaa. Omaa mieltään vastaan voi joko taistella tai alkaa tehdä yhteistyötä sen kanssa.
Sairaudesta, surutyöstä tai ihmissuhdekriisistä selviäminen on toisenlaista taistelua. Elämä on silloin tuupannut epämukavuusalueelle, jota ei ole itse saanut valita. Sellaisen läpi tarpomiseen Hintsa käyttää vuorilta haettuja työkaluja.
Arjen tasolla tämäkin Hintsan esimerkki on vertauskuvallinen, mutta kilometrien korkeudessa se oli todellisuutta: Myrskylle voi huutaa niin kovaa kuin haluaa, mutta se ei kuuntele. Oma raivoaminen ei myrskyyn vaikuta. Se vain tuhlaa energiaa. Sen sijaan itseensä voi vaikuttaa: opetella rentoutumaan keskellä myrskyä.
– Usein ihminen yrittää kontrolloida asioita, joita ei pysty kontrolloimaan. Kun se ei onnistukaan, iskee epätoivo.
Enemmänkin šakkia eikä venäläistä rulettia
Vuorikiipeily herättää dramaattisia mielikuvia rajuista luonnonvoimista, henkeäsalpaavista maisemista ja yli-inhimillisistä ponnisteluista. Suurin osa lajista on Lotta Hintsan mukaan kuitenkin ihan vain tylsyyden sietämistä. Sitäkin täytyy opetella.
Kotiarjessa kuntotreeni voi olla loputonta monotonista stepperin polkemista. Kun pääsee vuorelle, perusleirissä voi joutua odottelemaan sopivaa säätä parikin viikkoa ilman sudokuja kummempaa ajanvietettä. Itse kiipeilysuorituskin vaatii luovan ongelmanratkaisun vastapainoksi myös silkkaa yksitoikkoista puurtamista.
– Tässä lajissa täytyy osata viihtyä oman päänsä sisällä. Parhaimmillaan monta tuntia kestävässä nopeusnousussa pääsee tilaan, jossa aika katoaa, kun suoritukseen keskittyy askel ja liike kerrallaan. Yhtä vahvoja hetkessä elämisen paikkoja en ole muualta löytänyt.
Tässä lajissa on niin isot panokset, ettei omia rajojaan voi ylittää.
Tylsinäkään hetkinä keskittyminen ei saa herpaantua. Hintsa sai siitä viime syksynä kivuliaan opetuksen. Hän kompastui riippusillalla matkalla perusleiriin Nepalin Himlung-vuorelle ja sai pahan aivotärähdyksen. Sen piti olla leppoisa siirtymätaival ennen kiipeilyä, mutta matka päättyi sairaalareissuun ja lennätykseen kotiin. Muistoksi jäi arpi otsassa – sekä yhä vaivaava aivotärähdyksen jälkioireilu.
– Kun matkalla sairaalaan ei tiedetty, onko minulla kallonmurtuma, se sai miettimään kuolemaa tosi pragmaattisella tasolla. Jos isku olisi osunut toiseen kohtaan päätä, en olisi kertomassa tätä tarinaa. Lopulta tuli kiitollisuus siitä, että onneksi se meni näin. Kiitos, että saan jatkaa elämää.
”Kuoleman uhmaaminen” on Hintsalle yhtä vastenmielinen ilmaisu kuin ”vuorten valloittaminen”. Hän sanoo pelaavansa vuorilla šakkia eikä venäläistä rulettia. Hänelle kiipeily ei ole uhkapeliä vaan vuoren lukemista, sääolojen ennakointia, riskien minimointia ja oman rajallisuuden hyväksymistä.
– Tässä lajissa on niin isot panokset, ettei omia rajojaan voi ylittää. Väsyneenäkin pitää tehdä oikeita valintoja.
Saavutukset ovat vain pieniä hetkiä
Jokainen vuorikiipeilijä kerää huiputuksia. Lotta Hintsa on päässyt Kilimanjaron ja Aconcaguan lisäksi muun muassa Alppien korkeimman vuoren Mont Blancin huipulle. Yhteensä huiputuksia on kertynyt ”varmaan sata”. Hänen nykyinen ykköslajinsa on nopeusnousu, jossa kilpaillaan paitsi itseä myös kelloa vastaan.
Kaikki tämä houkuttelee mittaamaan itseään saavutuksilla. Hintsa tiedostaa, että se on vaarallista. Merkitys täytyy löytää matkalta, ei huipulta.
– Saavutukset ovat vain pieniä häilyviä hetkiä. Niiden varaan ei voi onnea rakentaa.
Hintsa kertoo jälleen esimerkin. Hänen entinen puolisonsa ja valmentajansa Don Bowie yritti vuosikausia huiputtaa 8 091 metriä korkean Annapurnan. Vasta kuudennella kerralla Bowie onnistui.
– Don palasi 11 vuoden aikana kerta toisensa jälkeen vuorelle saadakseen seistä seitsemän minuuttia sen huipulla. Jos hän ei olisi nauttinut koko matkan aikana saamistaan kokemuksista ja opeista, hän olisi tuhlannut noiden minuuttien takia 11 vuotta elämästään.
Huomaamattaan Hintsa on palannut saman kysymyksen äärelle, josta haastattelu alkoi. Miksi hän kiipeilee? Ehkä syvin vastaus ei löydykään sanoista vaan hetkistä, jolloin hän mykistyy.
– Kun tunnen olevani vahvasti elossa, katson vuorelta alas kaikki aistit auki ja näen järjettömän upeita maisemia, on vaikea lähteä kieltämään sitä, etteikö Jumalaa olisi olemassa. Se on minulle todistusaineistoa.
Kuka?
Lotta Hintsa, 35, vuorikiipeilee ammatikseen. Hän asuu Helsingissä. Hintsa on kiivennyt muun muassa Aconcaguan (6 962 m), Kilimanjaron (5 895 m) ja Mont Blancin (4 811 m) huipuille. Hän on opiskellut Jyväskylän yliopistossa kauppatieteitä ja tehnyt Ugandassa vapaaehtoistyötä Caring Hands -järjestölle. Hintsa on vuoden 2013 Miss Suomi.
Mitä?
Urheilutoimittaja Laura Arffmanin kirjoittama Elämäni vuoret 2 ilmestyi joulukuussa 2023. Se on jatko-osa vuonna 2021 ilmestyneelle kirjalle. Äänikirja sisältää myös Hintsan omia vuorilla äänittämiä pohdintoja.
Motto
Give me a storm and I’ll go play in it. (Antakaa minulle myrsky, niin menen leikkimään sen keskelle.)
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Meillä on velvollisuus nauttia elämästä ja tehdä siitä nautittavaa myös muille, ajattelee purjehtija Tapio Lehtinen
Hyvä elämäTapio Lehtisen Asteria-vene upposi marraskuussa kesken maailmanympäripurjehduksen. Lehtinen lähtee uudelle purjehdukselle syyskuussa ja on siitä yhtä innoissaan kuin aina ennenkin.
