Raulo: Merkitysten kaipuu on vaistonvarainen tarve siinä missä nälkä tai väsymys
Merkitysvaiston vallassa juoksemme rakkauden perässä, etsimme Jumalaa, puolustamme oikeuksia, menemme taidenäyttelyyn ja hakeudumme toistemme seuraan juttelemaan niitä näitä.
Kesäjuhlasesonki näin virusuhan alla on kuin muutamaan tippaan tiivistetty elämän eliksiiri. On kyynelehtivät vanhemmat rippijuhlissa, kömpelöt voileipäkakkupönötykset ja pienten epäkäytännöllisten kenkäpussien kanssa toopoilevat sukulaistädit. Ja toisaalta eeppiset kuutamouinnit, saunat joissa puhutaan vaikeista asioista, musiikkiesitykset ladon vintillä. Kaikki tiivistettynä muutamaan käsidesintäyteiseen viikkoon.
Viritellessäni serkkujen kanssa juhlapöytiä omenapuiden alle havahdun siihen, että kikatellessa ajantaju on kadonnut ja olen unohtanut syödä. Nälkä on niin kova, että pyörryttää. ”Kerrankin näin päin”, toteaa serkku, ”yleensä merkityksellisyyden etsiminen jää ruoan etsimisen jalkoihin”. Totta, nämä hetket ovat keväisen etäisyyden jälkeen niin merkityksellisiä, että ahnehdin hyviä keskusteluja ja rakkaitteni seuraa kuin hamppareita sudennälkään.
Merkityksellisyyden kaipuu on ihmiselle alkeellinen halu, aivan samanlainen kuin nälkä, väsymys ja läheisyyden ja hyväksynnän tarve. Liian usein ajattelemme, että elämässämme lokkien lailla kiistelevät motiivit jakautuvat hedonistisiin nautinnonhaluihin (kuten nälkä) ja jotenkin ylevämpiin moraalisiin tai taloudellisiin tavoitteisiin (kuten aikaisin herääminen).
Nämä tavoitteet eivät kuitenkaan merkitse mitään, ellei niitä ohjaa sisäinen merkitysvaisto. Siis se nälänkaltainen ääni, joka tekee meistä turhautuneen Netflixin selailijan. Se huutava tarve, jonka vuoksi olemme täydellisessä mukavuudessakin tyytymättömiä. Tarve johonkin merkitykselliseen. Tarve johonkin pyhään.
Jos ajattelee merkitysvaistoa primitiivisenä haluna, voi aivan rauhassa elää täysin hedonistista elämää.
Merkitysvaiston vallassa juoksemme rakkauden perässä, etsimme Jumalaa, puolustamme oikeuksia, liitymme puolueisiin, menemme taidenäyttelyyn ja hakeudumme toistemme seuraan juttelemaan niitä näitä.
On tärkeää tunnistaa tarve merkityksille, koska muuten ”itsensä kuunteleminen” johtaa vain äänekkäimpien mielihalujen impulsiiviseen seuraamiseen, joka ei eroa paljoakaan Sinkkuelämää-sarjan eetoksesta, jossa sydänsurut voi kuitata ”ostamalla itselleen jotain kivaa”. Silloin tulee kuitenkin hylänneeksi osan itseään, sen hiljaisemman lapsen, joka kaipaa rakkautta eikä ruokaa.
Jos ajattelee merkitysvaistoa primitiivisenä haluna, voi aivan rauhassa elää täysin hedonistista elämää, jossa kuuntelee vain omia halujaan, luottaen siihen, että myös hyvän tekeminen ja totuuden etsiminen ovat haluja. Näiden halujen ääni vain jää helposti toisten jalkoihin, joten kuuntelemista täytyy harjoitella aivan kuin voimistelua, tasapuolisuutta tavoitellen.
Tasapuolisuutta on esimerkiksi se, että ottaa surun ja ilon yhtä tosissaan. Antaa harrasta tilaa sukupolvien läpi tunkevalle loputtomalle suomalaiselle melankolialle, mutta ei anna sen tarkoittaa, etteivät kepeä höpsöily ja sattumanvarainen iloisuus olisi aivan yhtä totta. Aivan kuin punttisalillakin, itsensä kuuntelussakin eri tyypit joutuvat harjoittamaan eri lihaksia. Joillekin surun tavoittaminen tai hyväksyminen on vaikeaa, mutta ilo tulee itsestään. Toisille toisinpäin.
Iltahämärällä kesäjuhlat ovat parhaimmillaan. Lillun superkuun alla järvessä serkkujen kanssa puhumassa elämän vaikeudesta ja kertomassa tyhmiä vitsejä. Enää ei ole edes nälkä. Joskus elämässä on sellaisiakin hetkiä, että voi unohtaa itsensä kokonaan ja muistaa vain serkut, kuun ja tähdet. Unohtaa kuin kylläisen lapsen, ei niin kuin hylätyn.
Aura Raulo on Oxfordin yliopistossa väitöskirjatutkumusta tekevä evoluutiobiologi, kuvataiteilija ja körtti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
.jpg)
Raulo: Autuaita ne, jotka tulevat algoritmiensa kaltaisiksi
PuheenvuorotMitä vanhemmaksi algoritmi tulee, sitä paremmin se tuntee minut. Jos eroan sosiaalisesta mediasta, loppuu minun ja algoritmini pitkä yhteinen taival.
