Kun Aleksi tulee kotiin, hänellä on aina paljon asiaa perheelleen. ”Muissa paikoissa olen hiljaa kuin hiiri”, Aleksi kirjoittaa.
”Haluaisin puhua, mutta mieleni estää sen jyrkästi” – Aleksi lakkasi puhumasta vanhempien eron ja muuton jälkeen kahdeksan vuotta sitten
14-vuotias Aleksi juttelee vain perheelleen ja parille ystävälleen. Yhä useammalle lapselle haetaan apua kodin ulkopuolella vaikenemisen vuoksi.
"Ihmisten keskellä puhuminen tuntuu ahdistavan mahdottomalta. Muiden pitäisi ymmärtää, että vaikka en puhu, olen silti sisältä samanlainen kuin hekin. Mietin samoja asioita ja ymmärrän toisia ihan yhtä hyvin kuin muut."
Aleksi, 14, kertoo hiljaisesta elämästään kirjoittamalla, koska on pystynyt juttelemaan kuusivuotiaasta alkaen lähinnä äidilleen, sisarukselleen ja kahdelle ystävälleen. ”Minulla on myös kavereita, joille en puhu, mutta he ymmärtävät ja hyväksyvät ongelmani.”
Pääkaupunkiseudulla asuvan Aleksin mukaan häntä pidetään koulussa ”outona, ystävällisenä ja rauhallisena tyyppinä”. Lempiaineita ovat historia ja englanti: kielet ovat Aleksille helppoja.
Puhumattomuus ei merkitse huonoa koulumenestystä. Aleksi vastaa opettajille kirjoittamalla paperilappusille. Ikävintä koulussa ovat ne opettajat ja oppilaat, jotka painostavat puhumaan tai puhuvat Aleksista ikään kuin hän ei olisi paikalla.
Aleksin ongelman nimi on valikoiva puhumattomuus eli selektiivinen mutismi. Siitä kärsii noin joka 200. lapsi, joten hiljaisia on kaikissa suurissa kouluissa. Ilmeetöntä, jähmeää, kysymyksiin vastaamatonta lasta saatetaan luulla virheellisesti uhmakkaaksi.
”Haluaisin puhua, mutta mieleni estää sen jyrkästi”, Aleksi kirjoittaa.
Lapsi vaikenee syystä
Miksi lapsi lakkaa puhumasta? ”Olin päiväkodin puheliain pieni poika. En ole varma, mikä sai minut yhtäkkiä näin hiljaiseksi”, Aleksi miettii.
Perinnöllisyys altistaa puhumattomuudelle. Aleksin äiti kertoo olleensa lapsena hyvin ujo, vaikka vastasikin puhuteltaessa.
– Minulla on sukulainen, jonka en ole kuullut koskaan puhuvan. Joskus hän lähettää minulle viestejä Facebookissa, äiti kertoo.
Aleksi diagnosoitiin selektiiviseksi mutistiksi esikoululaisena.
– Kun Aleksi oli nelivuotias, erosin hänen isästään, muutimme pääkaupunkiseudulle ja kolme meille läheistä ihmistä kuoli kuukauden sisällä. Tämä kaikki vaikutti varmasti siihen, että Aleksin puhe loppui uudessa päiväkodissa, äiti sanoo.
On paljon pakolaislapsia, jotka eivät puhu.
– Nuorisopsykiatrian ylilääkäri Kim Kronström
Maahanmuuttajaperheissä on selvästi muita perheitä enemmän lapsia, jotka vaikenevat kodin ulkopuolella. Uusi kieli ja kulttuuri sulkevat suita varsinkin, jos ikätoverit vielä syrjivät.
– On paljon pakolaislapsia, jotka eivät puhu. On ymmärrettävää, että jos on hirveän ahdistunut, niin lakkaa puhumasta uudessa ympäristössä, toteaa mutisteja hoitava nuorisopsykiatrian ylilääkäri Kim Kronström Turun yliopistollisesta keskussairaalasta Tyksistä.
– Ja kun on totuttu siihen, että joku ei puhu, hänen on helpompi jatkaa samalla tavalla kuin kerätä huomiota alkamalla puhua.
Monet konstit on kokeiltu
”Haluaisin eniten löytää jonkin sortin keinon, lääkkeen tai hoidon mutismiin”, Aleksi kirjoittaa. Hän on kokeillut perheneuvolaa, psykiatrian poliklinikkaa ja kuvataideterapiaa.
– Kuvataideterapiasta ei ollut yhtään mitään hyötyä. Terapeutti luki vain Aleksille 45 minuuttia satuja, äiti puuskahtaa.
Nyt Aleksi käy toimintaterapiassa. Myös ahdistuslääkettä mietitään, koska valikoiva puhumattomuus nähdään nykyään sosiaalisen ahdistuksen muotona. ”Olen hyvin säikky, kun en puhu. Jos istun penkillä liikkumatta ja puhumatta, ja joku liikahtaa ja hipaisee minua, niin kosketus saattaa säpsäyttää kunnolla”, Aleksi kertoo.
Yli 13-vuotiaita mutisteja hoitava Kronström korostaa, että tärkeintä on turvallisen ympäristön luominen.
– On tosi haitallista, jos puhumattomuus nostetaan suuren huomion kohteeksi tai puhetapoja sörkitään. Hoidossa kannattaa miettiä, mikä on nuorelle seuraava askel. Jotakin voi auttaa esimerkiksi se, että hän kertoo koulussa asiansa kaverille ja kaveri kertoo sen opettajalle. Kaikissa mukautuksissa on se ongelma, että jos ne jäävät päälle, edistymistä ei tapahdu.
Aleksin mielestä puhuminen on vähiten vaikeaa kahden kesken rauhallisessa ympäristössä. Kaikkein mahdottomimmalta tuntuisi sanoa jotain ”ylisosiaalisille, aggressiivisille ja vieraille ihmisille”.
Mykän koulupäivän jälkeen Aleksi purkaa mieltään kotona. Hän puhuu äidilleen tauotta tunnin, pari. ”Olen kotona harvinaisen äänekäs ja puhun paljon myös itsekseni. Muissa paikoissa olen hiljaa kuin hiiri.”
Typerin suhtautumistapa on pitää vammaisena ja tyhmänä, vältellä ja vähätellä.
– Aleksi
Murrosikä ratkaisee paljon
Murrosikä on käännekohta mutistille. Nuorella on tarve itsenäistymiseen, mutta se ei onnistu, jos hän ei pysty hoitamaan asioitaan ilman vanhempaansa.
– Ahdistus ja sosiaalinen jännitys lisääntyvät yläkouluikäisillä. Paine olla muiden kaltainen on kova. Myös ulkopuolisten odotukset kasvavat. Aikuisten on vaikeampi sietää puhumatonta 15–16-vuotiasta kuin 5–6-vuotiasta, Kronström ynnää.
”Pienenä minua pidettiin vain ujona, nykyään hieman outona ja ujona. Typerin suhtautumistapa on pitää vammaisena ja tyhmänä, vältellä ja vähätellä”, Aleksi kuvaa.
Moni mutisti murtautuu hiljaisuudesta siirtyessään peruskoulun jälkeen uuteen kouluun, jossa häntä ei tunneta eikä kukaan ylläty hänen puhumisestaan. Sitä Aleksikin toivoo.
– Myös seksuaalisuuden herääminen voi olla iso motivaattori puhua ja päästä yhteyteen toisten kanssa, Kronström kertoo.
Koodarina pärjää, vaikka ei kauheasti puhuisi.
– Nuorisopsykiatrian ylilääkäri Kim Kronström
Osa pääsee puhepelosta eroon kokonaan. Osalle puhuminen tuottaa tuskaa aikuisenakin, mutta onnistuu silti, kun on pakko.
– On aikuisia, jotka eivät koskaan puhu puhelimeen, mutta joiden puhumattomuus ei ole muissa tilanteissa totaalista. Osalla sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja puhumiseen liittyvä voimakas ahdistus voi vaikeuttaa opiskelua tai pärjäämistä työelämässä. Joku voi olla kortistossa tai kuntoutustuella ja elää pienimuotoista elämää vanhempiensa kanssa, Kronström miettii.
It-ala ja digitalisaatio tarjoavat Kronströmin mukaan hyviä uramahdollisuuksia myös murahtelijoille.
– Koodarina pärjää, vaikka ei kauheasti puhuisi. Nettimaailmassa on paljon hyvää nuorelle, jonka on muuten vaikea löytää kavereita.
Aleksi viettää vapaa-aikansa enimmäkseen tietokoneella. Äiti kuulee suljetun oven takaa, kuinka nettipelejä pelaava poika juttelee huoneestaan pelikumppaneilleen sujuvalla englannilla.
– Aleksi on fiksu poika. En ole kauhean huolissani hänen tulevaisuudestaan.
Aleksi esiintyy peitenimellä yksityisyytensä suojaamiseksi. Artikkelin lähteenä on käytetty myös HYKSin lastenpsykiatrian osastonlääkärin Mia Sarvanteen koostamaa tietopakettia selektiivisestä mutismista.
Yhä useammalle lapselle haetaan apua vaikenemisen vuoksi
”Puheterapeutit ja kasvatusalan ammattilaiset ovat huomanneet, että on aiempaa enemmän lapsia, jotka puhuvat iloisesti ja äänekkäästi läheisilleen, mutta hyvin vähän päivähoidossa. Mistä tämä voisi johtua?
Samalla kun perhe-elämä on muuttumassa entistä kiireisemmäksi, lapset aloittavat päivähoidon aiempaa nuorempina, eivätkä he välttämättä ole vielä valmiita eroamaan vanhemmistaan ja puhumaan reippaasti vieraille. Siitä huolimatta edellytetään, että päiväkodin työntekijät auttavat lapsia kehittymään puhe- ja ryhmätaidoissaan.”
Lainaus on HYKSin lastenpsykiatrian osastonlääkärin Mia Sarvanteen koostamasta tietopaketista päiväkoteihin ja esikouluihin. Sarvanteen mukaan valikoivasti puhumattomia lapsia hoidetaan lastenpsykiatriassa jonkin verran enemmän kuin ennen.
– Tämä voi johtua myös siitä, että oire tunnistetaan aikaisempaa paremmin.
”Puhumattomuus oli rippileirillä pikkujuttu”
Aleksi vietti juuri viikon rippileirillä. Hän osallistui sekä varsinaiseen opetukseen että isosten vetämään ohjelmaan, vaikka puhui vain hyvälle ystävälleen huoneessaan.
”Pidin rippileirin isosten ja ohjaajien lämminsydämisyydestä. He käsittelivät ongelmaani niin, ettei minun tarvinnut jännittää. Pidin avoimen ja positiivisen mielen koko leirin ajan”, Aleksi kertoo.
Poikaa yllätti, että muut eivät juuri kiinnittäneet huomiota hänen hiljaisuuteensa. ”Joissain paikoissa muut alentuisivat heti härnäämään ja kiusaamaan.”
Rippileiriä vetänyt nuoriso-ohjaaja Jussipekka Jyväsjärvi piti yhden leiriläisen vaikenemista ”simppelinä ongelmana ratkaista”.
– Puhumattomuus oli rippileirillä pikkujuttu, joka ei vaikuttanut asioiden tekemiseen. Aleksi pohti samoja kysymyksiä kuin muutkin, osallistui oppitunteihin ja kirjoitti vastauksensa.
Jyväsjärvi mietti etukäteen, miten saisi leiriläisten keskuuteen sallivan ja ymmärtävän ilmapiirin nostamatta Aleksiä esiin. Sitä poika ei missään tapauksessa halunnut.
– Sanoin leiriläisille, että uudessa ryhmässä oleminen on jännittävää kenelle tahansa meistä ja että joillakin se ei mene niin, että kenelle vain voisi jutella. Jos tällä leirillä puhut jollekulle eikä hän vastaakaan, sinun ei pidä ottaa sitä henkilökohtaisesti eikä tehdä asiasta numeroa. Jatka vain normaalisti. Kaikessa voi olla mukana, vaikka ei olisikaan juttelevainen. Jos joku ei tätä asiaa hyväksy, siitä voi jutella minun kanssani.
Kohtaa näin lapsi, joka pelkää puhumista
* Tunnista valikoivasti puhumattomat lapset. Selektiivisen mutismin lievässä muodossa lapsi voi puhua koulussa luokkakavereille ja omalle opettajalle, mutta ei muille aikuisille. Enemmän jännittävä ei puhu koulussa lainkaan. Kotona lapsi puhuu kuitenkin ikätasoisesti.
* Jos puhumista jännittävä lapsi ei tunne sinua, istu mieluummin hänen viereensä kuin vastapäätä. Tee lapsen kanssa jotain häntä kiinnostavaa. Jutustele riippumatta siitä, sanooko lapsi mitään. Älä esitä suoria kysymyksiä. Jos lapsi puhuu, suhtaudu siihen luonnollisena asiana, älä intoile.
* Suhtaudu pelkoon hyväksyvästi. Lapsi hyötyy siitä, että hänen ongelmansa tunnistetaan ja sanoitetaan. Sitä ei tarvitse piilotella.
* Kerro lapselle, että on monia muitakin, joiden on vaikea puhua joissakin tilanteissa.
* Luovu kaikesta puhumiseen painostamisesta. Korosta, että lapsi voi osallistua ryhmätilanteisiin, oppia ja pitää hauskaa puhumattakin. Lupaa, että lapsi voi puhua sitten, kun hän on siihen valmis: kiirettä ei ole.
* Vakuuta, että puhuminen helpottuu. Kun lapsi aloittaa tekemällä itselleen helppoja asioita, hän pystyy vähitellen tekemään yhä enemmän, kunnes puhuminen tuntuu jonain päivänä vaivattomalta. On tärkeää, että omissa mielikuvissaan lapsi on ihminen, joka vielä joskus puhuu.
Lähde: Hyksin lastenpsykiatrian osastonlääkärin Mia Sarvanteen koostama tuore tietopaketti päiväkoteihin ja esikouluihin. Se pohjautuu englantilaisen puheterapeutin Maggie Johnsonin työhön.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Ruuskanen: Ahdistunut kaipaa apuasi, vaikka hän vaikuttaa olevan saavuttamattomissa
PuheenvuorotAhdistus voi ilmetä ilman näkyvää vihjettä niin lapsilla kuin aikuisillakin. Tuolloin läheisten toiminta on ratkaisevan tärkeää.
