Pietu Korpelainen vihitään kohta papiksi Helsingin tuomiokirkossa. Hänen mielestään hyvä yhteisö on sellainen, jossa uskalletaan nauraa itselle.
”Jumalan pyhyys ei kärsi siitä, että näytämme inhimillisyytemme” – Papiksi vihittävä Pietu Korpelainen laulaa vapaa-ajallaan punkkia ja lennättää töissä dronea
Äiti antoi Kolumbiasta Suomeen adoptoidulle Pietu Korpelaiselle mahdollisuuden elämään. Nyt hänestä tulee pappi, joka haluaa olla luomassa yhteisöä, jolla on merkitys.
Tino Singhin näköinen harmiton risteilyisäntä, ritari ja turvallisen tilan kosmonautti? Ihan joka päivä ei googlettamalla törmää tällaiseen esittelyyn kirkollisella verkkosivustolla.
Niin ensi keskiviikkona Helsingin tuomiokirkossa papiksi vihittävä Pietu Korpelainen esitellään Agricolamessun sivuilla. Huumorimielessä, mutta vähintään puoliksi tosissaan.
Vaikka Korpelainen ottaa Jumalan vakavasti, hänen mukaansa rakastavaa yhteisöä ei rakenneta hampaat irvessä. Ja Korpelainen on yhteisönrakentaja Jumalan armosta.
– Olen vuodesta 2017 toiminut Agricolamessussa tuottajana ja yhteisönrakentajana ja tehnyt työtä nuorten aikuisten parissa. Lisäksi olen mukana Tuomiokirkkoseurakunnan viestinnän tiimissä. Sama duuni jatkuu pappisvihkimyksen jälkeen, vaikka siihen nyt tulee mukaan papillisia hommia, messujen toimittamista ja perhejuhlia, Korpelainen kertoo.
Piispa Teemu Laajasalo vihkii Korpelaisen ja viisi muuta papiksi. Ennen pappisvihkimystä on pitänyt opiskella teologian maisteriksi ja sen jälkeen käydä kirkon oma ordinaatiovalmennus. Se tapahtui tänä koronakeväänä poikkeuksellisesti etänä, kuten niin monen muunkin opinnot.
– Hiippakunnan järjestämä koulutus on yleensä hyvin intiimi. Ollaan samassa tilassa ja pidetään myös hiljaisuuden retriitti. Tänä vuonna olemme tavanneet videopalavereissa teamsissa. Tämä on ollut hauska ja mielenkiintoinen prosessi, jossa on päästy keskusteluissa tosi syvälle. Kouluttajat näkivät vaivaa vuorovaikutteisuuden eteen ja koko vihittävien porukka on huikea, ihmisiä erilaisissa elämänvaiheissa, Korpelainen sanoo.
Miltä tuntuu valmistua papiksi korona-aikana?
Pappeus on Korpelaiselle iso juttu. Hän pyrki ensi kertaa teologiseen nuorena, vuonna 2001.
– Oli Jumalan armoa, etten silloin päässyt. Olin vain raakaversio siitä, mitä nyt olen. Elämä on pehmentänyt ja herkistänyt, hidastanut puhetta ja vahvistanut kuuntelua.
– Toivottavasti se sama ilo ja leikkimielisyys ovat tallella kuin kymmenen vuotta sitten, kun tulin kirkolle töihin. Ennen teologian opintoja, jotka aloitin 2015, opiskelin Järvenpään seurakuntaopistossa lapsi- ja perhetyön tekijäksi. Olin ensin Kallion seurakunnassa nuorisotyössä ja siirryin sieltä tuomiokirkkoseurakuntaan. Pappiskutsumus on vahvistunut, kun olen nähnyt hienoja pappeja työssään ja oppinut heiltä, Korpelainen kertoo.
Siellä, missä me kärsimme, Jeesus vuodattaa kyyneleitään. Ja siellä, missä nauramme, hän hymyilee. Näin uskon.
– Pietu Korpelainen
Se, että hänet vihitään papiksi korona-aikana, herättää ajatuksia.
– Tulevaisuus näyttää varmasti monelle epävarmalta. Toivosta ja ilosta on pulaa. Kirkolla on nyt mahdollisuus ja vastuu tuoda esiin sanomaa evankeliumin ilosta ja lähimmäisenrakkaudesta. Voimme nostaa esiin arkisia esimerkkejä siitä, miten paljon hyvää vaikeana aikana tapahtuu. Helsinki on täynnä ihmisiä, jotka auttavat naapureitaan, vievät sairastuneen ihmisen koiran lenkille tai soittavat vanhuksille. Heidän kauttaan Jumala toimii.
Korpelaisella ei ole vastausta kysymykseen, miksi maailmassa on sairautta ja muuta pahaa. Nuorempana hän olisi ehkä yrittänyt vastata, vaan ei enää.
– En todellakaan tiedä. Mutta sen tiedän, että Jumala ei ole hylännyt luomakuntaansa eikä meitä. Hän ei ole kylmä eikä kaukana, vaan läsnä ja rakastava. Siellä, missä me kärsimme, Jeesus vuodattaa kyyneleitään. Ja siellä, missä nauramme, hän hymyilee. Näin uskon.
Adoptio Kolumbiasta Suomeen muutti elämän
Korpelaisen oma elämä ei alkanut kaikkein onnellisimpien tähtien alla. Hänet on adoptoitu kaksivuotiaana Suomeen Kolumbiasta. Hänen biologinen äitinsä oli hyvin nuori.
– Hän asui köyhissä oloissa ja isoisä antoi hänelle kaksi vaihtoehtoa: abortti tai muutto kadulle lapsen kanssa. Kolumbian äiti antoi minulle mahdollisuuden elämään synnyttämällä minut ja antamalla minut lastenkotiin. 1980-luvun Kolumbia oli konfliktien repimä maa. Edelleenkään köyhällä väestönosalla ei ole juuri ihmisarvoa. Se, että minut adoptoitiin Suomeen, oli lahja toisenlaiseen elämään, Korpelainen kiittää.
Hän vietti lapsuutensa Tohmajärvellä, jossa hän arvelee olleensa seudun ensimmäinen tummaihoinen. Joensuun kautta hän päätyi lopulta Helsinkiin.
– Vaikka ei voi sanoa, että kuulun vähemmistöön, niin omien kokemusteni kautta pystyn ymmärtämään sitä negatiivisen toiseuttamisen kokemusta, jota monet vähemmistöihin kuuluvat joutuvat kokemaan.
Pietu Korpelainen uskoo, että kirkko kiinnostaa myös nuoria miehiä.
Merkityksellinen, itselleen naurava yhteisö
Korpelainen haluaa rakentaa kirkkoa ja siellä yhteisöjä, joista mahdollisimman monet löytävät paikkansa. Hän uskoo, että kirkko kiinnostaa myös kaksi-kolmekymppisiä nuoria miehiä. Siihen tarvitaan yhteisö, joka on aito, avoin, kiinnostava ja jossa osataan nauraa itselle.
Hän lainaa filosofi Frank Martelan Elämän tarkoitus -kirjan ajatusta.
– Kaipaamme yhteisöä, jolla on meille merkitystä ja jossa me voimme olla merkityksellisiä toisille. Merkityksellisyys ei synny harrastelusta, vaan ihmisten pitää päästä toteuttamaan itseään ja kokea, että heitä arvostetaan.
Jos otamme itsemme liian vakavasti ja puristamme hampaita yhteen, ketä sellainen yhteisö kiinnostaa?
– Pietu Korpelainen
Korpelainen toteaa, että hyvässä yhteisössä pitää luottaa sen jäseniin, antaa heille aitoa vastuuta, olla rehellinen ja uskaltaa mokata ja nauraa itselle. Sellaisessa yhteisössä armon ja rakkauden sanoma on uskottava.
– Jumalan pyhyys ei katoa mihinkään siitä, että näytämme inhimillisyytemme. Päinvastoin. Jos otamme itsemme liian vakavasti ja puristamme hampaita yhteen, ketä sellainen yhteisö kiinnostaa? Korpelainen pohtii.
Hän uskoo, että koronapandemian jälkeen jotain on pysyvästi muuttunut: yhteisön ja läheisyyden merkitys nousee, menestyksen tavoittelun arvo vähenee.
– En usko arjen palautuvan täysin ennalleen. Koronaeristys on avannut monien silmät maallista menestystä tärkeämmille asioille. Itse en ole päässyt moneen kuukauteen tapaamaan adoptioäitiäni. Kun viimein pääsen ja halaamme, sillä halauksella on erityisen iso merkitys.
Punkbändi nimeltä Rasvamaksa
Korpelaisen elämän tukipilari on perhe, vaimo Maija ja kolme lasta. Kirkon ja perheen lisäksi hän tarvitsee myös harrastuksia. Niihin kuuluvat drone ja punkbändi.
– Tai oikeastaan drone kuuluu myös työhön. Kuvaamme sillä materiaalia Agricolamessua varten. Rippileirivaellukselta Lapista syntyi oikein hienoa materiaalia ja nyt olen kuvannut ilmasta kirkkoja, Korpelainen kertoo.
Punkbändin nimi on Rasvamaksa. Se sai alkunsa useamman bändin jäsenen elämän myrskystä.
– Meitä oli koolla muutama kundi, eikä kellään oikein mitään järkevää, mitä sanoa. Päädyttiin sitten soittamaan punkkia, jolla sai sanoitettua hyviä ja huonoja fiiliksiä. Olemme käyneet soittamassa muutamilla syntymäpäivillä ja saaneet palautetta, että kiva, kun teidän laulut kertoo tavallisestä elämästä. Tämä on meille hyvä tapa filtteröidä elämän absurdiutta.
Korpelainen on kokenut monen muun ikätoverinsa tavoin ala-asteen laulukokeiden kääntöpuolen, lyttäävän palautteen. Punkbändissä laulaminen on ollut hyvää terapiaa ja rohkaissut oman äänen käyttöön myös kirkollisissa toimituksissa ja messuissa.
– Tosin onhan ne ihan eri genreä, Korpelainen nauraa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Helsinkiläinen Markus Kartano on mies, joka opetti kirkkoa striimaamaan, ja siksi hänet valittiin Vuoden papiksi
AjankohtaistaMarkus Kartanosta olisi voinut tulla vaikka it-alan insinööri, mutta eksistentiaalinen maailmantuska ja hyvät kokemukset seurakuntanuorista veivät hänet papin tielle.
