Diakonissalaitos auttoi kummankin osapuolen haavoittuneita.
”Milloin haavoittunut tiellemme joutuu, emme tahdo kieltäytyä auttamasta” – Diakonissalaitos palveli sisällissodan aikana sekä punaisia että valkoisia
Sisällissodassa joidenkin diakonissojen sympatiat olivat valkoisten puolella, toisten punaisten. Edith Sjöstenin näkemykset muuttuivat, kun hän meni sodan jälkeen töihin vankileirille.
”Apua tarvitsevien [haavoittuneiden] välillä ei meidän pidä tehdä erotusta puolueisiin nähden”, kirjoitti Helsingin Diakonissalaitoksen johto sisarille keväällä 1918. ”Milloin haavoittunut tiellemme joutuu, emme tahdo kieltäytyä auttamasta, mikäli voimme, hänen kärsivää ruumistaan ja Jeesuksen niin kalliisti ostamaa kuolematonta sieluaan.”
Sata vuotta sitten sisällissota repi Suomen kahtia. Jotkut tahot pyrkivät pysymään konfliktin ulkopuolella, ja yksi niistä oli Helsingin Diakonissalaitos. Vuonna 1867 perustettu Diakonissalaitos oli kaupungin edistyksellisin sairaala ja sosiaalityön keskus, jonka toiminta perustui kristilliselle arvomaailmalle.
Diakonissalaitos oli ”koti”, josta diakonissoja ja koesisaria lähetettiin töihin ympäri maata. Vielä tuolloin diakonissat sitoutuivat naimattomuuteen ja kutsuivat toisiaan sisariksi.
– Jos meni naimisiin, joutui luopumaan diakonissan nimikkeestä. Eräs vanhempi diakonissa kertoi minulle, että kahta herraa ei voi palvella, selittää intendentti Jaana af Hällström Helsingin Diakonissalaitoksesta.
– Kyse oli kutsumustehtävästä palvella hätää kärsiviä ihmisiä ja ennen kaikkea Jumalaa. Kaikki voima piti kohdistaa työhön.
Af Hällström on koonnut Diakonissalaitoksen päärakennuksen aulaan pienen näyttelyn, jossa esitellään Diakonissalaitoksen ja sisarien elämää sisällissodan aikana. Aineistona hän on käyttänyt sisarien kirjoittamia kirjeitä ja muita aikalaiskertomuksia.
– Oli sisaria, jotka sympatiseerasivat enemmän valkoisia ja toiset taas punaisia. Mutta diakonissan arvomaailmaan kuului, että kaikkia hoidetaan samalla tavalla.
Intendentti Jaana af Hällströmin mukaan diakonissan arvomaailmaan kuului, että kaikkia hoidetaan samalla tavalla.
Senaattori piileskeli sairaalassa punaisia
Sisällissodan alussa Helsinki oli punaisten vallassa. Jaana af Hällström kuvailee Diakonissalaitoksen ja punakaartien välejä neutraaleiksi.
– Helsingissä Diakonissalaitoksen sairaala toimi niissä puitteissa, joissa pystyi. Täällä oli elintarvikepula, ja potilaspaikkoja piti alkuvuodesta sulkea, koska potilaita ei voitu ruokkia. Niinpä osa sisarista osallistui sairaanhoidon sijaan esimerkiksi ruumiiden tunnistamiseen ja pesemiseen.
Punaiset tekivät Diakonissalaitokselle muutaman tarkastuksen, joissa etsittiin piilotettuja elintarvikkeita ja pakoilevia valkoisia. Epäilyt eivät olleet aivan tuulesta temmattuja.
– Täällä oli muutamia poliittisia potilaita eli punaisia piileskeleviä henkilöitä, af Hällström kertoo.
Yksi piileskelijöistä oli senaattori Arthur Castrén, joka meni varomattomuuttaan käymään parvekkeella. Kohta Diakonissalaitoksen oville koputettiin, ja punakaartin miehet kysyivät, että missäs se Kasreeni on.
– En sanoisi, että punaisten ja Diakonissalaitoksen välillä oli kitkaa. Diakonissalaitos joutui hankalaan asemaan, kun laillinen valta horjui ja kaikenlaisia ohjeita alkoi tulla muualta kuin mistä oli totuttu, af Hällström sanoo.
Diakonissalaitoksen sairaalan välineistöä sisällissodasta kertovassa näyttelyssä.
Sodanloppuminen oli helpotus
Diakonissalaitoksella oltiin joka tapauksessa huojentuneita, kun saksalaiset sotilaat valtasivat Helsingin huhtikuussa.
– Ihmiset olivat kokeneet valtaa pitävien punaisten taholta aika paljon uhkailua ja väkivaltaa. Tilanne oli ahdistava ja pelonsekainen. Kun saksalaiset tulivat, moni koki, että tilanne normalisoitui.
Diakonissalaitoksella oli sodan aikana noin 200 sisarta, joista puolet työskenteli Helsingissä ja puolet muualla Suomessa. Sisaret työskentelivät sekä punaisten että valkoisten hallitsemilla alueilla. Posti ei kulkenut rintaman yli.
– Sotatoimien jälkeen touko–kesäkuussa Diakonissalaitokselta kannustettiin sisaria kertomaan kokemuksistaan. Sieltä vyöryi helpottunut aalto, että vihdoin tämä aika on loppunut ja töitä voidaan jatkaa, Jaana af Hällström kertoo.
Kun af Hällström jatkoi tutkimuksiaan seuraavan vuoden dokumentteihin, hän hämmästyi. Sisarten tammikuussa kirjoittamissa vuosikertomuksissa sotaan ei viitattu enää juuri lainkaan.
– Vuosikertomuksissa oli lähinnä lukuja hoidetuista potilaista. Ei haluttu katsoa taaksepäin vaan eteenpäin.
Vankileiri muutti diakonissan asenteen
Diakonissalaitoksen näyttelyssä kerrotaan diakonissasta nimeltä Edith Sjösten. Sodan alussa Sjösten oli selkeästi valkoisten puolella ja piti punaisia syypäinä sodan syttymiseen.
Heinäkuussa 1918, kun sota oli ohi, Sjösten meni sairaanhoitajaksi Tammisaaren vankileirille, jossa pidettiin punavankeja. Leiri oli ahdas ja likainen, ja vankeja kohdeltiin huonosti. Vuoden loppuun mennessä 3 000 vankia oli kuollut nälkään ja tauteihin.
Osa vangeista auttoi Sjösteniä hänen työssään, ja Sjösten alkoi tuntea sympatiaa heitä kohtaan. Sjösten alkoi rikkoa leirin määräyksiä ja salakuljettaa vangeille kirjeitä. Hän alkoi myös ymmärtää, miksi punaiset olivat nousseet kapinaan.
Lopulta Sjösten koki, ettei voinut työskennellä leirillä, jossa ihmisiä kohdeltiin diakonissan arvomaailman vastaisesti. Hän jätti Tammisaaren.
– On epävarmaa, erosiko Edith itse vai erotettiinko hänet. Leirin johtaja kirjoitti joka tapauksessa Diakonissalaitoksen johtajalle kirjeen, jossa todettiin, että Edith täytyy käytöksensä vuoksi erottaa, af Hällström kertoo.
Diakonissana Edith Sjösten toimi vielä vuosikymmeniä. Hän kuoli Diakonissalaitoksen vanhainkodissa 92-vuotiaana vuonna 1976.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Rakkauden ammattilaiset ovat tehneet Suomessa diakoniatyötä 150 vuotta – aluksi se oli kotisairaanhoitoa, nyt autetaan yhteiskunnan turvaverkoista pudonneita
Hyvä elämäKöyhiä on autettu arjessa monin tavoin. Aluksi tukea saivat niin vakavasti sairaat perheenäidit kuin Punavuoren kaduilla aikaansa viettäneet lapsetkin.
.jpg)
