Korson punaisia Korson aseman ylikäytävällä vuonna 1918. Kuva Eero Karjaluodon arkisto.
”Tätä emme toivo koskaan enää tapahtuvan” – Sisällissota oli talvisotaakin ankarampi koettelemus Helsingin maalaiskunnassa ja Kuusankoskella, josta kertova Kapina tehtailla palkittiin Tieto-Finlandialla
Suomen sisällissota avautuu parhaiten paikallishistorioiden kautta. Ne näyttävät, miten kansainvälinen suursota ja yhteiskuntaluokkien kamppailu toteutuivat paikallisina hirmutekoina.
Tieto-Finlandialla palkittu Kapina tehtailla kuvaa tapahtumia Kuusankoskella vuonna 1918, Helsingin pitäjä – Vantaa vuosikirja 2019 sukeltaa sisällissotaan Helsingin maalaiskunnassa. Ne kertovat pohjimmiltaan samaa tarinaa: kuinka ensimmäinen maailmansota, kansainväliset ideologiat ja yhteiskuntaluokkien väliset erot kärjistyivät Suomessa sisällissodaksi, joka oli verisempi kuin talvisota. Siihen liittyi terroria, kostoa, pelkoa, katkeruutta ja pitkä hiljaisuus.
Vuonna 2017 Suomessa vietettiin itsenäisyyden juhlavuotta, tänä vuonna on muisteltu sisällissotaa. Miksi? Aika hyvän vastauksen tähän antaa nimetön Helsingin pitäjän kirkonkylän asukas, joka vuonna 1980 tehdyn haastattelunsa lopuksi totesi: ”Tätä emme toivo enää koskaan tapahtuvan.”
Nykyisen Vantaan teillä liikkui kerjäläislaumoja vielä syksyllä 1918, jolloin sisällissota oli päättynyt.
Se, joka muistaa kauheudet, osaa niitä välttää. Joka ei muista, ei osaa niitä varoa.
Painotuoreessa Helsingin Pitäjän vuosikirjassa sisällissotaa käsitellään kolmessa artikkelissa, muu osa kirjasta käy läpi Vantaan keskiaikaa ja uudempaa historiaa. Riina Koiviston artikkeli Vantaalaisia muistoja ensimmäisestä maailmansodasta hyödyntää kirjallisten lähteiden lisäksi Tampereen yliopiston vuonna 1980 tekemiä haastatteluja, joissa 32 vantaalaista muisteli sota-ajan tapahtumia.
"Ei tiennyt, kuka oli ystävä, kuka vihollinen"
Artikkelin mukaan Helsingin maalaiskunnassa, johon nykyisen Vantaan lisäksi kuului muun muassa Malmi, asui tuolloin noin 18 000 ihmistä. Perinteisesti ruotsinkieliselle alueelle muutti suomenkielistä työväestöä. Teollisuuttakin oli, mutta töitä toivat myös Venäjän suuret linnoitustyöt Helsingin ympäristössä. Sinne tuotiin myös ”kiinalaisia”, eri kansallisuuksia edustavia työmiehiä, joista osa oli rangaistusvankeja.
Sotatila toi mukanaan puutetta, jota pahensi linnoitustöiden loppuminen ja kesän 1917 huono sato. Köyhyys ja puute koettiin ankarampana kuin toisen maailmansodan aikainen puute. Nykyisen Vantaan teillä liikkui kerjäläislaumoja vielä syksyllä 1918, jolloin sisällissota oli päättynyt. Kerjäämään joutuivat lähinnä punaisten lesket ja orpolapset.
”Se oli kauheaa aikaa. Ei tiennyt kuka oli ystävä ja kuka vihollinen”, kertoi Hanna Wahlman haastattelijoille. Levottomuudet alkoivat jo ennen sisällissotaa, oli lakkoja ja punaisia, jotka etsivät maataloista ruokaa. Kun sisällissota syttyi, kunnan asioita hoiti punainen valtuusto. Moni liittyi kaartiin aatteellisten syiden lisäksi myös saadakseen ruokaa ja palkkaa.
Saksalainen vartiomies konekiväärin kanssa Jokiniemen maanviljelys-taloudellisella koelaitoksella. Kuva on keväältä 1918. Kuva Vantaan kaupunginmuseo.
Sodan alku oli pitäjässä punaisen terrorin aikaa, maalaiskunnan alueella tapahtui parikymmentä murhaa tai teloitusta. Punakaartit lähettivät parhaat miehet useille rintamille. Kun valkoisten avuksi tulleet saksalaiset hyökkäsivät Tikkurilaan ja sieltä radanvartta pohjoiseen ja etelään, vastassa oli lähinnä nuoria poikia, vanhoja miehiä ja naisia. Jonkin aikaa punaisia tuki panssarijuna, sitten taistelu oli ohi.
Taistelua seurasivat välittömät teloitukset ja vankileirit, joista Malmin poliisit ja paikalliset suojeluskunnat etsivät tuntemiaan pitäjän punakaartilaisia ammuttaviksi. Muistotietoaineisto ei kerro sen paremmin punaisten kuin valkoisten tekemistä surmista, sillä niistä oltiin hiljaa vuosikymmeniä.
Vielä tähänkään kirjaan ei ole saatu selville Tikkurilan taistelussa kaatuneiden tarkkaa määrää, luku vaihtelee eri lähteiden mukaan 30–79 välillä. Tikkurilan väestöstä kuoli sodassa taistelussa mukana olleen Viljo Sohkasen kokoamien tietojen mukaan 5,6 prosenttia. Helsingin pitäjän kaartilaisista kuoli sodan seurauksena noin 500. Saksalaisia kaatui maalaiskunnan taisteluissa seitsemän.
Kaupungin vallanneiden valkoisten kosto oli hirmuinen.
Uutta vuosikirjassa on muisteloiden lisäksi lista vuoden 1918 tapahtumissa ja niiden seurauksena kuolleiden punakaartilaisten nimistä. Aarne Tahvanaisen artikkelissa kerrotaan myös muistitieto vielä 1980-luvulla Hiekkaharjun aseman itäpuolella tehdystä luulöydöstä. Omakotitaloa rakennettaessa löytyi kuuden punaisen luurangot. He saattoivat olla taistelussa kaatuneita tai teloitettuja.
Papistokin tulee artikkeleissa esille. Porvoon Pellingin taisteluihin teologian ylioppilaana valkoisten joukoissa osallistunut teologian ylioppilas Otto Weckström saarnasi pakolaisena Tallinnassa sinne paenneille valkoisille. Hän piti tulikivenkatkuisen saarnan, joka on kirjassa kokonaisuudessaan ruotsiksi.
Myöhemmin Helsingin pitäjän kirkkoherrana toimineesta Weckströmistä tuli kuitenkin sovinnontekijä yhdessä entisen punakaartilaisen ja tulevan kunnallisneuvoksen Viljo Sohkasen kanssa. Weckström siunasi Hiekkaharjuun nimettöminä haudatut punaiset vainajat vuonna 1949.
Kauhujen Kouvola
Seppo Aallon kirja Kapina tehtailla Kuusankoski 1918 (Siltala 2018) sai syystä Tieto-Finlandian. Se kertoo tapahtumista Helsingin maalaiskuntaa pienemmällä, mutta huomattavasti teollistuneemmalla Kuusankoskella ja laajemminkin nykyisen Kouvolan ympäristössä.
Kuusankoski oli paikka, jota hallitsi Kymiyhtiö. Yhtiön tehtaat kuuluivat Euroopan suurimpiin paperintuottajiin ja niillä oli paljon työläisiä. Tehdaskylät olivat sisällissodassa läpikotaisin punaisia: kaartiin liittyi yli 1500 miestä. Kouvola oli paikka, jossa punaiset surmasivat 125 ihmistä, toiseksi eniten Toijalan jälkeen. Surmapaikkoina olivat erityisesti Korian silta ja Tommolan veripellot.
Aalto osoittaa, että suurin osa uhreista oli tarkasti valikoituja, vastarintaan syyllistyneitä tai sitä suunnitelleita valkoisia, mutta eivät suinkaan kaikki. Myös esimerkiksi työväestön kanssa neuvottelemaan pyrkinyt kauppaneuvos Gösta Björkenheim teloitettiin. Paradoksaalista on, että hänen henkeään uhkasivat myös häntä liian maltillisena ja sovittelevana petturina pitäneet valkoiset.
Kauna kertyi vuosien ajan, sai sytykkeitä muualta ja puhkesi liekkiin.
Sodan jälkeen punaiset pakotettiin kaivamaan valkoiset vainajat ylös kyseisiltä pelloilta. Kaupungin vallanneiden valkoisten kosto oli hirmuinen. Kosto ei kohdistunut vain veritekoihin syyllistyneisiin tai punaisten sotilasjohtoon, vaan teloituskomppanian eteen joutui rivimiehiä, punaisten siviilihallintoon kuuluvia ja työväenjärjestön aktiivijäseniä. Aallon mukaan valkoiset pyrkivät kitkemään luokkakantaisen sosiaalidemokratian alueen tehdaskylistä eli kyseessä oli luokkakantainen puhdistus.
Yli 4000 punaiseksi arvioitua kävi tutkintajärjestelmän seulan läpi. Kymintehtaalaisia, kuusankoskelaisia ja voikkaalaisia työväenjärjestöjen jäseniä ja punaisia teloitettiin taisteluiden päätyttyä neljässä viikossa 277 miestä ja naista. Kun samalla alueella asuneita valkoisia teloitettiin sodan aikana 27 – Kouvolassa teloitetuista valkoisista suurin osa oli sinne muualta tuotuja – punaisia teloitettiin kymmenen kertaa enemmän. Henkensä menetti myös tolstoilainen pasifisti Antti Osipov, punapäällikön veli.
Pastori Sigfrid Sirenius auttoi leskiä
Miten tämä kaikki oli mahdollista? Se on Aallon kirjan varsinainen tarina. Tehtaiden työväki ei ollut kurjimmissa oloissa elänyttä väkeä, vaan patruunat huolehtivat heidän koulutuksestaan ja asumisestaan. Toisaalta paperin tekeminen oli hyvin suhdanneherkkää ja työväki tehtaasta riippuvainen. Tehtaan virkamiehet, insinöörit ja esimiehet olivat parempaa väkeä, usein myös ruotsinkielisiä. Hyvää patruunaa edelsi tiukka patruuna Gösta Serlachius. Vuoden 1912 lakkoliike nujerrettiin, mikä kylvi katkeruutta.
Kauna kertyi vuosien ajan, sai sytykkeitä muualta ja puhkesi liekkiin. Punaisten murhatekojen tekijät tulivat osaksi muilta paikkakunnilta. Valkoiset puolestaan halusivat kitkeä tulevien kapinoiden siemenet.
Melko pian sisällissodan jälkeen alkoi kuitenkin hidas rauhan rakentaminen.
Vuonna 1919 Kymiyhtiö päätti antaa lähes kaikille punaisten leskille töitä ja perusti lapsille päiväkodin. Stöörinkankaalle haudatut ruumiit saatiin kaivaa ylös ja viedä Valkealan ja Iitin hautausmaille. Työ tehtiin pimeässä, sillä suojeluskunta kielsi tekemästä työtä päivällä.
Iso rooli oli Kuusankoskelle juhannuksena 1918 saapuneella pastori Sigfrid Sireniuksella. Hän oli mies, jota työväki oli oppinut arvostamaan ja joka ei tullut tuomitsemaan, vaan auttamaan.
Sirenius teki Aallon mukaan suuren työn, jotta vainajat saatiin haudattua kirkkomaille. Hän oli henkinen tuki leskille ja vangittujen omaisille, naisille, jotka olivat usein syvästi uskonnollisia, mutta jotka eivät saaneet seurakuntiensa kirkkoherroilta apua hätäänsä.
Sireniuksesta tuli myöhemmin Suomen settlementtiliikkeen perustaja.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Mummo siirsi sota-ahdistusta Sirpa Kähköselle, kun tämä oli lapsena yökylässä – kirjailija ammentaa sukunsa tarinoista
Hyvä elämäSirpa Kähkönen kirjoittaa uutta sotahistoriaa myös tuoreessa romaanissaan Muistoruoho.
