Hennalan vankileirillä yli 200 naista teloitettiin laittomasti – tutkijan mukaan kohteeksi valittiin naiskaartilaisia rodunjalostuksellisista syistä
Naisvankeja Lahdessa Rautateollisuuden tehdashallissa toukokuussa 1918. Kuva: Sotamuseo

Naisvankeja Lahdessa Rautateollisuuden tehdashallissa toukokuussa 1918. Kuva: Sotamuseo

Hennalan vankileirillä yli 200 naista teloitettiin laittomasti – tutkijan mukaan kohteeksi valittiin naiskaartilaisia rodunjalostuksellisista syistä

Hennalan vankileiri Lahdessa oli sisällissodan päätyttyä vaarallinen paikka erityisesti housuihin pukeutuneille punakaartin naissotilaille. Muutaman viikon aikana suurin osa heistä teloitettiin.

Hennalan vankileirillä Lahdessa oli sisällissodan päätyttyä toukokuussa 1918 paljon enemmän vankeja kuin aiemmin on tiedetty. Vankien joukossa oli punakaartilaisten lisäksi sotaa ja kostoa pakoon lähteneitä pakolaisnaisia lapsineen. Toukokuussa vankileirillä oli 289 alle 15-vuotiasta. Lapsia myös syntyi leirillä. Osa lapsista menehtyi.

Punakaartin naiskaarteihin liittyneet naiset joutuivat Lahdessa systemaattisen joukkomurhan kohteeksi – tässä Hennala oli ainutlaatuisen synkkä vankileiri Suomessa. Ainakin 216 sotavangiksi otettua naista teloitettiin.

Lapin yliopistossa tarkastettiin maaliskuussa väitöskirja, joka julkaistiin nimellä Hennalan Naismurhat 1918 (Vastapaino 2018). Edellä mainitut tiedot käyvät ilmi kirjasta, jota lukiessa mieleen nousee hämmästys, miksi Hennalan traagisia tapahtumia ei ole aiemmin selvitetty näin tarkasti.

– Väittäisin, että se johtuu siitä, että Hennala on niin kiusallinen sodan voittaneiden sankaritarinan kannalta. Kun aloin tutkimaan vankileiriä, minulle tehtiin selväksi, että väitöskirja ei tule ikinä menemään läpi. Kustantajalle kerrottiin, että kirjaa ei kannata julkaista. Erityisesti Lahden seudulla tämä on yhä kipeä aihe, ja jälkipyykkiä on tullut runsaasti paikallisessa Etelä-Suomen Sanomissa, kertoo tutkija Marjo Liukkonen.

Toukokuun ensimmäisellä viikolla Hennalassa estettiin vankeja juomasta.

Kritiikkiä on annettu myös siitä, että kyse ei ole puhtaasta historiantutkimuksesta. Tähän Liukkonen vastaa, ettei olekaan, koska hän on sosiologi. Hän on tehnyt paitsi kirjallista myös historiallista muistitietotutkimusta menetelmillä, joita Euroopassa ja Yhdysvalloissa on käytetty nimenomaan marginaaliryhmien tutkimisessa – sellaisten, joilla ei ole valtaa.

– Paljon enemmän kuin kritiikkiä, on aiheeseen tarttumisesta tullut kuitenkin positiivista palautetta. Ihmiset ovat lähettäneet viestejä, soittaneet ja itkeneetkin. He ovat pitäneet tärkeänä, että asiat selvitetään ja heidän sukunsa ja omaistensa vaiettu tarina tulee kuulluksi. Kuulluksi tuleminen on sovinnon edellytys, sanoo Liukkonen.

Hennalan kasarmi Lahdessa oli sisällissodan päätyttyä suuri vankileiri, jonne vangituista naiskaartilaisista suuri osa teloitettiin. Marjo Liukkonen on tutkinut Hennalan tapahtumia. Kuva: Samuli Ikäheimo/Lehtikuva

Hennalan kasarmi Lahdessa oli sisällissodan päätyttyä suuri vankileiri, jonne vangituista naiskaartilaisista suuri osa teloitettiin. Marjo Liukkonen on tutkinut Hennalan tapahtumia. Kuva: Samuli Ikäheimo/Lehtikuva

Vankeja oli leirillä enimmillään jopa 18 000

Liukkonen sanoo olevansa hyvin tietoinen siitä, että sisällissodassa myös punaiset tekivät julmuuksia, mutta se ei ollut hänen väitöskirjansa aihe. Hän tutki yksittäistä vankileiriä tavalla, jota ei ole aiemmin tehty. Leirejä on tutkittu tähän mennessä enimmäkseen yhtenä kokonaisuutena, vaikka niiden olosuhteet vaihtelivat paljon muun muassa niiden johtajista riippuen.

Se kuitenkin aiemmasta tutkimuksesta tiedetään, että esimerkiksi Helsingin Santahaminassa, joka oli osa Suomenlinnan sotavankileiriä, ei teloitettu yhtään sinne sijoitettua naista. Ei myöskään Tammisaaressa eikä ilmeisesti Tampereellakaan. Hämeenlinnassa teloitettiin kuusi naista sen jälkeen, kun Hennalan leiriä aluksi vartioinut majuri Hans Kalmin pataljoona siirtyi sinne.

Punaisia ja heidän mukanaan liikkuneita pakolaisia pidettiin heidän antauduttuaan Lahden lähellä ensin Fellmanin pellolla, jossa heitä oli aluksi jopa 30 000. Sieltä vankeja alettiin siirtää Hennalan kasarmeille, jonne muodostettiin vankileiri. Siellä vankeja oli Hans Kalmin mukaan enimmillään noin 16 000 – 18 000 eli huomattavasti enemmän kuin Helsingissä, jossa vankeja oli 12 600.

Vankien olot olivat Hennalassa aluksi niin huonot, että Liukkonen nimittää kirjassaan Hennalaa keskitysleiriksi. Vankileirille oli toukokuun alussa suljettu sotavankien lisäksi pakolaisia, joita ei syytetty mistään ja jotka myöhemmin vapautettiin. Toukokuun ensimmäisellä viikolla vankeja estettiin juomasta. Vesijohtoja ei saanut käyttää, mutta maksua vastaan sai käydä hakemassa vettä joesta – jos takavarikointien jälkeen oli, millä maksaa. Vangeille ei myöskään annettu ruokaa, joten kyse oli näännyttämisestä ja nöyryyttämisestä.

Vankeihin kohdistettiin varsinkin leirin alkuvaiheessa mielivaltaista väkivaltaa. Myös hygienia oli kammottavaa, vaikka leirin lääkäreistä yksi oli tehnyt väitöskirjan hygieniasta. Vasta myöhemmin espanjantautiin tai isorokkoon sairastuneet vangit eristettiin muista, mutta aluksi he saivat olla leirin sairaalassa muiden joukossa, mikä lisäsi kuolemia.

Arviot Hennalassa teloitettujen vankien määrästä vaihtelevat 500 ja 2000 välillä. Suurin osa heistä teloitettiin kevään aikana. Pienin luku on Sotasurmat-tutkimuksesta. Suurin luku on Kalmin pataljoonan yhden teloituskomppanian johtajan Arvi Murron muistelmista.

Marjo Liukkonen huomauttaa, että Murto oli ammatiltaan opettaja – miksi hän olisi paisutellut surmia?

Eugeniikassa naisen tehtäväksi nähtiin terveiden jälkeläisten synnyttäminen, ei muuta.
– Marjo Liukkonen

Naiskaartilaiset oli tarkoitus tappaa kaikki

Naisia Hennalassa oli Liukkosen mukaan 2282. Pakolaiset vapautettiin toukokuun aikana, mutta aseellisissa naiskaarteissa ja punakaartin keittäjinä ja sairaanhoitajina työskennelleet naiset jäivät Hennalaan. Siis ne heistä, jotka vielä olivat hengissä, sillä Kalmin johtaman Pohjois-Hämeen rykmentin 1. pataljoonan vartiovuoron aikana suurin osa naiskaartilaisista teloitettiin. Kalmin pataljoona siirtyi Hämeenlinnaan 23. toukokuuta ja naisten teloitukset loppuivat siihen.

– Olen löytänyt 216 teloitettujen naisten nimeä verrattuani leirin pidätyskortteja muihin lähteisiin, kuten papiston tilastoihin, SDP:n terroritilastoon, Sotasurmat-tietokantaan ja joukkoon muita kirjallisia lähteitä.

– Olen kuitenkin aivan varma, että teloitettuja on vielä tätäkin enemmän, ainakin yli 220, arvioi Liukkonen.

Liukkonen perustelee tätä sillä, että Lahden Kivistönmäen hautausmaan aidan takana teloitettiin helatorstaiaattona 8.5. 1918 yli 150 naista, joiden kaikkien nimiä ei tiedetä. Tämän teloituksen uhreista on olemassa myös valokuva. Vaikka kirjassa kerrotaan Hennalan vankileiristä, niin tästä teloitettavien ryhmästä suurin osa valikoitiin Rautateollisuuden tehtaan alueelle vangituista naisista. He kuitenkin kuuluivat hallinnollisesti samaan leiriin Hennalan kanssa.

– Minulla on se käsitys, että Hennalan leirillä oli tarkoitus teloittaa joka ikinen naiskaartilainen. Kaikkia ei vain tunnistettu kaartilaisiksi ennen kuin teloitukset lopetettiin.

Liukkonen löysi Vapaussodan arkistosta leirillä pidetyn tukkimiehen kirjanpidon, jossa naiskaartilaisia oli 275. Tosiasiassa heitä oli Hennalassa 310.

– Tämän luvun sain selville, kun vertailin naiskaartien jäsenkortteja ja leirillä tehtyjä pidätyskortteja. Osa kaartilaisista vaihtoi housut hameisiin ja sai kuulustelijat uskomaan, että he olivat toimineet esimerkiksi mieskaartin keittäjinä. He pelastuivat.

Ne kaartilaiset, jotka pitivät loppuun asti kiinni sosialistisesta vakaumuksestaan ja kaartiin liittyessään tekemästään päätöksestään pukeutua housuihin miesten lailla, kokivat kovimman kohtalon.

Lapsia oli niin teloitetuissa kuin teloittajina

Miehistä ammuttiin heti venäläiset ja erityisesti punakaartissa johtotehtävissä olleita tai rikoksiin syyllistyneitä. Naisissa teloitettavaksi päätyivät myös rivikaartilaiset.

– Päätökset teki Hans Kalmin johtama laiton kenttäoikeus, joka oli sotilaiden perustama ja jossa oli vain sotilaita. Kenttäoikeudella ei ollut mitään oikeudellista perustaa. Kalmin yksikön miesten lisäksi teloituksiin osallistui miehiä suojeluskunnista ja myös teini-ikäisiä poikia niin sanotusta oravakomppaniasta. Heistä nuorin olin 14-vuotias.

Liukkonen ei tiedä, teloittivatko oravakomppanialaiset myös naisia, mutta ainakin miesten teloituksiin he osallistuivat jopa kuularuiskulla eli konekiväärillä. Palkkioksi he saivat markan teloitettua kohti, mutta kantoivat varmasti koko elämän mittaisia traumoja.

Myös teloitettavina oli lapsia, niin teinipoikia kuin -tyttöjä.

– Sekä punaisten että valkoisten puolella oli sodassa lapsisotilaita, teinejä. Nuorin Lahdessa teloitettu naiskaartilainen oli vasta 14-vuotias, sanoo Liukkonen.

Teloituksiin osallistui paitsi Lahden, myös naisten kotipaikkakuntien suojeluskuntalaisia. Esimerkiksi Mäntsälästä tuli suojeluskuntalaisia poimimaan paikallisia teloitettavia. Mäntsälän naiskaartilaisille kerrottiin, että he pääsevät vapaaksi ja heitä lähdetään viemään rautatieasemalle. Naiset uskoivat tarinan, mutta todellisuudessa he päätyivät teloitusryhmän eteen ja joukkohautaan.

"Viallisina pidetyt" naiset haluttiin hävittää

Naisten teloitukset jatkuivat koko sen ajan, kun virolaisen, aiemmin Venäjän armeijassa palvelleen vapaaehtoisen Kalmin pataljoona vastasi leiristä. Sitten ne loppuivat. Miehiä teloitettiin vielä myöhemminkin. Käsittämättömintä asiassa on, että Kalmin pataljoona oli keskimääräistä koulutetumpaa ja sivistyneempää väkeä, siinä oli maistereita, agronomeja, kansakoulunopettajia ja kanttoreita.

Miksi juuri tämä joukko valitsi vihansa kohteeksi aseisiin tarttuneet naiset?

– Suomessa, kuten monessa muussakin maassa, sivistyneistön parissa oli tuolloin muotia uusi moderni tiede, eugeniikka eli rodunjalostus. Siinä naisen tehtäväksi nähtiin terveiden jälkeläisten synnyttäminen, ei muuta, sanoo Liukkonen.

Valkoiseen armeijaan ei naisia otettu, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Punakaartin riveissä heitä palveli noin 2500, kun kaartilaisia oli kaikkiaan noin 80 000. Naiskaarteihin liittyneistä naisista suurin osa oli tehtaissa työskennelleitä ja enimmäkseen naimattomia. He olivat tottuneet itsenäiseen rooliin ja myös taloudelliseen itsenäisyyteen, jota ei naimisissa olevilla naisilla ollut. Kun tehtaalaiset naiset ottivat aseen, pukeutuivat hameiden sijasta housuihin, polttivat miesten lailla tupakkaa ja ottivat sotilasroolissaan jopa miehen nimen, tämä oli järkytys perinteiselle naiskuvalle.

Naissotilaat nähtiin viallisina naisina, jotka piti hävittää tai joita ei ainakaan saanut päästää lisääntymään. Hans Kalmin yksikössä palvellut Martti Pihkala julkaisi huhtikuussa 1918 kirjan Millainen Suomi meidän on luotava, jossa todettiin, että nyt on loistava mahdollisuus jalostaa omaa suomalaista rotua. Hänen veljensä, pesäpallon isä Lauri ”Tahko” Pihkala toimi Kalmin neuvonantajana. Hän osallistui sisällissodassa Kuhmoisissa tapahtuneessa Harmoisten sairashuoneen joukkomurhaan, jossa tapettiin punaisia haavoittuneita ja sairaanhoitajia.

– Tästä kerrotaan valkoisen puolen eli Kuhmoisten suojeluskunnan historiassa, varmaankin siksi, että he eivät halunneet joukkomurhan tulevan heidän nimiinsä. Sitä kuka neljästä mukana olleesta ampui tai teki mitäkin, lähde ei kerro. Tapahtumasta on myös toisen hengissä selvinneen punaisen sairaanhoitajan kertomus, toteaa Liukkonen.

Liukkosen mukaan Kalm, joka oli kenttäoikeuden johtaja, ei ollut mikään yksinäinen kuolemanenkeli, vaikka osallistui myös itse teloituksiin. Ulkomaalaisena hän ei olisi voinut sellaista roolia ottaa. Hän otti kuitenkin vastaan ehdotuksia teloitettavista. Lähiseutujen suojeluskuntien vierailujen jälkeen teloitettiin juuri näiden kuntien vankeja.

Teloitusten lisäksi leirillä olleita naisia kohdeltiin muutenkin kaltoin. Naisten huorittelu oli yleistä ja heitä haukuttiin ryssänmorsiamiksi, vaikka aniharvalla oli ylipäänsä ollut suhteita venäläisten kanssa.

Osa naisista suostui vankileirillä seksiin ruokaa vastaan. Raiskauksiakin tapahtui, vaikka naiset eivät niistä muisteloissaan kerro. Niin raskas asia raiskauksen uhriksi joutuminen naisille oli, eikä asiasta voinut perheenkään vuoksi puhua.

– On kuitenkin leirillä olleita miehiä, jotka kertovat nähneensä raiskauksia.

Liukkosen mukaan osa naisista oli sodassa käyttänyt aseitaan, kuten sodassa tapahtuu. Mutta oliko vangittujen naisten joukossa sellaisia, jotka olivat itse tehneet sotarikoksia?

– Löysin kaksi naista, joista toinen oli ollut kätkemässä murhattujen valkoisten ruumiita jään alle. Hän jäi henkiin. Toinen, myöhemmin Hämeenlinnassa teloitettu, oli ollut Valkeakoskella osoittamassa teloitettavia tehtaan johtajia punakaartin Helsingistä tulleelle teloitusjoukkueelle eli niin sanotuille lentäville. Olen lukenut myös Valtiorikosoikeuden pöytäkirjoja, ja muista naisista en tällaisia tietoja löytänyt, kertoo Liukkonen.

Kolme muuta kirjaa sisällissodasta

Sisällissodasta on ilmestynyt viime ja tämän vuoden aikana monta kiinnostavaa kirjaa. Tässä esimerkkinä kolme kirjaa, jotka avaavat lukijalle erilaisia näkökulmia sotaan.

Millainen oli helsinkiläisten naisten ja lasten asema sisällissodassa todistajina, toimijoina ja myös uhreina? Sitä on selvittänyt Suomen tiedetoimittajain liiton tiedeviestintäpalkinnon 2017 saanut Helsingin yliopiston sosiologian dosentti Sari Näre kirjassaan Helsinki veressä, naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa (Tammi).

Vaikka sisällissodan valkoisella puolella ei naisia muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ollut, aatemaailmaltaan valkoiset naiset muodostivat Näreen mukaan eräänlaisen kotikaartin. He huolehtivat sotilaiden varusteista ja muonittivat joukkoja ja vankeja. Valkoiset naiset osallistuivat myös aseiden salakuljetukseen Helsingissä maan alla toimineelle suojeluskunnalle. Punaiset naiskaartilaiset puolestaan olivat mukana Helsingin taisteluissa muun muassa Vesilinnassa nykyisellä Linnanmäellä. Santahaminassa teloitettiin tämän kirjan mukaan kaksi punaista naista, joita syytettiin rikoksista. Valtiorikosoikeudenkäynneissä erilaisia tuomioita sai Helsingissä 675 naista.

Suomen sisällissodassa arvioidaan Näreen mukaan kuolleen noin 1900 alle 17-vuotiasta. Viitisenkymmentä tyttöä ja poikaa katosi sodan aikana kokonaan. Näre vertaa kirjassaan Marjo Liukkosen tapaan vankileirejä keskitysleirijärjestelmään, ja itse asiassa sotavankilaitoksen johtaja käytti niistä kesällä 1918 termiä keskitysleiri.

Sisällissodan ääniä -kirjassa (Art House), jonka on toimittanut Juri Nummelin, voi tutustua sotaan siitä kirjoitettujen tekstien kautta. Joukossa on kaunokirjallisia katkelmia, mutta myös muistelmia, puheita, uutisia ja propagandatekstejä. Santeri Alkio varoitti kansalaissodasta jo marraskuussa 1917 eduskunnassa pitämässään puheessa. Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitea puolestaan antoi tammikuussa 1919 Pietarissa toimintaohjeita, joissa valmistauduttiin sisällissodan revanssiin. Onneksi sellaista ei tullut, sillä sisällissodan verilöylyä olisi seurannut vielä pahempi verilöyly.

Entä miten olisit itse sodassa toiminut? Sitä voi kokeilla kirjailija, pelisuunnittelija ja yrittäjä Mike Pohjolan immersiivisen Sinä vuonna 1918 -romaanin (Gummerus) avulla. Vuorovaikutteisessa romaanissa on lukemattomia mahdollisia tarinoita yksissä kansissa. Lukijan tekemä valinta eri tilanteissa tai silkka onneton tai onnekas sattuma vaikuttavat siihen, miten oma kohtalo ja koko suvun tarina kehittyy, vai päättykö se pikaisesti hautaan.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi