– Aidossa uskonnollisuudessa on jokin isompi, jonka edessä suostutaan sanomaan, että kontrollia ei ole, Pirkko Saisio sanoo.
”Sielu on se pisara, mikä meissä on ikuisuutta” – Pirkko Saision mukaan tunnustukselliset ateistit kuvittelevat uskonnon tarttuvan ilmasta
Pirkko Saision uutuusromaani Passio on yhtä aikaa kaunis ja makaaberi kuvaus elämän pohjimmiltaan mystisestä luonteesta. Saisio sai teoksestaan Kirkon kulttuuripalkinnon.
Pirkko Saision Passiossa (Siltala 2021) ei etsitä enempää eikä vähempää kuin ihmisen sielua. Saisio ei osaa sanoa, uskooko sieluun, mutta ajatus on kiehtonut häntä nuoresta asti.
– Ihmisen matemaattinen kaava on 1+1=3. Ihminen ei ole vain kahden eri geeniperimän tai ympäristönsä tulos, vaan hänessä on syntymästään lähtien jotakin omaa. Sitä ei voi mitenkään kieltää, Saisio sanoo.
Kristinuskossa tuon ”oman” paikalle on ajateltu sielu.
– Tämä on runollista ja naiivia, mutta ajattelen, että sielu on se pisara, mikä meissä on ikuisuutta. Taide ja uskonto ovat välineitä, joilla ikuisuutta voi lähestyä.
Kirjailija toteaa, että ihmisen ymmärrykselle liian suuria asioita on aina käsitelty myyttien avulla. Tiistaina 22.3. Saisio sai Passio-teoksestaan vuoden 2021 Kirkon kulttuuripalkinnon.
Vilpittömyys on elinikäinen tehtävä
Uskonnon ja hengellisyyden teemat ovat Passiossa läsnä kaikesta lihallisuudesta huolimatta ja oikeastaan juuri siinä.
Läpi vuosisatojen leikkaavan tarinan Pirkko Saisio kuljettaa korua, joka muuttaa muotoaan sen mukaan, millaisia odotuksia ja oletuksia siihen kohdistuu, millaisessa ympäristössä ja kenen hallussa se on.
– Historian vaiheessa, jossa usko on ollut konkreettista, korukin on yksi ehjä ja kokonainen esine.
Se, että ihminen litistetään joukoksi fysiologisia ja kemiallisia toimintoja, aiheuttaa tyhjyyden tunteen.
Usko näyttäytyy teoksen henkilöiden elämässä eri tavoin. Yksi on ideologi, toinen askeetti. Useimmat ovat kuitenkin pyrkimyksissään vilpittömiä.
– Vilpittömyys on haavoittuvuutta, ja jos sen näkee arvona, siitä kiinnipitäminen on elinikäinen tehtävä, Saisio muotoilee.
Suomalainen uskontosuhde on mutkalla
Nykysuomalaista uskontosuhdetta Pirkko Saisio pitää hiukan mutkalla olevana.
– Aika tiukkaa tekstiä tulee esimerkiksi sellaisesta, että kirkko tarjoaa tilojaan vaikka koulujen joulujuhliin. Eihän sitä voida hyväksyä, vaan pidetään juonena! Tunnustukselliset ateistit kuvittelevat, että Jeesus on virus, joka tarttuu ilmasta.
Saisio viettää puolisoineen talvet Madeiralla, jossa uskonto on eri tavalla läsnä arjessa. Hänen mukaansa suomalaisilla on katolisesta kirkosta pelkkiä ennakkoluuloja.
– Paavia ei esimerkiksi pidetä erehtymättömänä, ja messun jälkeen istumme usein konjakilla kapakassa.
Saisio jaksaa hämmästellä sitä, miten moni katsoo nykyisin uskonnot maailman suurimmaksi ongelmaksi.
– Voisi kuvitella, että nälänhädät tai sota. Historiallisesti se on ollut kauhean ohut vaihe, kun on ollut tunnustuksellisesti ateistisia valtioita kuten Neuvostoliitto. Hyvinkö kävi Kamputseassa ja Venäjän vankileireillä? Saisio kysyy.
Samaan hengenvetoon hän toteaa, että on uskontoja läpi historian käytetty myös naamiona valtapyrkimyksille – eikä tämä aika ole poikkeus. Periaatteellista uskonnonvastaisuutta hän pitää silti oireena yltiöpäisestä hallinnan tarpeesta.
Tunnen myötätuntoa niitä kohtaan, jotka kirjoittavat ratkaisseensa kaiken. Sieltä tullaan nimittäin aina alas.
– Aidossa uskonnollisuudessa, eikä tämä koske vain kristinuskoa, on jokin isompi, jonka edessä suostutaan sanomaan, että kontrollia ei ole. Mutta usein kielletään se mahdollisuuskin. Kontrolloimattomuus pelottaa, ja siksi sitä vastustetaan.
Saisio sanoo uskovansa, että ihmiset alkavat kuitenkin väsyä kaiken läpäisevään hallinnan eetokseen: uskoon, että kaikki on järjellä järjestettävissä.
– Siihen, että kaikki on aivokemiaa, genetiikkaa ja ympäristöä. Se, että ihminen litistetään joukoksi fysiologisia ja kemiallisia toimintoja, aiheuttaa tyhjyyden tunteen. Mielihyväkin on pelkkää endorfiinia.
Hän uskoo, että tällaisesta tavasta hahmottaa maailmaa puuttuu jotakin olennaista.
– Vaikka luotaisiin kuinka paljon parempaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa, joitain kysymyksiä se ei ratkaise. Viihdyn etsinnän äärellä ja vierastan kaikkia valaistuneita ihmisiä, joilla on vastauksia. Toisaalta tunnen myötätuntoa niitä kohtaan, jotka kirjoittavat ratkaisseensa kaiken. Sieltä tullaan nimittäin aina alas.
– Viihdyn etsinnän äärellä ja vierastan kaikkia valaistuneita ihmisiä, joilla on vastauksia, Pirkko Saisio sanoo.
Eläytyvä näkee toisessa itsensä
Pirkko Saision Passio alkaa kohtauksella, jossa tapetaan peura. ”Minusta tulee sinä”, kuoleva eläin sanoo tappajalleen. Romaani loppuu sanoihin ”ihminen, jonka ei ole ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta”. Väliin mahtuu muutama vuosisata elämää ja kuolemaa.
Romaaneilla harvemmin on suoranaista sanomaa, mutta yritetäänkö tässä sanoa, ettei ihminen voi elää täyttä elämää, ellei näe itseään toisissa ja toisia itsessään – sisäistää sitä, että minkä tekee muille, tekee aivan konkreettisesti itselleen?
– Näin juuri. Me olemme kaikki samaa, saman henkilön eri versioita. Jos näkee, että tuo olen minä, pyrkii eroon näistä naamioista. En näe ”toisena elämistä” naamiona vaan eläytymisenä, jossa näkee naamioiden taakse.
– Kirjani henkilöistä parikin joutuu elämään eri ihmisinä pysyäkseen hengissä, mutta se voi olla myös mahdollisuus uppoutua täysin toiseen henkilöön, kuten teatterissa. Että minä voisin olla hän.
Saisio kirjoitti massiivisen teoksensa kahdeksassa kuukaudessa.
– Kyllä se veti kuitiksi ja otti fysiikkaankin, mutta kirjoitin Passion suuresta nautinnosta.
Sanana passio viittaa sekä kärsimykseen että intohimoon. Mitä kirjoittaminen Saisiolle on?
– Kun opin kahdeksanvuotiaana kirjoittamaan, ajattelin, että jos minusta ei tule kirjailijaa, elämäni on pilalla. Koen, että se on elämäntehtäväni.
Ja Passion jälkeen on kuulemma olo, että ”se on täytetty” – raamatullinen fraasi, jota romaanissakin viljellään.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Toivoisin, että kirkko ei ole se, joka harrastaa cancel-kulttuuria” – Adressi Kai Sadinmaan puolesta luovutettiin tuomiokapitulille
AjankohtaistaAdressi on osoitus siitä, että kirkolla ja pappisviralla nimenomaisesti on merkitystä, kommentoi Helsingin hiippakunnan tuomiokapitulin lakimiesasessori Ritva Saario.
