Antti Nylénin jouluessee: Kuvan uskonto kestää uudet kuvat, eikä Jeesus väsy syntymään tänäkään jouluna

Antti Nylénin jouluessee: Kuvan uskonto kestää uudet kuvat, eikä Jeesus väsy syntymään tänäkään jouluna

Alussa oli kuva. Se esitti ihmistä, mutta sisälsi yllätyksen.

Kun ajattelemme seimen lasta, ­näemme hänet, ja muutakin: näemme hänen nuoren äitinsä, aasin ja härän, tähden.

Ne kaikki ovat pikemminkin kuvia kuin todellisuutta.

Kuvien näkeminen on uskonnonharjoitusta. Mutta merkillistä on se, ettei kukaan tai mikään säätele sitä. Ei ole oikeita ja vääriä kuvia. Jeesus-lapsen ympärillä voidaan pastoraali-idyllin sijaan nähdä vaikka koko 2000-luvun alun todellisuus, joka on öljyllä ja internetillä kiihdytetty unenomaisen hienoksi ja loistavaksi mutta jossa kaikkea hallitsee yhä kaameampi taju vihreän planeettamme pienuudesta ja hauraudesta keskellä sysipimeää, ääretöntä autiutta. Entä jos valomme onkin harhaa tai valetta? Missä loistaa tosi valo?

Seimen äärellä ajatukset loikkivat vaivattomasti pienistä ja kouraantuntuvista seikoista kosmisiin näkyihin ja takaisin.

Jeesus-vauvassa tiivistyy kristinuskon radikaalein hengellisyys. Siksi seimihartauden syntymisessä kului vuosisatoja.

Mr Bean toimi teologisesti oikein luodessaan Jeesus-lapsen ympärille holtittoman toimintadraaman.

Seimi ei kuitenkaan ole valmis. Jeesus ei väsy syntymään.

Kristityt eivät aina ole ihan fiksuja. Monilla on hassu taipumus järkyttyä turhasta ja vartioida omaa vakaumustaan. Pelkäävätkö he sen menevän rikki?

Mielessäni on pari tunnettua tv-sketsiä, joissa pilaillaan pyhien kuvien kustannuksella. Aavistelen silti, ettei kovin moni kristitty ole juuri näistä vitseistä loukkaantunut.

Tarkoitan Monty Pythonin sketsiä, jossa Michelangelo joutuu paavin puhutteluun, koska hänen Viimeisessä ehtoollisessaan on ilmennyt puutteita. Tai oikeastaan siinä on ylimääräisiä elementtejä, kuten kenguru ja lähes kolmekymmentä opetuslasta. Jeesuksiakin on kolme, kaksi laihaa ja yksi lihava.

Mielessäni on myös se Mr Beanin jakso, jossa ”nolojen tilanteiden mies” rupeaa leikkimään Lontoon Harrodsin somistukseen kuuluvalla seimiasetelmalla. Kun lampaat on lastattu teuras­autoon, tallin takaa hyökkää tyrannosaurus, joka uhkaa syödä Jeesuksen. Onneksi apuun saapuu enkeliä kuljettava helikopteri. Pienokainen saadaan turvaan.

Noiden sketsien komiikka on johdettu kristinuskosta itsestään, sen omista erikoispiirteistä. Siksi se ei loukkaa. Huumori on oppinutta.

Mr Bean toimi teologisesti ja hengellisesti oikein luodessaan Jeesus-lapsen ympärille holtittoman toimintadraaman, jota kuitenkin hallitsee tietty pelastuksen laki. Eivätkä kolme Jeesustakaan ole rienausta vaan osoitus kristinuskon opillisen ja tyylillisen luonteen syvällisestä ymmärtämisestä.

Onhan oikeaoppisten kristittyjen Jumala samanaikaisesti kolme ja yksi! Jos emme olisi ideaan niin tottuneita, naurahtaisimme epäuskoisesti.

Vapahtajan synnyintallissa aasi on seissyt alusta asti.

Ja ilmeisesti Uutta testamenttia koottaessa pidettiin evankeliumia niin hyvänä, niin jännittävänä tarinana, että se oli kerrottava samassa kirjassa neljästi. Vai tuliko kiistaa siitä, kenen versio oli paras? Ei raaskittu karsia, päätettiin ottaa koko kärkinelikko? Vastaavat tilanteet ovat tuttuja valintaraadeissa työskennelleille.

Vai ajateltiinko ehkä, että kolme asiallista ja yksi runollinen evankeliumi tuottaisivat sopusuhtaisen yleisvaikutelman – aivan kuten sketsissä ”yksi lihava Jeesus tasapainottaa kahta laihaa”?

Jos päätöstä ei esteettisin perustein tehtykään, sillä oli esteettisiä seurauksia. Kun neljä melkein samaa kertomusta pannaan päällekkäin, tulee kuvasta tärähtänyt. Se näyttää yhtenäiseltä mutta hajoaa läheltä katsottuna kuin päällekkäisvalotus, jossa yhteensopimattomat ainekset kuultavat toistensa läpi. Jää tilaa sekä tulkinnoille että riitelylle. Kristityiltä vaaditaan herkkyyttä ja älyä.

Paradokseihin ja runollisiin ristiriitoihin perustuvaa uskontoa on vaikea loukata. On kuin se tekisi sen itse.

Kuvan uskonto kestää loputtomasti uusia kuvia.

Kuvan uskonto? Eivätkö Jumalan sana ja pyhä kirja olleetkaan kaikki kaikessa? Eivät!

Alussa, ensimmäisenä jouluna, oli kuva. Se esitti ihmistä mutta oli Jumala.

Ensimmäisellä vuosisadalla apostolien ympärille kerääntyi harhaoppinen juutalainen lahko, jonka hengellisyys perustui saarnaamiseen ja vapaaehtoistyöhön. Messiaan ”häpeällisestä” kuolemasta vasta opeteltiin puhumaan. Ei olisi tullut mieleenkään tehdä kuvaa Jeesuksen kuolemasta. Vielä vähemmän kuviteltiin moisen kuvan herättävän hartautta.

Ensimmäinen tunnettu ristiinnaulitunkuva, tiettävästi vuoden 200 paikkeilta, pilkkaa uuden lahkon jäseniä julmasti. Kiveen hakatussa pilakuvassa ”Jumalalla” on aasin pää.

Tuon piirroksen tekijä – kuten Mr Beanin ja Monty Pythonin käsikirjoittajat – oli kuitenkin oikeilla jäljillä.

Kesti vuosisatoja ennen kuin kristityt keksivät reclaimata pilkan ja ottaa kuvan ristille nostetusta ihmisen ja Jumalan irvikuvasta pyhäksi tunnuksekseen. Aasinpäästä tosin luovuttiin, mutta aasi itse sai ikonografisia tehtäviä. Vapahtajan synnyintallissa se on seissyt alusta asti.

Nämä kollektiiviset pohdiskelut eivät sujuneet ongelmitta tai joutuisasti.

Varsinaisesti meidän tuntemamme kristinusko syntyi vasta 700-luvulla, kun kuvien tekemistä ja kunnioittamista koskeva kiista Nikean toisessa kirkolliskokouksessa ratkaistiin. Sen jälkeen harhaoppisia ovat olleet ne, jotka vastustavat kuvia, eivät ne, jotka ovat niihin kiintyneitä. Kristin­uskosta kehkeytyi vähitellen esittävä uskonto. Sellaisena se muistuttaa enemmän idän suuria perinteitä kuin samaa Jumalaa palvovia sisaruskontojaan juutalaisuutta ja islamia.

Jumala alentaa itsensä ja saapuu meidän keskellemme pienenä vauvana, leivänpalana ja viinitilkkana, miksei siis puunukkenakin! 

Pyhä Assisin Franciscus, joka eli 1200-luvun alussa, ei pitänyt kirjoista. Hän saarnasi mieluummin omalla lihallaan kuin sanoillaan. Hän oli esiintyjä, ei kirjailija.

Franciscuksen aikaan lännen kirkko pullisteli valtansa ja voimansa tunnossa. Se oli myös verisiä valloitussotia käyvä sotilasmahti. Kun pyhä Franciscus tässä tilanteessa saarnasi köyhyyttä ja nöyryyttä ja seurasi ”alastomana alastonta Kristusta”, hän esitti kirkolle häikäilemättömän vastalauseen, joka olisi ajanut hänet ahtaalle, jos hän ei olisi suhtautunut sanallisiin oppilauselmiin niin piittaamattomasti.

Joulu oli Franciscuksen lempijuhla. Hänen hengellisyytensä tiivistyy eläinten jalkoihin syntyvässä heiveröisessä lapsessa, joka tuntuu todistavan pelkästä ilosta ja rakkaudesta eikä sisällä muuta uhrausta tai kompromissia kuin itse inkarnaation salaisuuden, joka niin ikään kertoo ”itsensä alentavan” Jumalan lempeydestä. Katedraalit ja kullatut krusifiksit eivät kuulu tähän näkyyn. Se vihjailee, että kristinuskosta olisi voinut tulla toisenlainen.

Elämänsä lopulla vuonna 1223 Franciscus vietti joulua Grecciossa kotiseudullaan Keski-Italiassa. Siellä hän toi jouluyön messuun härän, aasin ja lampaita ja saarnasi Kristuksen köyhyydestä ja alastomuudesta nostamalla heinien päälle puukalikan, joka messuväen silmissä heräsi ihmeellisesti eloon kuin oikea Jeesus-lapsi.

Tätä hengellistä performanssia pidetään ensimmäisenä joulukuvaelmana, seimenä. Jumala alentaa itsensä ja saapuu meidän keskellemme pienenä vauvana, leivänpalana ja viinitilkkana, miksei siis puunukkenakin! Tämä oli Franciscuksen jouluseimen sanoma. Mutta koska hän oli uskonnollinen nero, hän ei tiennyt, mitä teki.

Hän aloitti perinteen, joka on ajat sitten riistäytynyt käsistä etenkin kansanhurskaudessa.

Pääasiaa ei näytetä jättiscreeniltä parhaaseen katseluaikaan. Se tapahtuu pimennossa, yöllä.

Kaikilla, jotka ovat joululomalla käyneet Kanariansaarilla, on ollut ainakin tilaisuus huomata sikäläisille toreille rakennetut pienoismallikylät. Espanjassa seimihartaus kukoistaa julkisessa tilassa, muualla Euroopassa kai lähinnä kodeissa.

Seimellä on taipumus sopeutua aikaan ja paikkaan. Kristinusko on kuvan uskonto, mutta sen kuvat ovat harvoin historiallisesti luotettavia. Teologit puhuvat ”kontekstuaalisuudesta”: kun uskovat sovittavat kristilliset kuvat omaan elämänpiiriinsä, ne käyvät polttaviksi. Jeesus voi syntyä missä tahansa.

Suomessa seimihartautta ovat edustaneet koulujen perinteiset joulukuvaelmat. Marian ja Joosefin rooleissa on lapsia, jotka eivät tiedä miten päin olisivat, mikä on teologisesti salaviisasta – kovin taitavaa tuskin oli vanhemmuus Jeesuksen lapsuudenkodissa: Maria oli säikähtänyt teiniäiti, Joosef hämillinen vanha duunari.

Kun omat lapsemme esittävät näitä vanhem­pien arkkityyppejä, asettuu komiikka kauniisti totuuden palvelukseen.

Jouluseimi voi rakentua pyhän perheen ympärille estottomasti, levottomana ja rönsyilevänä.

Idylli ja kaaos sekoittuvat. Mutta kuten neljä evankeliumia tai Jumalan kolme persoonaa rauha ja häly pysyvät erillisinä. Joulun salaisuus ei ole imeytynyt näkymättömänä kaikkialle. Se on kätketty niin, että sen voi löytää.

Kuvassa ovat mukana taivas ja tähdet, maa ja vesi, kaikki eläimet ja kasvit, mutta myös kaikki ammatit ja toimet, yhteiskunnan koko kirjo. Ja puhuttelevaa on, että ihmiset ovat uppoutuneita omiin askareihinsa. He eivät huomaa mitään erikoista. He ovat nähneet tähtiä ennenkin eivätkä ole niitä koskaan tulkinneet.

Tähän sisältyy sekä saarna että lohtu. Myös Vapahtajan syntyessä ihmisten täytyy hoitaa asiansa, arkensa, työnsä, toisensa; meidän on kannettava ristimme myös silloin. Mutta täytyy hyväksyä sekin, että siihen menevät meidän kaikki voimamme. Joka arkiaamu saatamme ohittaa Kristuksen kuin irtonaisen katukiven tai raajarikon pulun. Niin maailmassa käy.

Vapahtaja syntyy maan päälle. Mutta yhdessä yössä Jumalan rakkaus kääntyy ihmisten väkivallaksi.

On järkyttävää, miten pieni yksityiskohta Jeesus-lapsi seimiasetelmassa on!

Mutta se kuuluu kristilliseen yllätyksen estetiikkaan. Pääasiaa ei näytetä jättiscreeniltä parhaaseen katseluaikaan. Se tapahtuu pimennossa, yöllä.

Getsemanessa Jeesus torui opetuslapsiaan, kun nämä eivät jaksaneet ”hetken vertaa” valvoa hänen kanssaan.

Pitäisi valvoa! Edes ”hetken verran”. Mutta miten me siihen kykenisimme, jos pyhät apostolitkaan eivät siinä onnistuneet?

Maailma on tällainen, näin lattea. Se ei ole juhlajumalanpalvelus.

Mutta joulu on vasta alku. Se on pääsiäisen tienviitta. Oikeastaan joulu on käänteinen pääsiäinen.

Joulu kertoo, miten asiat maailmassa menevät: Vapahtaja syntyy maan päälle. Mutta yhdessä yössä Jumalan rakkaus kääntyy ihmisten väkivallaksi. Tapaninpäivänä murhataan diakoni Stefanos, ensimmäinen marttyyri. Lisää tragedioita ja kauhunhetkiä sisältyy joulun seuraaviin päiviin.

Pääsiäinen taas kertoo, miten asiat eivät mene.

Tai paremminkin: tämän ainoan kerran ne menevätkin toisin! Väkivallan keskeltä siirrytään ­uuteen elämään.

Mutta se jää viimeiseksi kuvaksi. Ja kevätaamun sokaisevan valon huomaavat myös ne, jotka eivät jaksaneet joulun heikon tähden valossa valvoa.



Kirjoittaja on kirjailija, esseisti ja suomentaja.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi