Arkkipiispa: Kirjallisuus ja kristinusko puhkovat aukkoja kovaan todellisuuteen
Kirja on portti.

Kirja on portti. "On kyse yhdestä todellisuudesta, jota kuvataan eri tavoin. Syviä elämän ja uskon kysymyksiä pohditaan monenlaisissa kielipeleissä ja kertomistraditioissa", toteaa arkkipiispa Kari Mäkinen. Kuva: Sirpa Päivinen

Arkkipiispa: Kirjallisuus ja kristinusko puhkovat aukkoja kovaan todellisuuteen

Mitä syvemmälle mennään, sitä vähemmän varmaa arkkipiispa Kari Mäkinen osaa sanoa. Onneksi kirjat sanovat paljon.

Arkkipiispa Kari Mäkisen mielestä tällaiseen kysymykseen vastaaminen haastattelussa on vähän riskaabelia.

Kysymys ei ole turvapaikanhakijoiden suojelusta eikä samaa sukupuolta olevia pareja vihkivistä papeista. Kysymys on yksinkertainen: mikä on ihminen?

– Se on kysymys, johon minulla päivä päivältä on vähemmän vastauksia ja jota katselen päivä päivältä enemmän ihmetellen, Mäkinen sanoo.

Mäkisellä ei ole tapana antaa helppoja vastauksia. Hän ei paaluta puheitaan tiukkaan oppiin tai varmoihin näkemyksiin. Joidenkuiden mielestä arkkipiispa on lausunnoissaan niin liukas, ettei hänestä saa lainkaan kiinni. Toisten mielestä hän antaa ihmisen ja maailman moninaisuudelle tilaa.

Mäkinen on kommentoinut julkisuudessa ahkerasti yhteiskunnallisia asioita. Tällä kertaa hän kertoo itsestään, mutta se ei olekaan helppoa.

– Ihmisessä on aina jotain, mikä karkaa ja latistuu heti, jos sitä yritetään määritellä. Sama pätee myös siihen ihmiseen, joka katsoo peilistä, Mäkinen pohtii.

Koska tehtävä on vaikea, otamme avuksi yhden arkkipiispan lempiharrastuksista: kirjallisuuden.

Mielikuvitus puhkoo aukkoja maailmaan

Kaunokirjallisuus ja teologia ovat kulkeneet Kari Mäkisen elämässä käsi kädessä. Hänen vuonna 1989 valmistunut väitöskirjansa Unelma jälkikristillisestä kulttuurista ja uskonnosta käsitteli 1920-luvun kirjallisuus- ja kulttuuriryhmä Tulenkantajien näkemyksiä kirkosta ja uskonnosta. Ryhmässä vaikutti muun muassa Mika Waltari, jonka poukkoileva suhde kristinuskoon on ollut monen epäilijän peili.

1970-luvulla Mäkinen ihastui Latinalaisen Amerikan maagiseen realismiin, etenkin Gabriel García Márqueziin, jota hän luki "virkistykseksi teologian keskellä". Maaginen realismi sijoittuu näennäisesti omaan todellisuuteemme, mutta keskellä viidakkoa voi olla laiva tai sade voi kestää neljä vuotta.

Se, miten mielikuvitus puhkoo aukkoja maailmaan, on lähellä ylösnousemustoivoa. Maailman ankarat ja kiistämättömät lainalaisuudet eivät olekaan viimeinen sana.

Kristinuskolla ja maagisella realismilla on Mäkisen mukaan yhteinen jalansija, ja se on toivo.

– Maagisessa realismissa on kysymys siitä, että mielikuvitus puhkoo monella tavalla ahtaaseen todellisuuteen aukkoja. Todellisuus ei niin sanotusti pääty tomaatin hintoihin, Mäkinen selittää.

Maailma ei ole mekaaninen, kova ja suljettu paikka, jossa päteviin lainalaisuuksiin on vain sopeuduttava.

– Se, miten mielikuvitus puhkoo aukkoja maailmaan, on lähellä ylösnousemustoivoa. Maailman ankarat ja kiistämättömät lainalaisuudet eivät olekaan viimeinen sana, Mäkinen sanoo.

Kristus on siellä, missä uskoa ei löydy

Sanoja on maailmassa paljon. Kari Mäkinen on työssään jatkuvasti tekemisissä puhutun ja kirjoitetun kielen kanssa. Tulvassa käy väkisin niin, että välillä kieli väsyy.

– Paljon kieltä käyttävän sanat tyhjenevät ja merkitykset katoavat. Uskonnollisesta puheesta katoaa helposti syvä sisältö, Mäkinen toteaa.

Kielen rajoitusten tunnustaminen on Mäkisestä tärkeää. Kieli on vain ihmisen väline, ja ihminen on rajallinen.

– Törmään kerran toisensa jälkeen siihen, miten vaikeaa todellisuutta, elämää ja uskon syvyyttä on kuvata. Siitä huolimatta kieli on välttämätöntä.

Mäkisen mielestä parhaat kirjat ovatkin sellaisia, jotka eivät vaadi lukijaltaan analyysia. Kirja otetaan vastaan sellaisenaan, kuten elämä.

Elämä on myös rikkonaista, mitä ei aina voi paeta. Mäkisen mielestä yksi osuva kuvaus siitä on Paavo Rintalan teos Minä, Grünewald. Romaani kertoo maalari Matthias Grünewaldista, joka maalasi Isenheimin antoniittiluostarin kuuluisan alttaritaulun. Kuvan ristiinnaulittu ei ole tyyni tai kaunis, vaan runneltu ja tuskainen. Luostariin otettiin vastaan sairaita, joilla ei ollut muuta paikkaa.

Mäkisen mukaan Isenheim ei kuitenkaan ollut vain fyysisen tuskan paikka.

– Monet luostariin tulijat olivat menettäneet myös mielensä eheyden ja järjestyksen, kaiken sen, minkä kautta voi löytää itsestään jotain, mitä kutsua uskoksi, Mäkinen kertoo.

Psyykkisen ja fyysisen tuhon keskelle Grünewald maalasi ristiinnaulittunsa. Siellä, missä ei ole mitään toivoa, on Kristus.

– Kyse ei ole mistään tulevan ihanuuden odottamisesta. Kristus on siellä, missä mitään ei näy.

Yksi todellisuus, jota kuvataan eri tavoin

Monet ajattelevat, että teologia ja kaunokirjallisuus pelaavat eri kentillä. Kari Mäkisen mielestä kyseessä on moderni harha.

– Kulttuuri nähdään lohkoutuneena, että tuolla on uskonnollinen kirjallisuus ja täällä taide ja fiktio. Mutta esimerkiksi John Miltonin Kadotetussa paratiisissa teologian ja fiktion rajat ylitetään kirkkaasti, Mäkinen toteaa.

Myöskään evankeliumit eivät Mäkisen mukaan lokeroidu helposti. Ovatko ne ensi sijassa narratiivista vai teologista kirjallisuutta? Lopulta kysymys ei ehkä olekaan olennainen.

Jumalanpalvelukseen kuuluu myös ihmisen sisäisen rukouksen kieli, joka voi olla hajanaista ja repaleista. Senkin kanssa ihminen on Jumalan edessä.

– On kyse yhdestä todellisuudesta, jota kuvataan eri tavoin. Syviä elämän ja uskon kysymyksiä pohditaan monenlaisissa kielipeleissä ja kertomistraditioissa.

Kristillinenkään kieli ei ole yksi. Se saa monia muotoja esimerkiksi jumalanpalveluksessa.

– Liturgia on sisällöltään niin hioutunutta, että se säilyttää uskon syvyyksiä tavalla, jota ei voi korvata. Se on niin hioutunutta, että siitä melkein näkee toiselle puolelle, Mäkinen kuvailee.

Saarnan kieli on analyyttista ja kommunikoivaa. Sen tehtävä on sanoittaa, mitä on olla Jumalan varassa tässä hetkessä ja maailmassa.

– Mutta jumalanpalvelukseen kuuluu myös ihmisen sisäisen rukouksen kieli, joka voi olla hajanaista ja repaleista. Senkin kanssa ihminen on Jumalan edessä, Mäkinen sanoo.

Uskossa ei ole kyse sisäinen maailman tarkastelusta

Kari Mäkinen ui kirjallisuushistorian syvissä vesissä ongelmitta, mutta oman uskonsa kuvaileminen on hänelle selvästi hankalaa. Mäkinen on pitkään hiljaa ja vastaa lopulta ominaiseen tapaansa.

– Ehkä usko ei ole kuvaamisen asia.

Ainakaan uskossa ei Mäkisen mukaan ole kyse siitä, että ihminen yrittäisi katsoa sisälleen ja kertoa, mitä siellä näkyy.

– Kirkon uskossa ei ole kyse suorituksista tai oman sisäisen maailman tarkastelemisesta, vaan armosta luottaa, on sisälläni sitten mitä tahansa, Mäkinen sanoo.

Hän on vuosien mittaan alkanut puhua uskosta yhä hiljaisemmilla sanoilla. Tärkeintä uskossa eivät ole sen rajat, joiden piirtäminen on mahdotonta. Tärkeää on ydin, joka on Kristus. Siksi Mäkinen kuvaa omaa uskoaan mieluiten kirkon uskontunnustuksen sanoilla. "Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan", ja niin edelleen.

Lopulta hän kuitenkin antaa kevyen määritelmän.

– Ehkä usko on enemmän tai vähemmän kirkas tietoisuus elämästä, joka tapahtuu koko ajan coram Deo, Jumalaa vasten ja Jumalan varassa.

Sen kummempaan analyysiin arkkipiispa ei halua pakottaa ketään muutakaan.

– Toivoisin, ettei kukaan joutuisi sellaiseen tilanteeseen, jossa joutuisi väkisin selittämään omaa suhdettaan Jumalaan, elämään tai siihen, mikä elämässä on tärkeää. Se on kiehtovaa, mutta kenenkään ei pitäisi siihen joutua pakottamalla.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: