Bisnesantropologi: Jos joka hetki valitsemme ennemmin työmme kuin läheisemme, rakastammeko oikeasti lähimpiämme työtä enemmän?
On karua laskea auki, mitä yhdellä työuralla voi saavuttaa ja mitä se meille pahimmillaan maksaa.
Vuosia sitten valmistin itselleni yksinkertaisen kalenterin. Leikkasin millimetripaperista 10 senttiä kanttiinsa olevan neliön. Tällaisen pienen paperin ruudut riittävät esittämään keskimääräisen työuran jokaisen työpäivän: 40 vuotta, 250 työpäivää vuodessa. Yhteensä 10 000 ruutua. Se näyttää hämmästyttävän vähältä, ja tämä oli koko lappusen tarkoituskin: muistuttaa minulle, miten vähäiset ovat yhden ihmistyön päivät.
Kadottuaankin kalenteri täyttää edelleen tehtävänsä. Olen nimittäin kiusallisen tietoinen, että saavutin kalenterin mukaisen työurani puolivälin toissapäivänä. Ammatillinen täyspäiväisyyteni alkoi nimittäin tasan 20 vuotta sitten. Tämä on pakottanut reflektoimaan, mitä järkeä kaikessa hosumisessani on ollut. Miksi olen täyttänyt päiväni kaikella tällä tekemisellä, ja mitä sillä olen saanut aikaan?
Mitä minun työelämäni on palvellut, ja mikä on ollut sen kaiken hinta?
Olin työsyksyn jäljiltä niin poikki, että en joululomani aikana jaksanut lukea mitään vaativaa. Kuuntelin kuitenkin yhden kirjan, englantilaisen Kazuo Ishiguron kenties tunnetuimman teoksen, Booker-palkitun romaanin Pitkän päivän ilta (1989). Sen päähenkilö, eläkeikää lähestyvä hovimestari Stevens joutuu kohtaamaan kysymyksen, onko hänen loistavalla urallaan ollut lopulta mitään merkitystä kenellekään – tai jättikö hänen raatamisensa maailman lopulta jopa hieman huonommaksi kuin se olisi ilman sitä.
Stevensin omistautuminen työlleen käy selville kohtauksessa, jossa hänen isänsä tekee kuolemaa kartanon yläkerrassa ja kuoleekin Stevensin itsensä keskittyessä täyttämään työtehtävänsä. Hovimestarin työ alan huipulla vaatii erityistä arvokkuutta, jota kuolevan vanhuksen rujous uhkaa, ja Stevens arvelee isänsä kyllä ymmärtävän. Olihan isäkin ammatiltaan hovimestari ja tunsi työlle omistautumisen ehdottoman vaatimuksen.
Äiti ymmärtää ja hyväksyy, että tapaamme seuraavan kerran kuukausien päästä.
Vaikka lähimpämme sanovat ymmärtävänsä, haluaisivatko he todella ymmärtää niin paljon?
Tätäkin olen joutunut miettimään. Olen nimittäin Helsingissä tyypillinen maaltamuuttaja, junantuoma. Suuri osa perhettäni jäi kotiseudulleni Pohjanmaalle, kun lähdin sieltä opiskelemaan. Töiltäni ja lapsiperheen elämältäni ehdin palata sinne kenties 3–4 kertaa vuodessa. Kävin joululomalla tapaamassa äitiäni. Käytännössä istuimme yhdessä muutaman tunnin ja sitten hyvästelimme. Äiti ymmärtää ja hyväksyy, että tapaamme seuraavan kerran kuukausien päästä.
Matematiikka on tässä lähisuhteessa vieläkin armottomampaa kuin työpäivieni luvussa. Jos äitini kanssa elämme keskimääräisen elinajanodotteen mukaisesti, ja minä ehdin töiltäni hänen luokseen samaan tahtiin kuin nyt, tapaamme vielä 45–60 kertaa. Ja se oli sitten siinä.
Tätä pohtiessani nytkin keskellä kiireistä työpäivää on kuin olisin yllättäen kuullut jonkun yläkerrasta kutsuvan nimeäni, mutta en uskalla pysähtyä oikeasti kuuntelemaan.
Kirjoittaja on strategiakonsultti, rahoitustieteilijä ja teologi, jolta on ilmestynyt teos bisnesantropologiasta. Hän kirjoittaa rahan, talouden ja työelämän uskonvaraisista elementeistä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Bisnesantropologi: Voitko työskennellä yrityksessä, joka tekee enemmän pahaa kuin hyvää?
PuheenvuorotIdentiteettipolitiikka jakaa myös työnantajat hyviksiin ja pahiksiin. Jako riippuu tietenkin siitä, kuka asiaa arvioi.