Kongosta Korsoon – Charles Nyakarashi pyrki pakolaisleiriltä Kanadaan, mutta löysi itsensä Suomesta
Kongossa syntynyt 33-vuotias Charles Nyakarashi on asunut Suomessa kohta kahdeksan vuotta. Työpaikka on Korsossa.

Kongossa syntynyt 33-vuotias Charles Nyakarashi on asunut Suomessa kohta kahdeksan vuotta. Työpaikka on Korsossa.

Kongosta Korsoon – Charles Nyakarashi pyrki pakolaisleiriltä Kanadaan, mutta löysi itsensä Suomesta

Ei tietä kotiin -dokumentin päähenkilö Charles Nyakarashi ohjaa futisjunnuja Vantaalla. Isä kuoli pakolaisleirillä nälkään, äiti ja veljet sinnittelevat siellä yhä.

Charles Nyakarashilla oli nälkä. Hän sanoi äidilleen, että nyt hän lähtee pois. Vuodet Ruandan pakolaisleirillä olivat kuluneet siinä toivossa, että pääsisi takaisin kotiin Kongoon, mutta sota siellä vain jatkui. Toiveissa siinsi Kanada. Sinne. Lähtöhetkellä äiti antoi pojalleen neitsyt Marian kuvan.

– Äiti sanoi, että Maria hoitaa. Vieläkin minulla on se kuva. Minun pitää palauttaa se hänelle, Charles sanoo ja hymyilee hetken.

– Kovetin sydämeni ja lähdin. En tiedä, miten olen tullut tänne. Se on uskomatonta.

Tyttöystävä Judith ja vauva olivat päässeet lähtemään aiemmin toiselta Ruandan pakolaisleiriltä. Charles muistaa puhuneensa tyttöystävänsä kanssa yöllä puhelimessa.

– Sanoimme, että jos Jumala haluaa, voimme joskus vielä tavata. Oli parempi, että Judith ja vauva pääsivät pois, sillä kaikki voivat kuolla pakolaisleirillä.

Charlesin päämääräksi ei kuitenkaan tullut Kanada vaan Suomi, josta hän ei ollut ikinä kuullut mitään. Hän sai tietää, että Judith ja vauva olivat siellä.

– Kun tulin Suomeen, minulla oli kova tilanne. Minulla ei ollut papereita eikä rahaa. Se oli pieni kuolema. En puhunut mitään, olin vain kääntynyt sisäänpäin, Charles muistelee vakavana.

Kovetin sydämeni ja lähdin. En tiedä, miten olen tullut tänne.

– Charles Nyakarashi

Judith ja Nadine-vauva asuivat Kajaanissa, jonne Charleskin tuli. Hänellä oli mukanaan Ruandan pakolaisleiriltä saatu ruokakortti, johon oli kirjoitettu tietoja hänestä. Kortti mukanaan Charles meni Kajaanin poliisiasemalle ja sanoi, että haluaa jäädä Suomeen. Poliisit kyselivät, miksi. Charles selitti, mutta viranomaisten mielestä asiassa oli epäselvyyksiä.

– Tajusin, että he voivat laittaa minut vankilaan. Olin valmis menemään sinne. Suomen vankila on parempi kuin Ruandan leiri. Mutta en joutunut vankilaan, koska pääsin Judithin luo.

Charlesille annettiin väliaikainen oleskelulupa sillä ehdolla, että mies pysyy Kajaanissa. Häntä tarkkailtiin.

– Oma äitini ja pikkuveljet tarvitsisivat minua. Mutta minä olen täällä, enkä voi tehdä mitään, Charles Nyakarashi sanoo.

– Oma äitini ja pikkuveljet tarvitsisivat minua. Mutta minä olen täällä, enkä voi tehdä mitään, Charles Nyakarashi sanoo.

Koputus kirkon oveen

Charles päätti mennä käymään Kajaanin kirkossa. Hän luuli, että Suomessa voi tehdä samalla tavalla kuin Afrikassa, koputtaa kirkon oveen ja kysyä töitä: hei, minä osaan tämän, voinko tehdä?

– Suomessa kirkko ei anna töitä tuntemattomalle henkilölle, mutta se antaa leipää. Tapasin siellä nuorisotyönohjaaja Heimo Haverisen, joka oli tosi hyvä minulle. Hän sanoi, että en voi saada työtä, mutta voin saada yhteyden. Meistä tuli tosi hyvät kaverit, hän oli minulle kuin isoveli ja on edelleen.

Kerran Charles istui sisällä ja näki ikkunasta, kuinka joku mummo lapioi lunta ulkona. Charles mietti, että voisikohan hän auttaa.

– Menin ulos ja sanoin mummolle englanniksi moi, mutta hän ei vastannut. Ihmettelin sitä ensin, mutta sitten tajusin, että hän ei osannut kieltä. Näytin elekielellä, että haluan auttaa häntä. Mummo lähti sisälle ja toi minulle lapion. Sen jälkeen hän aina sanoi minulle moikka.

Viranomaiset seurasivat Charlesia kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta. Hän sai oleskeluluvan heinäkuussa 2010, melkein kahdeksan vuotta sitten.

Charles kouluttautui koulukäyntiavustajaksi ja muutti perheensä kanssa Korsoon, jossa hänellä on työpaikka. Charles myös ohjaa vantaalaista maahanmuuttajalasten jalkapallojoukkuetta. Perheessä on viisi lasta. Nuorin on kaksiviikkoinen, ja Nadine on 11-vuotias. Muut tytöt ovat 4-, 5- ja 6-vuotiaita. Koti on nykyisin Tuusulassa.

Pakolaisleirillä ei ole tekemistä eikä unelmia. Siellä mennään nukkumaan ilman ruokaa.

Oma äiti ei tunne lapsenlapsia

Kun Charles lähti, Ruandan leiriin jäi äidin lisäksi isä sekä kolme pikkuveljeä ja pikkusisko. Isä kuoli huhtikuussa 2011.

– Isällä oli ollut pitkään nälkä, eikä hän ollut hyvässä kunnossa. Semmoinen ihminen menee. Ruandan pakolaisleirillä ihmisiä kuoli nälkään. Eikä siellä ollut ikinä lääkkeitä.

Charles kertoo, että hänen ikäisensä, vähän päälle kolmekymppiset, miehet pakolaisleirillä näyttävät vanhoilta.

– Pakolaisleirillä ei ole elämää, ei ole tekemistä eikä unelmia. Siellä mennään nukkumaan ilman ruokaa. Se on elämää, jota olen elänyt. YK:lta on kysytty apua, mutta vastaus on, että rahaa ei ole riittävästi.

Charlesilla on nyt hyvä olla lasten ja Judithin kanssa. Suomessa on rauha. Perheellä on suomalaiset mummo ja ukki Kajaanissa. He ovat läheisiä, käyvät kylässä ja tuovat lahjoja. Silti Suomessa asuminen on Charlesista ristiriitaista.

– Olen täällä yksin. Oma äitini ei tunne lapsiani eikä vaimoani. Hän tarvitsisi apuani. Pikkuveljet tarvitsisivat minua. Me emme ole samanlaisia kuin suomalaiset. Jos olet isoveli, olet isä. Minun pitäisi kouluttaa kaikki veljet. Mutta minä olen täällä, enkä voi tehdä mitään.

Charles on miettinyt, kuinka kauan ihmiset voivat elää Ruandan pakolaisleirillä.

– Mitä sota antaa meille? Vain leirejä ja kuolemaa. Koko ajan itketään ja ihmisiä häviää sukupolvi toisensa jälkeen. Kukaan ei voita tässä sodassa.

Maiden johtajat istuvat hienoissa ravintoloissa ja keskustelevat eurooppalaisten presidenttien kanssa ja oma maa on helvetti.

Rahaa on, rauhaa ei

Kongo olisi Charlesin mielestä tosi hyvä maa, jos sinne tulisi rauha. Silloin se olisi koti. Charlesin heimolla oli siellä lehmiä, vuohia, metsää ja kasveja, joita kasvattaa. Aurinkoa ja lämpöä. Charles unelmoi siitä, että rauhan tultua kongolaiset ja suomalaiset voisivat tehdä yhteistyötä. Rakentaa Kongoon kouluja, teitä ja sairaaloita.

– Joskus rauhan pitää tulla. Monilla on Afrikassa vähän tietoa siitä, mitä ihmisen elämä voisi olla. Maiden johtajat istuvat hienoissa ravintoloissa, heillä on rahaa ja he keskustelevat eurooppalaisten presidenttien kanssa, ja samaan aikaan oma maa on helvetti.

Charlesin mielestä koulutus on kaiken pohja. Hän haluaisi Afrikkaan tasa-arvoa ihmisten välille.

– Toivon, että afrikkalaiset eläisivät kuin suomalaiset: sinun heimosi ei merkitse mitään, vaan se, mitä teet.

Äiti ja veljet nukkuvat teltassa

Dokumentaristi Markku Heikkinen on tehnyt Charlesin elämästä dokumentin Ei tietä kotiin. Sitä kuvattiin Kajaanissa, Vantaalla, Espoossa ja Ruandassa. Pakolaisleirillä käyminen oli Charlesille vaikeaa.

– Tapasin äitini ja veljeni seitsemän vuoden jälkeen. Meillä oli pari tuntia aikaa olla yhdessä. Heillä oli vain pieni teltta. Suomessa minä nukun hyvässä paikassa ja minulla on kaikenlaisia oikeuksia, vaikka olen maahanmuuttaja.

Tapaamisessa Charles vain katseli. Hän ei jaksanut puhua äitinsä kanssa mitään. Äiti olisi ehkä halunnut kysyä, minkälaista pojan elämä on nyt, mutta Charlesilla ei olisi ollut vastausta.

– Olisinko kertonut äidille, että minulla on täällä hauska elämä? Pakolaisleirissä oleminen ei ole elämää. Siellä ihminen kuolee hiljaa.

Jaa tämä artikkeli:

Samasta aiheesta:

Kommentoi