Ei ole kiire mihinkään, ei pakko tehdä mitään – lukijat ja kaksi professoria kertovat, miksi lepo on hyväksi

Ei ole kiire mihinkään, ei pakko tehdä mitään – lukijat ja kaksi professoria kertovat, miksi lepo on hyväksi

Maailma pyörii 24/7, mutta ihminen ei sellaista kestä. Tarvitsemme lepopäivän.

Sunnuntaina nukutaan pitkään. Sitten syödään tavallista parempi aamiainen kaikessa rauhassa. Mitään tiukkaa ohjelmaa päivälle ei ole laadittu, mitään ei ole pakko tehdä. Ei ostoksia, ei siivousta eikä pyykkäystä, ei työasioiden hoitamista eikä mielellään niiden miettimistäkään.

Ehkä lähdetään ulos luontoon. Tai jos siltä tuntuu, käperrytään sohvalle katsomaan elokuvaa tai jaksokaupalla jotakin sarjaa. Tai nojatuoliin viltin alle lukemaan. Ruokaa laitetaan hartaudella ja syödään kiireettömästi, yleensä perheen kanssa. Ruuan jälkeen voi pötkähtää päiväunille. Illalla jatkuu sama rento haahuilu.

Tällainen on Kirkko ja kaupungin nettikyselyyn vastanneiden lukijoiden keskivertolepopäivä.

Viikoittaista lepopäivää viettää ylivoimainen enemmistö 227 vastaajasta, ja suurimmalle osalle heistä lepopäivä on sunnuntai. Sen sijaan harvemmalle lepopäivän vietossa on enää selvää uskonnollista kytkentää. Kolmekymmentä vastaajaa kertoi käyvänsä jumalanpalveluksessa tai jossakin hengellisessä tilaisuudessa, seuraavansa jumalanpalvelusta radiosta tai televisiosta, rukoilevansa tai lukevansa Raamattua.

Käskyä lepopäivän pyhittämisestä noudatetaan siis edelleen, vaikka sen vietto on nykyisin erilaista kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Kun Suomen kulttuurirahasto selvitti hiljattain julkaistussa tutkimuksessaan, mitä asioita suomalaiset pitävät pyhinä, kakkossijalle nousivat rauha, koti ja lepo. Niitä piti pyhänä yli puolet vastanneista.

Kirkossakäynti oli ennen pakollista

Sunnuntaina kotona tassutteleva tai kirkon penkissä istuva suomalainen tuskin tiedostaa viettävänsä päivää, jonka juuret juontavat muinaiseen Mesopotamiaan. Siellä vietettiin kuukausittaista šapattu-nimistä uskonnollista juhlapäivää ja noin joka seitsemäntenä päivänä tabupäivää, jolloin kuninkaan oli vältettävä tärkeiden asioiden tekemistä.

Kun näihin yhdistettiin Israelissa vietetty täydenkuunjuhla, saatiin viikoittainen sapatti, jonka Jerusalemin papisto kehitti mahdollisesti jo 400-luvulla eKr. Vanhan testamentin eksegetiikan professori Martti Nissinen luonnehtii sapattia omintakeiseksi luomukseksi, ja pitää sitä vanhatestamentillisen tradition merkittävimpänä antina tämän päivän ihmiselle.

– Se, että lepopäivä on kerran viikossa, ei ole mikään itsestäänselvyys. Lepopäivä ei tupsahda tuosta vain, vaan se on yhteiskunnassa sovittava asia. Meillä yhteiskunta on edelleen sitä mieltä, että tätä juutalaisuuteen ensimmäisenä vakiintunutta käytäntöä kannattaa pitää yllä.

Viikoittainen lepopäivä on meillä säädetty laissa. Työaikalaki määrää, että työntekijän on saatava kerran viikossa vähintään 35 tuntia kestävä keskeytymätön vapaa-aika, joka – mikäli mahdollista – on sijoitettava sunnuntain yhteyteen.

Kirkko on ollut innokas lepopäivän ja sen uskonnollisen merkityksen puolustaja. Luterilaisen puhdasoppisuuden aikana 1600-luvulla Ruotsissa säädetty pyhätyön kielto ei tarkoittanut pitkään nukkumista ja loikoilua, vaan ennemminkin aikaista aamuherätystä ja kirkkoon lähtemistä.

Vielä vuoteen 1869 asti kirkossakäynti sunnuntaisin oli laissa säädetty velvoite. Sapatin rikkomisesta Suomessa jaettiin muutama tuomio vielä 1950-luvullakin – se poistettiin rikoslaista vasta vuonna 1970.

Kun kauppojen aukiolon rajoitukset poistettiin 2016, lakia valmisteltaessa pyydettiin lausuntoa myös kirkkohallitukselta. Se totesi, että säännöllisen viikkorytmin ylläpitäminen on yhteiskunnallisesti tärkeää ja että kirkollisten juhlapyhien merkitys on kirkon sanoman kannalta suuri.

Sunnuntai on erilainen päivä kuin muut

78-vuotias Eeva Hurskainen epäilee, että hänen sukupolvensa saattaa olla viimeinen, jolle sunnuntai on pyhäpäivä jumalanpalveluksineen. Aiemmin hänellä oli tapana käydä kirkossa joka pyhä, nykyisin harvemmin. Sen sijaan hän kuuntelee jumalanpalveluksen radiosta sängyllä makoillen ja saattaa veisata virsiä mukana.

– Eläkeläisenä päivät ovat helposti yhtä pötköä, mutta olen tahallani ja oman mielenterveyteni vuoksi tehnyt sunnuntaista erilaisen päivän, Hurskainen kertoo.

Sunnuntaina aamiainenkin on erilainen. Arkena Hurskainen syö ruisleipää, pyhänä lautasella saattaa olla sämpylä. Luterilaisten kirkonmenojen jälkeen hän kuuntelee radiosta vielä ortodoksisen liturgian – silloin kun sellainen tulee – ja Horisontin. Samalla hän kokkailee lounasta.

Iltapäivällä ohjelma on vapaa. Hurskainen saattaa lähteä ulos, lueskella tai kyläillä, tai joku voi piipahtaa hänen luokseen vierailulle. Illalla hän katsoo televisiota tai kuuntelee klassista musiikkia.

Hurskaisen lapsuudessa sunnuntai oli pyhäpäivä, rauhallinen ja erilainen kuin muut. Silloin pukeuduttiin pyhävaatteisiin ja käytiin kirkossa tai kuunneltiin jumalanpalvelus radiosta. Maalaistalon töistä tehtiin vain välttämättömät.

– Käsitöitäkään ei saanut tehdä, mutta nykyisin kyllä teen niitä. Muuten lepopäivän pyhittäminen on jäänyt minulle veriin. Nuoremmilla sukulaisillani niin ei ole. Kun heillä on sunnuntaina vapaata, he saattavat tehdä vaikka remonttia. Minulle ei tulisi mieleenkään. Mutta sen verran olen maallistunut, että saatan käydä kaupassa, jos lauantaina on jäänyt käymättä.

Jumalakin lepäsi

Ensimmäinen lepopäivän viettäjä löytyy Vanhan testamentin alkulehdiltä, luomiskertomuksesta: ”Jumala oli saanut työnsä päätökseen, ja seitsemäntenä päivänä hän lepäsi kaikesta työstään”. Se on yksi perustelu lepopäivän vietolle, mutta Martti Nissinen huomauttaa, että Vanhassa testamentissa on toinenkin.

– Kymmenestä käskystä on kaksi versiota. Toisen Mooseksen kirjan versiossa sapatti perustellaan sillä, että Jumalakin lepäsi seitsemännen päivän, kun oli kuusi päivää huhkinut luomisen työssä. Viidennessä Mooseksen kirjassa sapatti perustellaan levolla: olit orjana Egyptissä, joten tiedät, mitä on työnpaiskinta. Ja myös orjien, orjattarien, härkien ja aasien pitää saada levätä.

Juutalaisten lauantaisesta sapatista tuli kristittyjen sunnuntainen lepopäivä, ja Mooseksen kirjojen neljännestä käskystä tuli katolilaisille ja myöhemmin luterilaisille kolmas käsky. Lepopäivän perustelut ovat kristityille samat kuin Israelin kansalle aikoinaan.

– Esimerkiksi Martti Luther tulkitsi lepopäiväkäskyä niin, että se on Jumalalle pyhitetty päivä, jolloin pitää olla aikaa ajatella muutakin kuin duunia ja leivän hankkimista. Toisaalta se on lepopäivä, joka meille kuuluu, sillä kukaan ei jaksa, ellei välillä lepää, Nissinen kertoo.

Nykyisin tiukan linjan juutalainen ei sapattina esimerkiksi aja autoa tai kytke päälle sähkölaitteita. Töitä ei saisi tehdä ajatuksissaankaan. Ennen maailma oli yksinkertaisempi. Vanhassa testamentissa riitti, että kiellettiin työnteko ja mainittiin erikseen kaupankäynti, taakkojen kuljettaminen, ­ruuan valmistus, puiden kokoaminen ja tulenteko. Sapattisäännösten rikkojaa uhattiin ankarilla rangaistuksilla: kuolemalla ja yhteisöstä karkottamisella.

– Se on aika ronskisti sanottu. En usko, että lakia on tässä ankaruudessa toimeenpantu. Nehän olisivat saaneet tappaa puolet porukasta. Enemmän se kertoo siitä, että laki oli tärkeä yhteisölle, Nissinen sanoo.

Sapatti on ihmistä varten

Uudessa testamentissa kerrotaan, kuinka Jeesus ajautui törmäyskurssille joustamattomien sapattisääntöjen ja niitä valvoneiden fariseusten kanssa. Martti Nissisen mielestä Jeesus ei vastustanut sapattia sinänsä, vaan hänen toiminnassaan ja sapattia koskevissa lausumissaan kiteytyy hänen suhteensa uskonnollisiin säädöksiin ylipäätään. Eli kuten Jeesus sanoo parannettuaan miehen, jonka käsi oli surkastunut: ”Kyllä sapattina on lupa tehdä hyvää.”

”Jos te ymmärtäisitte, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja’, te ette tuomitsisi syyttömiä. Ihmisen Poika on sapatin herra”, Jeesus tokaisi Matteuksen evankeliumin mukaan, kun fariseukset närkästyivät opetuslapsille, jotka katkoivat ja söivät sapattina viljantähkiä. Markuksen evankeliumin versiossa samasta tapahtumasta Jeesus sanoo myös, että sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.

– Evankeliumeissa tehdään selväksi, että jos ihmisten hyväksi tarkoitetut säädökset tukehtuvat säälimättömään kontrolliin ja siihen, että ihmisiltä kielletään perusasioita jonkin määräyksen takia, ne eivät ole enää ihmistä varten vaan ihmistä vastaan. Pilkuntarkka lain noudattaminen on eräänlainen uhrimeno. Siinä ihminen uhraa itseään, jotta tulisi täydelliseksi laintäyttäjäksi, Nissinen sanoo.

Perheenäiti viettää omaa aikaa pätkissä

Sunnuntaiaamuisin vähän yhdeksän jälkeen Heikki Arponen saapuu Espoon tuomiokirkon sakastiin. Hän on viitisen vuotta toiminut vapaaehtoisena kirkkoväärtinä. Kirkkoväärtit ovat messussa muun muassa ehtoollisavustajina, tekstinlukijoina ja ovella vastaanottamassa tulijoita. Monen mielestä se saattaa kuulostaa työltä, mutta Arponen ei koe sitä niin.

– Se on kivaa. Kirkkoväärtinä koen palvelevani Jumalaa, kirkkoa ja seurakuntalaisia. Ja messu on juhla.

Arponen tietää kuuluvansa vähemmistöön, niihin noin yhdeksään prosenttiin suomalaisista, jotka osallistuvat jumalanpalvelukseen vähintään kerran kuukaudessa. Hän on huomannut, että kun kirkossa käy säännöllisesti, kirkkovuoden sisältöä alkaa ymmärtää uudella tavalla.

– Tärkeää on myös lepo ja pysähtyminen. Siunaus tulee pikkuhiljaa.

Usein myös Arposen vaimo on messussa kirkkoväärtinä. Kotiin palattuaan he juovat kirkkokahvit ja valmistavat ja syövät päivällisen yhdessä. Sunnuntain ohjelmaan saattaa kuulua myös kävelyretki. Iltaisin he usein jo valmistautuvat seuraavan viikon töihin.

– Olennaista on, että olisi hyvä saada erotettua lepopäivä arjesta. Muttei se aina onnistu eikä siitä pidä ottaa paineita, Arponen sanoo.

Kaikille se ei onnistukaan. Kati-Erika Timperille sunnuntai on tavallisesti pyykkipäivä. Pyykkäämisen lomassa hän suunnittelee perheelleen seuraavan viikon ruuat ja laatii ostoslistan sekä valmistautuu tuleviin kokouksiin. Lauantaisin on rennompaa. Silloin hän käy perheen kanssa esimerkiksi ulkoilemassa tai elokuvissa.

Timperillä on epäsäännölliset työajat, mikä tarkoittaa välillä myös ilta- ja viikonlopputöitä. Lisäksi hän on mukana kunnallispolitiikassa ja kahden lukiolaisen äiti. Elämä on lasten kasvettua helpottunut, mutta toista lapsista kuljetetaan edelleen jalkapalloharjoituksiin ja -otteluihin. Työpuheluita ja -sähköpostia tulee vapaa-ajallakin. Myös kotitöistä Timperi kantaa päävastuun.

Kokonaista omaa lepopäivää Timperin viikkoon ei mahdu, vaan lepo ja oma aika on otettava pienissä pätkissä.

– Pyrin ottamaan omaa aikaa tunnin tai kaksi parina, kolmena päivänä viikossa. Silloin luen tai lähden lenkille. Työreissuilla päivät ovat pitkiä, mutta usein niihin saa mahdutettua vaikka museokäynnin. Täydellisintä irrottautumista on veneily. Silloin ei tarvitse eikä voi tehdä mitään.

Loikominen on hyvä, liikunta parempi

Muutamassa vuosikymmenessä työ on muuttunut paljon. Maailma pyörii 24/7, mikä monessa ammatissa tarkoittaa vuoro- tai viikonlopputyötä. Aiemmin monen työ oli fyysisesti raskasta, mutta nykyisin yhä useampi tekee työtä, joka on henkisesti kuormittavaa.

– Monessa asiantuntijatyössä on ongelmana se, että työ kulkee päässä mukana koko ajan. Työ on muuttunut niin, että se on yhä enemmän irrallaan ajasta ja paikasta. Siksi on alettu yhä enemmän kantaa huolta palautumisesta ja levosta, arvioi psykologian professori Ulla Kinnunen Tampereen yliopistosta. Hän on tutkinut työn kuormitusta, stressiä ja kuormituksesta palautumista.

– Yhteiskunnasta on tullut yhä enemmän suorituskeskeinen, ja vapaa-aikakin alkaa olla suorittamista. Jääkö silloin enää aikaa palautumiselle? Kinnunen kysyy.

Hänen mukaansa tutkimukset osoittavat, että vapaa-ajan pitäisi todellakin olla työstä vapaata. Ei riitä, että ollaan tekemättä työtä. Myös ajatusten pitäisi päästä siitä irti.

– Se, että ihminen ajattelee vapaa-ajallaan negatiivisia puolia työstään, kuormittaa häntä. Kuormittavaa on myös sellainen asioiden vatvominen, joka ei johda ratkaisuihin.

Jokaisella pitäisi Kinnusen mielestä olla viikossaan myös ihan omaa aikaa, jolloin voi tehdä, mitä itse haluaa ja mistä nauttii – tai olla tekemättä mitään.

– Jos on hyvin väsynyt ja uupunut, sohvalla loikominen on ihan ok. Sitten, kun on voimia, olisi hyvä löytää sellainen aktiviteetti, josta pitää. Tutkimusten mukaan liikunta on hyväksi, samoin vuorovaikutus muiden kanssa. Mutta en minä liikuntaa suosittele sellaiselle ihmiselle, joka ei siitä nauti. Joku voi tykätä vaikka kotitöistä, ja silloin ne voivat olla ihan hyvä keino palautua.

Stressi sairastuttaa

Ulla Kinnunen muistuttaa, että joka ikinen uupuu, jos tiukka työtahti ilman vapaapäiviä ja lomia jatkuu tarpeeksi kauan. Työhönsä motivoitunut saattaa jaksaa kauemmin, mutta ei hänkään loputtomiin.

Jatkuva psyykkinen kuormitus voi johtaa myös fyysisiin sairauksiin. Stressitilanteessa kehossa erittyy stressihormoneita adrenaliinia, noradrenaliinia ja kortisolia. Kun stressaava tilanne on ohi, myös stressihormonien tason pitäisi palautua normaalille tasolle.

– Jos näin ei käy, se kuluttaa elimistöä. Pitkäaikaisella stressillä on osoitettu olevan yhteys esimerkiksi sydän- ja verisuonitauteihin, Kinnunen kertoo.

Hänen mukaansa yksi ensimmäisiä pitkittyneen stressin merkkejä on unen häiriintyminen. Jos unen saaminen on vaikeaa tai aamuyöstä herää miettimään ongelmiaan, asialle on syytä tehdä jotain.

– Ja kyllä joka aamu voi kysyä itseltään, miltä tuntuu ja onko minusta kiva lähteä töihin. Jos jo aamulla on väsynyt, se voi olla uupumuksen merkki. Silloin on hyvä miettiä, onko se työ vai koko elämäntilanne, joka kuormittaa. Huolestua kannattaa myös, jos tuntuu siltä, että elämässä ei ole yhtään omaa aikaa eikä mitään mukavaa.

Opiskelija uupui suorittamiseen

Kun kaupassa käyminenkin alkoi tuntua sekä henkisesti että fyysisesti liian raskaalta, yliopistossa opiskeleva Pihla otti yhteyttä lääkäriin. Nyt hän on 26-vuotias. Viimeiset kaksi vuotta ovat menneet siihen, että hän on toipunut keräytyneestä väsymyksestä ja opetellut lepäämään. Hän on harjoitellut kuuntelemaan vointiaan ja pudottanut elämästään kuormittavia asioita. Jotta uupumus ei toistuisi, hän on myös miettinyt paljon sen syitä.

– Parikymppisellä elämään opettelu on vielä vaiheessa, mutta samalla pitäisi kauheasti suorittaa. En oikein tiennyt, mikä riittää. Kun opintotuki loppui, menin töihin. Lopulta tein nollatuntisopimuksella töitä viidessä eri paikassa, jotta sain vuokrani maksettua, Pihla kertoo.

– En myöskään tunnistanut omia rajojani. Ne kohdat kalenterissa, joissa ei ollut opiskelua, piti jättää vapaiksi työntekoon. Tuntui, ettei tilanteesta ollut ulospääsyä ja etten jaksanut, mutten saanut sanoa sitä. Häpesin sitä, että en jaksanut vastata ystävien viesteihin, ja surin, koska en tiennyt, milloin minulla olisi seuraava vapaapäivä. Ja se, että en ehtinyt tavata ystäviä, uuvutti entisestään.

Ajatukset alkoivat rakoilla, eikä Pihla pystynyt keskittymään eikä tekemään asioita, jotka olivat aiem­min tuoneet hänelle iloa. Hän heräili öisin kahden tunnin välein, ja unirytmi oli sekaisin.

– Lopulta keho ei kestänyt. Tuli rytmihäiriöitä ja traumaperäistä reagointia aikaisempiin juttuihin. Kun ei saa levättyä, avautuu tulppa, ja menneisyyden raskaat ja käsittelemättömät asiat nousevat pintaan. Onneksi olen päässyt terapiaan purkamaan niitä.

Tuttavapiirissään Pihla ei ole ainoa parikymppisenä loppuunpalanut. Hän kertoo tuntevansa monta alansa opiskelijaa, joille on käynyt samoin. Loppuunpalamisesta puhuminen ei myöskään ole opiskelijapiireissä tabu. Pihla kuitenkin pelkää, että asiasta kertominen saattaisi vaikuttaa tulevaan työnhakuun, ja siksi hän puhuu tässä haastattelussa nimimerkillä.

Pihlan toipuminen pääsi alkuun, kun hän sai tukea ja määräaikaisen eläkkeen ja pystyi niiden ansiosta keskittymään lepäämiseen.

– Olen opetellut löytämään asioita, jotka tuovat iloa ilman, että niihin liittyy minkäänlaista tarvetta suorittaa. Olen esimerkiksi vaihtanut järjestöhommat siihen, että pelaan hyvällä omallatunnolla tietokonepelejä ja luen runokirjoja. Olen myös opetellut kuuntelemaan itseäni myötätuntoisesti.

Pihlalle lepopäivä on aivan konkreettisesti lepopäivä, ja niitä hän yrittää järjestää itselleen kaksi viikossa. Hänen mukaansa se on vähän kuin simuloisi hiljaisuuden retriitin kotioloihin: kännykät ja kaikki turha pois. Ei uutisia. Unta niin paljon kuin unettaa. Kissojen paijaamista.

Lepo ei ole laiskuuden merkki

”Olen kotona tekemättä mitään. Joskus yöpuvussa koko päivän, enkä petaa edes sänkyä”, kirjoittaa Kirkko ja kaupungin kyselyyn vastannut 50-vuotias nainen viikonlopuistaan.

Martti Nissinen huomauttaa, ettei lepo ole laiskuuden merkki eikä kenellekään pitäisi tulla huonoa omaatuntoa siitä, että lepää työstään. Hänen mukaansa työnantajat voisivat enemmän valvoa sitä, etteivät työntekijät tee liikaa töitä ja polta it­seään loppuun.

– Ei meitä ole luotu tänne pelkästään työntekijöiksi, eikä meidän ole tarkoitus olla taloudellisesti hyödyksi koko ajan. Myös talous on asia, joka on ihmistä varten – ei ihminen taloutta varten. Ihmisille on hyväksi, että on olemassa päivä, jolloin mietitään muutakin kuin rahan sampoamista.

Nissisen mielestä on sääli, jos sunnuntaista tulee yhtä kiireinen kuin kaikista muistakin päivistä. Hän muistuttaa, että vapaa-aikana ihmisen pitäisi saada levätä loputtomista vaatimuksista ja hoitaa mieltään jollakin, mikä on kivaa ja tuntuu hyvältä.

– On arvokas perintö, että joka seitsemäs päivä pyhitetään vähemmälle hömpötykselle. Ihmiselle on vahingoksi, jos ampiaispesä päässä ei hiljene hetkeksikään. Tylsyys olisi meille hyväksi. Olisi hyvä totutella olemaan välillä ihan luillaan liikkumatta. Tai liikkua, mutta ilokseen, ei suoritukseksi. 

Kuvatekstit ovat Kirkko ja kaupungin lukijoiden kertomuksia heidän lepopäivän vietostaan.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi