Harras hetki: Marja Hjelt nauttii siitä, että jättileijan lennättäjä on luonnon armoilla
Marja Hjelt lennätti Kallea Vuosaaressa. Hänen kaikilla leijoillaan on nimi ja jostain syystä ne ovat kaikki poikia.

Marja Hjelt lennätti Kallea Vuosaaressa. Hänen kaikilla leijoillaan on nimi ja jostain syystä ne ovat kaikki poikia.

Harras hetki: Marja Hjelt nauttii siitä, että jättileijan lennättäjä on luonnon armoilla

Marja Hjeltillä on noin kuusikymmentä leijaa ja harrastus, joka levittää hyvää tuulta.

Tänään on Kallen vuoro lentää. Marja Hjelt kiinnittää ankkurinarun valaisintolppaan ja kaivaa kangaspussukasta esiin ison kangasmytyn. Kun mytty alkaa täyttyä ilmalla, siitä kasvaa pienen enkelipojan näköinen 5,4-metrinen kerubi. Se kohoaa hiljalleen taivaalle ja kääntyy välillä laiskan näköisesti selälleen. Tuuli ei ole kova, mutta Hjelt saa pitää narusta kaksin käsin kiinni ja tuntea vastuksen.

Kun Marja Hjelt oli pikkutyttö, hän lennätti joskus muovisia leijoja. Ne hajosivat helposti tai jäivät puihin kiinni. 2000-luvun alussa, kun oma tytär oli pieni, Hjelt osti Itäkeskuksen maalaismarkkinoilta kolmion mallisen leijan, jotta tytärkin saisi kokemuksen leijan lennättämisestä. Tytär istui rattaissa ja taputti ja nauroi, kun äiti juoksenteli puistossa leijan kanssa.

Sitten Hjelt vähän googlaili, päätyi mukaan Leija­seuran toimintaan ja näki ensimmäistä kertaa jättileijoja. Ne näyttivät ihmeellisiltä. Erityisesti gekon muotoinen leija teki häneen vaikutuksen: gekon varvas oli yhtä pitkä kuin Hjelt itse.

Nykyään Marja Hjelt lennättää leijoja ympäri vuoden. Hän myös korjaa, huoltaa ja ompelee niitä kotonaan ja matkustaa ympäri maailmaa harrastuksensa perässä. Leijoja hänellä on niin paljon, etteivät ne enää mahdu sängyn alle, vaan hän säilyttää niitä varastossa. Jokaisella leijalla on oma luonteensa ja nimensä. Jostakin syystä kaikki Hjeltin leijat ovat poikia.

Tuulessa liikkuvan leijan katsomisessa on jotakin hypnoottista, vähän kuin tuijottaisi tulta tai aaltoilevaa vettä.

Pienempiä ja keskisuuria leijoja voi lennättää yksin, mutta suurimmat vaativat monta lennättäjää. Leijanlennätystapahtumassa voi nähdä vaikka 30-metrisen sinivalasleijan, jota pitelee kuusi ihmistä. Leijoja lennättäessä ammatilla, kansallisuudella, kielellä, ihonvärillä tai uskonnolla ei ole mitään merkitystä. Jokainen on yhtä lailla olosuhteiden armoilla, ja jokainen tarvitsee joskus apua leijansa kanssa tai antaa apua toiselle.

Parhaiten leijan lennätys onnistuu, kun tuulta on noin 3–5 metriä sekunnissa. Joskus tuulta on liikaa ja joskus liian vähän. Välillä on kylmä, välillä kuuma. Joskus sade yllättää. On paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Se on Marja Hjeltin mielestä ihanaa.

Hjelt sanoo olevansa ”melkoinen ADHD”, mutta leijojen kanssa hän keskittyy. Aika vain kuluu. Tuulessa liikkuvan leijan katsomisessa on jotakin hypnoottista, vähän kuin tuijottaisi tulta tai aaltoilevaa vettä. Hän ei ajattele silloin oikeastaan mitään.

Kun Hjelt tulee kotiin leijaa lennättämästä, hän on fyysisesti ihan poikki, mutta mieli on virkistynyt. Leijan lennättäjät ovat yleensä hyväntuulisia ihmisiä, ja hyvä tuuli leviää. Ihmiset tulevat juttelemaan ja ottavat kuvia.

Marja Hjeltistä on joskus tuntunut siltä, ettei hän ole erityisen hyvä missään. Leijaa lennättäessä ei voi olla hyvä, huono tai valmis. Onnistumisen tunteen saa aina.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi