Enkeleitä Hietaniemen Kuusilehdossa.

Hyvä elämä

Hietaniemessä lepää kuolleiden runoilijoiden seurakunta

Ota reppuun pino runokirjoja ja lähde hautausmaalle tapaamaan niiden kirjoittajia. Hietaniemessä lepäävät muun muassa Eino Leino, Tommy Tabermann ja Saima Harmaja.

21.07.2017 09:00
Kaisa Halonen
Kaisa Halonen

Kuolema on yksi runouden kestoaiheista. Siksi ei ole kovin kaukaa haettu ajatus tehdä pieni kierros runoilijoiden haudoille. Avuksi otetaan hiljattain ilmestynyt Marjut Paulaharjun ja Elise Tarkoman kirja Kirjailijoiden Hietaniemi, jonka avulla on helppo paikantaa itseä kiinnostavat runoilijat. Ja välillä annetaan runoilijoiden itsensä puhua.

Tommy Tabermannin tuhkat on siroteltu Kuusilehtoon.

Rakkauden apostoli

Lue kuolinilmoituksia,
kuinka lyhyesti
taivaan tavaraseloste
sanookaan olennaisen meistä.
Syntynyt ja kuollut, siunattu
hiljaisuudessa, viimeiseen lepoon,
kuten tuota matojen suosimaa
olotilaa on tapana kutsua.

Näin runoili vuonna 1975 julkaistussa kokoelmassaan Päivä päivältä rakkaampaa Tommy Tabermann (1947–2010). Hän ei ollut tuolloin kolmeakymmentäkään, mutta kyseessä oli jo hänen viides runokokoelmansa. Tuottelias runoilijan ura jatkui vielä lähes 35 vuotta.

Runot, joissa käytettiin ihan pokkana sellaisia nykyrunoudessa pannassa olevia sanoja kuin rakkaus, sydän, kaipaus, elämä ja kuolema, olivat hifistelijöille liikaa.

Tabermann on Suomen myydyin ja suuren yleisön rakastama runoilija, jota rakkauden apostoliksikin on kutsuttu. Kritiikeissä häneen suhtauduttiin usein nihkeästi. Avoimen tunteelliset ja nolostelemattoman eroottiset runot, joissa käytettiin ihan pokkana sellaisia nykyrunoudessa pannassa olevia sanoja kuin rakkaus, sydän, kaipaus, elämä ja kuolema, olivat hifistelijöille liikaa.

Koko kansan julkkis Tabermannista tuli viimeistään television Uutisvuodon myötä. Hän esiintyi vuonna 1998 alkaneessa ohjelmassa yli 300 kertaa. Suosio siivitti hänet myös eduskuntaan, jonne hänet valittiin vuonna 2007 SDP:n ehdokkaana. Kansanedustajan kausi jäi kesken, kun Tabermann kuoli kesällä 2010 aivokasvaimeen.

Tabermannin hautaa Hietaniemestä on turha etsiä, sillä hänet on tuhkattu ja tuhka siroteltu Kuusilehdon sirottelualueelle lähelle merta. Runoilijasta muistuttaa vain pieni nimikyltti kivipaadessa monien muiden joukossa. Paaden juurelle on jätetty kukkia, kiviä, enkelipatsaita ja sydänkin, mutta eipä niistä tiedä, kenen muistoksi.

Saima Harmajan hautamuistomerkissä on runotar lyyran kanssa.

Runotyttöjen runotyttö

Saima Harmajan (1913–37) hautaa ei ole vaikea löytää. Hiljaisena arkipäivänä, jolloin Hietaniemessä ei liiku juuri muita kuin hautausmaan työntekijöitä, haudan äärelle on pysähtynyt kaksi vanhemmanpuoleista rouvaa, jotka ystävällisesti huikkaavat, että tämä on Saima Harmajan hauta. Rouvat jatkavat päiväkävelyään. Menee muutama minuutti, ja seuraava eläkeikään ehtinyt kaksikko pysähtyy haudalle. Tämähän on melkein pyhiinvaelluskohde!

23-vuotiaana tuberkuloosiin kuollut Saima Harmaja saattaa olla niin tunnettu osittain siksi, että hän sopii täydellisesti myyttiin kärsivästä, sydämensä särkeneestä ja kutsumustietoisesta runoilijasta. Osan kunniasta saa runoilijan äiti Laura Harmaja, joka tyttärensä kuoltua julkaisi samoissa kansissa tämän runoja, kirjeitä ja kokonaisuuteen sopivia katkelmia päiväkirjoista.

Menee muutama minuutti, ja seuraava eläkeikään ehtinyt kaksikko pysähtyy haudalle. Tämähän on melkein pyhiinvaelluskohde!

16.6.1927, vain 14-vuotiaana, Harmaja kirjoitti päiväkirjaansa: "Tänään on minulle selvinnyt, että minun on kuoltava. Kuoltava pian. Ehkä kuukauden, ehkä parin, ehkä vuodenkin kuluttua. Mutta kuoltava minun on. En jaksa elää. Riudun verkkaan, kuihdun keskellä kevättäni." Kului vielä lähes kymmenen vuotta siihen, kun hän kirjoitti viimeiset runonsa.

Harmajan runoja näkee usein siteerattavan kuolinilmoituksissa. Varsinkin elämänsä lopulla, pitkään sairastelleena, hän kirjoitti kuolemasta sylinä, rauhan ja vapautuksen tilana. Kuolemarunoissa on läsnä myös toivo:
Henki ylösnoussut on.
Siksi hautakiven alta
paistaa kirkas valon valta.
Kuilu kätkee auringon.

Saima Harmajan hautaa koristaa Johannes Haapasalon Runotar-veistos. Samaan hautaan on haudattu lähisukua, muun muassa Harmajan vanhemmat ja sisar.

Eino Leinolle on tuotu kukkia ja kolikoita.

Levoton boheemi

Tabermannilla ja Harmajalla on omat vankkumattomat ihailijansa, mutta uskaltaisin veikata, että tässä lepää Suomen rakastetuin runoilija. Eino Leinon (1878–1926) haudalla kuihtuu luonnonkukista solmittu seppele. Kivelle on jätetty kolikoita. Ehkä häntä on muistettu 6.7., joka on hänen syntymäpäivänsä ja nykyisin myös runon ja suven päivä.

Suomen Kirjailijaliiton pystyttämässä hautamuistomerkissä on Ville Vallgrenin veistämä kuva runoilijasta. Siinä hän töröttää hattupäisenä. Muotokuvan alla suikertaa pronssinen jokin, ilmeisesti tulenlieska, sillä lieskoista puhutaan kiveen hakatussa runonkatkelmassa sen alla.

Leinon terveys ei kestänyt kaikkea keinuntaa.

Leinon runoista voi lukea kiihkeää elämänjanoa ja vapaudenkaipuuta. Tummempana virtana kulkee taju kaiken katoavaisuudesta. Ehkä siksi myös hän on kuolinilmoitusten ikisuosikki. Tosin kaikki Leinon nimissä kulkevat tekstinpätkät eivät ole häneltä peräisin. Tämä on:
Kuka keinussa jumalien keinuu,
ei hällä elon aika pitkä ole.
Syyn, syyttömyyden
hän huiput nähköön;
sitten tulkohon tuima yö.

Leino itse tuntuu keinuneen jumalien keinussa, ja usein lujaa. Hän oli työteliäs runoilija, lehtimies, kriitikko ja suomentaja. Yksityiselämä oli värikästä: siihen mahtui kolme avioliittoa, naissuhteita ja boheemielämää pitkine ravintolailtoineen. Leinon terveys ei kestänyt kaikkea keinuntaa, vaan hän oli elämänsä loppuvaiheessa pitkiä aikoja sairaalahoidossa.

Aaro Hellaakosken kasvot on ikuistettu hautakiveen.

Tarkka taituroija

Kun hauta on näkyvällä paikalla ja muistomerkin on veistänyt itse Wäinö Aaltonen, voi päätellä, että tässä täytyy olla joku merkittävä henkilö. Kasvoista – joku laiha, isonenäinen mies – häntä tuskin moni tunnistaa. Täytyy lukea nimi: Aaro Hellaakoski (1893–1952). Ei sekään kaikille sano mitään.

Wikipedia ei hänestä paljon kerro: perusfaktat syntymä- ja kuolinaikoineen, työuran, teokset, perheen. Hellaakoski ei ollut päätoiminen runoilija, vaan maantieteilijä, joka sekä teki tutkimustyötä että opetti maantietoa ja luonnonhistoriaa Tyttönormaalilyseossa Helsingissä. Runoilijaksi hän tuntuu eläneen poikkeuksellisen tavallista elämää.

Täytyy lukea nimi: Aaro Hellaakoski. Ei sekään kaikille sano mitään.

Runoilijana Hellaakoski oli uranuurtaja, yksi ensimmäisistä modernisteista, joka varsinkin kokoelmassaan Jääpeili kokeili uusia ilmaisukeinoja. Myöhemmissä runoissaan hän tekee tarkkoja luontohavaintoja, leikittelee, taituroi riimittelijänä. Suvereeniin runouden keinojen hallintaan punoutuu uskonnollisia teemoja ja eksistentiaalista pohdintaa. Välillä tarkennetaan sadepisaroihin, välillä maisema avautuu talviselle tähtitaivaalle.
Tuhkaa hiven:
niitä näitä
runojen päitä.
Mies alla kiven
kerran ei saa
edes naurahtaa.

Helvi Juvosen hautakiven on veistänyt Benjamin Renvall.

Yksinäinen karhu

Mutta tietenkin! Kun Helvi Juvosen (1919–59) hautakiveä Hietaniemen uurnalehdossa katsoo vähän tarkemmin, huomaa, että siinähän on karhu. Juvonen tunnettiin lempinimellä Nalle, ja kun hän runoissaan kirjoittaa karhusta, hän tuntuu kirjoittavan itsestään.

Jos traagista runoilijankohtaloa etsii, niin tässä olisi.

Jos traagista runoilijankohtaloa etsii, niin tässä olisi. Juvonen kärsi masennuksesta ja rajuista päänsäryistä. Hän oli niin köyhä, ettei välillä pystynyt ostamaan edes ruokaa ja oli siksi pahasti aliravittu. Välillä hän oli hoidettavana Lapinlahden mielisairaalassa. Juvosen elämäntapa oli muutenkin omana aikanaan poikkeuksellinen. Hän eli suhteessa naisen kanssa, pukeutui miesten vaatteisiin ja oli kova tupakoimaan.

Juvonen kuoli 39-vuotiaana munuaisten vajaatoimintaan, joka oli seurausta pitkään jatkuneesta kipulääkkeiden käytöstä.
Kun kipu viimeinen, kun kuolintuska tuli,
ihmispirstaleet
liukuivat onnelliset rajain yli.

Juvosen runot puhuvat yksinäisyydestä, erillisyydestä, kärsimyksestä, ikävöinnistä, elämän ihmeestä ja armosta. Tai sitten ne puhuvat kivistä, jäkälästä, puista, myyristä, muurahaisista… Juvosessa on mystikon vikaa: hänen runojensa todellisuudessa Jumala tai jumaluus tuntuu olevan läsnä kaikessa, pienimmässäkin. Välillä hän näkee enkeleitä ja serafeja, välillä tuntee armon alhaalla apilaniityllä.