Irja Askola kehottaa kirkkoa haastamaan politiikkoja ja leikittää lapsia päiväkodissa – ja se on ”ihaninta, mitä olen ikinä tehnyt”
Kun Irja Askola jätti piispan tehtävät, hänelle tuli alakulo. Askola kutsuu oloa identiteettihämmennykseksi.

Kun Irja Askola jätti piispan tehtävät, hänelle tuli alakulo. Askola kutsuu oloa identiteettihämmennykseksi.

Irja Askola kehottaa kirkkoa haastamaan politiikkoja ja leikittää lapsia päiväkodissa – ja se on ”ihaninta, mitä olen ikinä tehnyt”

Toipuminen ensimmäisen naispuolisen piispan tienraivaajan roolista on vienyt piispa emerita Irja Askolalta kuukausia. Sinä aikana hän on myös pysytellyt poissa julkisuudesta.

Isältä syntymän jälkeisenä päivänä saatu seinäkello tikittää hiljaa piispa emerita Irja Askolan uuden kodin seinällä. Piispan virka-asunto, joka oli suurelta osin julkista tilaa ja kokous- ja edustuskäytössä, on vaihtunut pieneen kolmioon Helsingin Kruununhaassa.

Askola istuttaa vieraansa pöydän ääreen, tarjoaa raikasta puolukkamehua ja viittaa lähellä olevaan sohvaan. Siinä istuessa hän on eläkkeellä jäämisensä jälkeen paljon miettinyt niin taakse jäänyttä seitsemän vuoden maratonia Suomen ensimmäisenä naispuolisena piispana kuin sitä, mitä elämällään nyt tekisi. Joitakin vastauksia hän on löytänyt.

Askolan viimeinen työpäivä oli 31.10.2017. Seuraavana päivänä hän jäi eläkkeelle mieli kiitollisena edellisen päivän juhlista, lämpimistä hyvästeistä. Samaan aikaan olo oli kuitenkin hämmentynyt ja tyhjä. Takana oli lähes viisikymmentä vuotta työelämässä, jossa hän oli aina ollut täysillä mukana.

”Olen märehtinyt, murehtinut ja iloinnut”

Askola oli hyvissä ajoin ilmoittanut aloittavansa mediapaaston, joka venyi pidemmäksi kuin hän alun perin ajatteli. Media oli hänelle piispana tärkeä ja mieluisa yhteistyökumppani ja samalla ”ehkä tärkein saarnastuolini”. Haastatteluja oli vuosittain noin viisikymmentä.

– Nyt tuntui kuitenkin siltä, että tarvitsen aikaa ja rauhaa itselleni. Halusin tehdä selväksi, että olen eläkkeellä ja jäin pois julkisuudesta. Halusin antaa tilaa seuraajalleni ja muille virassa oleville piispoille. Heidän työhönsä en aio jatkossakaan puuttua, mutta ehkä minulle löytyy kuitenkin paikka arvovaikuttajana, pohtii Askola.

Jos kysyt, mitä olen tällä välillä tehnyt, niin lyhyt vastaus on, etten paljon mitään.

– Irja Askola

Mediapaaston lopettaminen saa Askolan tuntemaan itsensä araksi, koska hän etsii vielä uutta rooliaan. Kirkko ja kaupungille hän kuitenkin päätti antaa haastattelun, koska se on ”oman hiippakunnan päämedia”.

– Jos kysyt, mitä olen tällä välillä tehnyt, niin lyhyt vastaus on, etten paljon mitään. Olen märehtinyt, murehtinut ja iloinnut menneestä. Kustantajat ovat kysyneet, haluaisinko kirjoittaa, mutta ajatus siitä hengittelee vielä sisälläni. Olen järjestellyt kotia, luopunut tavaroista, lukenut kaunokirjallisuutta ja käynyt uimassa. Pidän myös yhteyttä toisiin eläkeläisiin eli arkkipiispa Kari Mäkiseen ja piispa Ambrosiukseen, kertoo Askola.

”Käyn säännöllisesti leikkimässä”

Nyt Irja Askola on suostunut yhteen luottamustehtävään. Hän aloittaa opetus- ja kulttuuriministeriön ja sosiaali- ja terveysministeriön yhteisen nuorten syrjäytymisen vastaisen hankkeen ohjausryhmässä. Lapset ja nuoret ovat hänen mielessään muutenkin, hyvin konkreettisesti.

– Käyn säännöllisesti yhdessä päiväkodissa leikkimässä lasten kanssa ja lukemassa heille satuja. Se on ihaninta, mitä ikinä olen tehnyt, iloitsee Askola.

Askola on käynyt päiväkodissa maaliskuusta alkaen. Hän viettää siellä pari tuntia kerrallaan ja kertoo saavansa lapsilta paljon iloa ja suoraa palautetta.

Varhaiskasvattajien tekemä työ on huikean hyvää ja tärkeää.

– Irja Askola

– Kun yritän esittää jotakin, saatan kuulla, että ”aivan liian lällyä leikkiä”. Sitten kun olen lähdössä kotiin, kysytään, ”miksi lähdet jo nyt”. Tässä on saanut löytää oman sisäisen lapsensa. Ei tarvitse pitää pöytäkirjaa, johtaa puhetta tai hallita tilannetta.

Askola on päiväkodissa vain Irja. Kerran hän kuuli, kun pari äitiä jutteli keskenään, että tuo näyttää ihan Irja Askolalta, taitaa olla kaksoissisko.

– Alkoi naurattaa ja kerroin, että kyllä minä olen se Irja.

– Päiväkodissa olen tullut siihen tulokseen, että varhaiskasvattajien palkat niin kunnilla kuin seurakunnilla ovat törkeän pienet, kun vertaa työn vaatimaa ammatillisuutta ja vastuuta siitä maksettavaan palkkaan. Varhaiskasvattajien tekemä työ on huikean hyvää ja tärkeää – eli terveisiä päättäjille!

Seurakuntalaisen ikkunasta kirkko näyttää aivan liian sisäänpäin kääntyneeltä, Irja Askola ajattelee.

Seurakuntalaisen ikkunasta kirkko näyttää aivan liian sisäänpäin kääntyneeltä, Irja Askola ajattelee.

”Viimeiset puoli vuotta juoksin maitohapoilla”

Palataan alkuun. Mitä tapahtui, kun jäit eläkkeelle ja vastuu jäi taakse?

– Ensin olin helpottunut piispan viran valjaista luopumisesta. Varsinkin kun viimeiset puoli vuotta alkoivat olla jo maitohapoilla juoksemista. Vihaposti ja kirkon sisäiset ristiriidat söivät voimia. Sitten putosin yllättäen alakuloon. Kutsun sitä identiteettihämmennykseksi. Mietin, kuka nyt olen ja kävin sohvan nurkassa läpi sekä hyviä kohtaamisia että vaikeita asioita urani varrelta. Sellaisia asioita, jotka olin vain niellyt ja joista en voinut puhua.

Askola pohti rooliaan ensimmäisenä naispuolisena piispana, tienraivaajana. Hän rakasti työtään, jossa oli paljon valoa.

– Minulle avautui monia ovia yhteiskunnassa. Nautin työstäni, se oli etuoikeus ja kiinnostavaa, pystyin nostamaan esille tärkeitä asioita. Koin suurta iloa siitä, mitä monet kirkon jäsenet ja kirkosta eronneetkin minulle sanoivat. Sain kannustavaa palautetta. Ratikassa joku taputti olkapäälle ja sanoi, ettei kuulu kirkkoon, mutta olen hyvä tyyppi. Piispa Askolan sijasta minusta tuli monille meidän Irja, ja hyvä niin.

Viimeiset puoli vuotta alkoivat olla jo maitohapoilla juoksemista.

– Irja Askola

Sitten oli kuitenkin myös työn varjo.

– Oli rankkaa kokea, että oli pappeja, omassakin hiippakunnassa, jotka katsoivat, että nainen ei voi toimia hengellisenä johtajana. Koin edelläkävijän roolini aika ajoin raskaana. Vasta jälkikäteen huomasin, että kun minun piti silmäleikkauksen vuoksi jäädä muutamaksi viikoksi sairaslomalle ja pelkäsin silmäni sokeutuvan, kannoin pikemminkin huolta siitä, että sitten sanotaan, ettei nainen kestä piispan virassa, kertoo Askola.

Hyvää piispan virassa oli se, että virkaan liittyvä hengellisyys kantoi. Piispa on työnsä vuoksi monta kertaa päivässä tilanteissa, joissa rukoillaan ja lauletaan virsiä. Saarnoja valmistellessaan Askola viipyi paljon Raamatun äärellä. Nytkin rukous on hänelle tuttu asia, ja kotona on kotialttari. Aamuisin hän rukoilee pidempään, mutta iltaisin, kun väsyttää, riittää ristinmerkki.

– Hengellisyys on vahvasti yhteisöllinen asia, ja etsin vielä paikkaa sille. Toki olen Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan jäsen, mutta kaipaan jotain muutakin.

”Kirkko näyttää sisäänpäin kääntyneeltä”

Nyt kun voimat ovat palautumassa, Askola on valmis miettimään myös sitä, mitä hän ajattelee kirkosta, yhteiskunnasta ja maailman menosta. Keskeinen yhteinen tekijä hänen ajatuksilleen on pohdinta siitä, millaista on arkipäivän kristillisyys.

– Olen näin eläkeläisenä miettinyt paljon, mitä on olla tavallinen kirkon jäsen. Täältä seurakuntalaisen ikkunasta kirkko näyttää aivan liian sisäänpäin kääntyneeltä. Kirkko keskittyy liikaa omiin heikkouksiinsa, kiistelyyn ja byrokratiaan, vaikka sen perustyö on yhä vahvaa: miten surevat omaiset otetaan vastaan, millä tavalla huolehditaan lapsista ja nuorista ja kuinka diakonia auttaa kysymättä ehtoja.

Askolan mukaan kirkon päätöksenteon rakenteet ovat liian hitaita ja jähmeitä. Se johtaa siihen, että moni kirkon luottamushenkilö turhautuu ja väsyy. Kirkko on työntekijä- ja pappiskeskeinen.

Meidän pitäisi olla vastakulttuuri itsekkyyden ajalle.

– Irja Askola

– Kirkon pitäisi vahvistaa seurakuntalaistensa arki-identiteettiä. Pitäisi keskittyä enemmän etsimään toisista hyvää sen sijaan, että kompastutaan pykäliin ja riitoihin.

Askola sanoo, että on äärimmäisen kiehtovaa elää kristittynä. Siinä liittyy osaksi suurta kertomusta.

– Kristittynä eläminen on globaalia tietoisuutta, ihmisistä välittämistä – siinä tulee myös itselle hyvä mieli. Se on toisten ja itsensä armahtamista kilpailun ja vertailun kulttuurissa. Kristittynä elämisen pitäisi näkyä arjen valinnoissa: jääkaapin sisällössä, pankkitilin käytössä, asenteissa tuntemattomiin kadulla.

– Jeesus oli hyvin arkipäiväinen toiminnassaan. Tähän kilpailuyhteiskuntaan tarvitaan Jeesuksen toimintakulttuuria ja myönteistä voimaa.

”Olemme olleet aivan liian hiljaa”

Kun Askola katsoo maailman menoa, hän näkee siinä paljon hyvää, mutta myös huolenaiheita. Hyvää on esimerkiksi monien nuorten eettinen tietoisuus ja ekologinen vastuullisuus. Nuorten toiminta maailman parantamiseksi tapahtuu usein muualla kuin perinteisissä järjestöissä, ketterän kansalaisyhteiskunnan kautta.

– Siksi me vanhemmat ihmiset emme sitä aina huomaa.

Globaalisti Askolaa huolestuttavat ”pelottavat signaalit”. Ne liittyvät suurvaltapolitiikkaan, vastakkainasetteluun ja nationalistiseen sisäänpäin kääntymiseen, populismiin.

– Toivon kirkolta paljon vahvempaa profeetallista ääntä. Olemme olleet aivan liian hiljaa. Meidän pitäisi olla vastakulttuuri itsekkyyden ajalle, jonka ikävä kyllä huomaan vahvistuneen myös Suomessa. Sana ”solidaarisuus” on unohdettu museoon.

Suomalaisessa yhteiskunnassa Askolaa huolestuttaa eniten syrjäytyminen, erityisesti ikähaitarin molemmissa päissä. On paljon lapsia ja nuoria ja myös virkeitä eläkeläisiä, joilla menee paremmin kuin koskaan. Sitten on niitä, joiden asiat ovat todella huonosti.

– Kirkko auttaa diakonia- ja nuorisotyönsä kautta, mutta nyt pitäisi myös haastaa poliitikkoja. Kirkolla on osaamista ja ruohonjuuritason tuntemusta ihmisten elämäntilanteista enemmän kuin millään muulla yhteisöllä. Kirkossa ollaan usein liian arkoja nostamaan asioita esille esimerkiksi kuntapäättäjien kanssa. Tarvitaan rohkeutta eikä vain piispojen, vaan myös lastenohjaajien ja diakoniatyöntekijöiden ääntä.

– Ja luottamushenkilöiden. Tämän asian voisi nostaa esille seurakuntavaaleissa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi