null ”Jumala on keskeneräisten ihmisten Jumala”, sanoo eläkkeellä oleva piispa Irja Askola

– Minulle hengellisyys on osa olemustani. Olen hengellinen päälaelta varpaisiin saakka, Irja Askola sanoo. 

– Minulle hengellisyys on osa olemustani. Olen hengellinen päälaelta varpaisiin saakka, Irja Askola sanoo. 

”Jumala on keskeneräisten ihmisten Jumala”, sanoo eläkkeellä oleva piispa Irja Askola

Seitsemänkymppinen piispa emerita on huomannut elämän haurauden ja rajallisuuden. Hän on myös yhä vahvemmin kokenut, että tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välillä on vain ohut verho.

Muistot ovat epätarkkoja ja pohjautuvat osaksi siihen, mitä sukulaiset myöhemmin ovat kertoneet. Niissä on sunnuntaiaamu. Muutaman vuoden ikäinen Iri-tyttö kulkee Lappeenrannan kadulla käsi kädessä Toivo-isänsä kanssa. He ovat menossa kirkkoon.

– Myöhemmälle hengellisyydelleni, ja myös itsetunnolleni, on ollut merkitystä sillä, että isä ylpeänä kuljetti minua ja halusi jakaa kanssani sen, mikä hänelle oli tärkeää, kertoo Helsingin piispa emerita Irja Askola nyt.

Lapsuuden muistot ovat nousseet Askolan mieleen siksikin, että hänestä on lyhyessä ajassa tehty kaksi kirjaa. Niistä uudempi, Heli Pruukin kirjoittama muistelmateos Sydänten piispa Irja Askola (Tammi) ilmestyy 11. lokakuuta.

Minulla oli nuorena hyvin naiivi ajatus, että koska kirkko on pelastanut minut elämälle, minun ikään kuin kuuluu maksaa se takaisin menemällä kirkkoon töihin.

Kun Irja-tyttö oli juuri täyttänyt kahdeksan, hänen isänsä sai sydänkohtauksen ja kuoli.

– Se jätti suuren aukon ja käsittämättömän tuskan. Jäljelle jäi kuitenkin kummallisella tavalla myös jonkinlainen hengellisyyden aavistus. Vaikka en niin pienenä tietenkään ymmärtänyt mitään siitä, mitä kirkossa puhuttiin, jokin tuntu tuonpuoleisuudesta tarttui minuun jo silloin.

Askola muistelee, että isän kuolema oli suvun aikuisillekin vaikea asia, eivätkä he osanneet käsitellä sitä lasten kanssa. Isän kuoltua hän oli viikon verran korkeassa kuumeessa ja huusi tahtovansa isin luokse. Enää hän ei muista, missä ajatteli isänsä olevan – se kuitenkin oli selvää, että isä oli lopullisesti poissa.

Ihanat aikuiset vaikuttivat Jumala-kuvaan

Isä jätti kuollessaan velkoja, joista selvitäkseen Kerttu-äiti ja tyttäret joutuivat muuttamaan Lappeenrannan keskustasta Lauritsalaan. Vaikka matkaa entiseen kotiin oli vain viitisen kilometriä, kaikki lasten elämässä muuttui.

Silloisen Lauritsalan seurakunnan pyhäkoulua ja lähetyskerhoa on kiittäminen siitä, mitä Irja Askola tänäkin päivänä ajattelee Jumalasta ja miten hän lukee Raamattua. Ehkä siitäkin, että hän päätyi kirkon töihin ja lopulta Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi piispaksi.

– Kun uudella paikkakunnalla ujona ja hämmennyksissä kävelin seurakunnan kerhoon, aikuiset olivat minulle niin ihania. Ajattelin, että jos aikuiset kirkossa ovat tällaisia, niin varmaan Jumalakin on kiva ja ystävällinen. Ja tästä jumalakuvaa koskevasta oivalluksestani pidän edelleen kiinni, Askola kertoo.

– Se on saanut minut kysymään, millainen kuva Jumalasta muodostuu, kun muut ujot ja arat, kipujensa ja haavojensa kanssa painiskelevat ihmiset kohtaavat kirkon työntekijän tai seurakuntalaisen. Saavatko he sellaisen käsityksen, että Jumalakin on ystävällinen, armahtava ja huolehtiva? Vai onko kuva Jumalasta oppia opettava, tuomioita langettava tai suorastaan välinpitämätön?

Minulle Jeesus on esikuva siinä, minne hän meni, keitä tapasi ja millaisessa vuorovaikutuksessa hän oli ihmisten kanssa.

Pyhäkoulun lämmin ja hyväksyvä ilmapiiri eli mielessä silloinkin, kun Askola lukiolaisena mietti ammatinvalintaansa.

– Minulla oli nuorena hyvin naiivi ajatus, että koska kirkko on antanut minulle niin paljon, pelastanut minut elämälle ja antanut mielekästä tekemistä ja turvaa, minun ikään kuin kuuluu maksaa se takaisin menemällä kirkkoon töihin.

Myös Askolan viehtymys Raamatun kertomuksiin ja usko kertomuksellisuuden voimaan on pyhäkoulun perintöä. Myöhemmin feministiteologia sai hänet kiinnostumaan erityisesti Raamatun naisista ja heidän selviytymistarinoistaan.

– Pyhäkoulussa tutustuin Moosekseen, mutta kukaan ei kertonut minulle hänen siskostaan Mirjamista, joka myös oli johtaja. Tiesin kyllä Paavalin, mutta en Lyydiaa, joka oli taitava liikenainen ja Paavalin työtoveri. Feministiteolo­gian ansiosta aloin nähdä heidät elävinä ihmisinä omassa kontekstissaan.

– Tosi ihmisenä myös Jeesus on yksi Raamatun henkilöistä. Minulle hän on esikuva siinä, minne hän meni, keitä tapasi ja millaisessa vuorovaikutuksessa hän oli ihmisten kanssa, Hän on eräänlainen navigaattori, joka osoittaa minulle reitin.

Irja Askola toivoo kirjoittavansa vielä yhden kirjan ja on sen tekemistä aloittanutkin. Tekstit ovat eräänlaisia ikkunoita elettyyn elämään.

Irja Askola toivoo kirjoittavansa vielä yhden kirjan ja on sen tekemistä aloittanutkin. Tekstit ovat eräänlaisia ikkunoita elettyyn elämään.

Äidin kuolema laukaisi uskonkriisin

Joulun aikaan 1985 Irja Askolan Kerttu-äiti makasi sairaalassa saatuaan aivoverenvuodon. Askola oli matkustanut Lappeenrantaan ollakseen äitinsä lähellä. Eräänä yönä sairaalasta soitettiin, että loppu on lähellä, ja Askola ajoi taksilla läpi hiljaisen kaupungin äitinsä luokse.

Kuolinvuoteellaan äiti avasi silmänsä ja kohottautui eteenpäin.

– Äiti sanoi jotakin sellaista kuin ”minä lähden nyt, minä tulen”. Hän puhui jo tuonpuoleisuuteen. Tuonpuoleisuuden kutsu oli niin kaunis ja selvä. Minusta tuntui, että ihan näin, kuinka hänen sielunsa lähti lentämään pimeään yöhön, joka yhtäkkiä tuntui valaistulta, Askola kertoo.

– Joku voi ajatella, että tämä on minun mielikuvitustani, mutta ei se kyllä ole. Hyvin samanlainen kokemus minulla oli myöhemmin erään ystäväni kuolinvuoteen äärellä.

En ole yksin. Jumala on luonut minut tänne ja pitää jollakin tavalla minusta huolta.

Askola miettii, että jos usko ei olisi ollut osa hänen elämäänsä jo lapsuudesta asti, äidin kuoleman kauneus olisi luultavasti saanut hänet tulemaan uskoon. Pian hän kuitenkin syöksyi syvään kriisiin.

Askola seisoi tammikuun pakkasissa avoimen haudan äärellä ja katseli, kuinka äidin arkku peitettiin multaan.

– Mielikuvitukseni laukkasi. Mietin, mitä äidin ruumiille tapahtuu, kun routa sulaa. Ajattelin matoja ja hyönteisiä. Se oli vapisuttavaa ja oksettavaa.

Siinä hetkessä koko kristinusko tuntui vain ihmisten kuoleman edessä keksimältä lohdulta. Suru äidin kuolemasta ja uskonkriisi jatkuivat koko kevään.

Kokemukset kuolevien lähellä ovat saaneet Irja Askolan vakuuttuneeksi siitä, että tämänpuoleista ja tuonpuoleista ei erota mikään betonimuuri. Niiden välillä on vain verho, joka on hauras ja aika ajoin läpinäkyväkin.

Välillä verho raottuu, ja pyhän tuoksun voi aavistaa ja tuntea myös tavallisessa arjessa. Askola kutsuu sitä hengelliseksi aistiherkkyydeksi.

– Minulle hengellisyys on osa olemustani. Olen hengellinen päälaelta varpaisiin saakka. Hengellisyys ei toteudu vain keskiviikkona raamattupiirissä tai sunnuntaina messussa, vaan se on osa identiteettiäni. Se ei ole vain oma suloinen pehmoleluni, joka tuo turvaa, vaan toivon, että se vaikuttaa arvovalintoihini, kulutustottumuksiini ja siihen, miten suhtaudun erilaisiin ihmis­ryhmiin.

– Hengellisyyttä voi olla vahvasti myös siellä, missä me hengellisyyttä työksemme opettavat emme sitä tunnista. Yhdelle se löytyy luonnosta, toiselle kalareissulta. Jollekulle taide-elämys voi olla hengellinen kokemus, toiselle ihan vain viipyily. Hengellisyyttä voi olla sekin, että kokee jonkun välittävän. Pohjimmiltaan hengellisyys on ihmettelyä.

– Pyhä Henki hipaisee silloin, kun vaikeuksien keskellä löytää voimaa tai jokin oivallus avaa ovea eteenpäin, Irja Askola kuvailee.

– Pyhä Henki hipaisee silloin, kun vaikeuksien keskellä löytää voimaa tai jokin oivallus avaa ovea eteenpäin, Irja Askola kuvailee.

Jumala ei vaadi täydellisyyttä

Haastattelua edeltävänä päivänä Irja ­Askola on ollut muiden Helsingin hiippakunnan pap­pien kanssa niin kutsutussa synodaalikokouksessa, jonka aiheena oli pelastus. Hänen mieleensä on jäänyt erityisesti runoilijapappi Risto Oikarisen alustus aiheesta.

– Oikarinen sanoi jotenkin niin, että pelastus on sitä, että ojennamme kätemme siihen suuntaan, missä Jumalan käsi on jo odottamassa. Kun Jumalan käsi ja meidän kätemme kohtaavat, siinä tapahtuu se jokin.

– Keskustelimme siitä, että yleensä pelastuksesta puhutaan pelastumisena jostakin, esimerkiksi pahan vallasta. Itse ehdotin, että entä jos kysyisimmekin, mihin me pelastumme. Toivo alkaa siitä, kun ojennamme kätemme kaipaavan uskon suuntaan.

Kristinuskohan on yhteisöuskonto, ja kun sairaana olin todella heikko lenkki, yhteisö ja sen yksittäiset jäsenet rukoilivat puolestani.

Askola lisää, että hänelle pelastus on salaisuus, josta voi puhua vain varovasti, pienin kirjaimin. Niin kuin uskon ja oman hengellisyyden löytäminen myös pelastus voi toteutua monella tavalla, eikä sitä toinen ihminen voi ulkopuolelta komentaa. Se on Jumalan lahja.

– Minulle pelastus merkitsee luottamuksen saamista ja luottamukseen turvautumista. En ole yksin. Jumala on luonut minut tänne ja pitää jollakin tavalla minusta huolta. Hän ei vaadi täydellisyyttä vaan ymmärtää keskeneräisyyteni ja tarjoaa anteeksiantoa.

– On aika paljon kristittyjä, jotka asettavat toisille kaikenlaisia ehtoja ja edellytyksiä. Monella on kokemuksia siitä, ettei ole oikealla tavalla uskossa. Mutta Jumala on keskeneräisten ihmisten Jumala.

Seitsemänkymppisenä voi jo luvan kanssa levätä

Joulukuussa Irja Askola täyttää 70 vuotta. Tänä keväänä hän vetäytyi useammaksi kuukaudeksi julkisuudesta vakavan sairauden vuoksi. Keväällä 2020, pandemian alkuvaiheessa, hän sai koronatartunnan, joka sulki hänet kotiin lähes kolmeksi kuukaudeksi.

– Kun silloin oksentelin kovassa ­kuumeessa, ajattelin, että tällainen sairaus ei kyllä yhtään vahvista uskoani. En jaksanut rukoillakaan. Silloin oivalsin jotakin esirukouksesta ja koin sen voiman. Kristinuskohan on yhteisöuskonto, ja kun sairaana olin todella heikko lenkki, yhteisö ja sen yksittäiset jäsenet rukoilivat puolestani.

Askola on huomannut, että seitsemänkymppisenä elämän hauraus ja rajallisuus ovat tulleet aivan eri tavalla konkreettisiksi kuin nuorempana.

– Vielä työvuosina minusta tuntui, että kaikkea jaksaa. Nyt täytyy sanoa, että enää ei vain jaksa niin paljon. Toivon, että osaisin havahtua siihen, että olen jo ikääntynyt ihminen, jonka pitää hidastaa vauhtia. Ja että osaisin ottaa hidastamisen tähän ikäkauteen kuuluvana lahjana ja antaa itselleni luvan lepoon. 

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: