Jaana Hallamaa korostaa ihmisten välistä kohtalonyhteyttä

Aikana, jolloin ihmiset halutaan erottaa toisistaan, kirkon tehtävä on korostaa ihmisten kohtalonyhteyttä, sanoo Helsingin piispaksi ehdolla oleva professori Jaana Hallamaa.

13.02.2017 09:29
Pauli Juusela
Matti Karppinen/Kotimaa

Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professoria Jaana Hallamaata, 58, kysyttiin ehdokkaaksi jo viime vaaleissa. Tuolloin Hallamaa kieltäytyi, mutta nyt hän suostui ensimmäisenä ehdokkaaksi jo kuukausi sitten.

– Kysymys esitettiin minulle pian sen jälkeen, kun piispa Irja Askola ilmoitti jäävänsä eläkkeelle. Harkittuani asiaa rauhassa, ilmoitin kiitollisena, iloisena ja levollisin mielin suostuvani. Piispan tehtävä on erittäin vaativa. Edes ehdokkaaksi ryhtymistä ei voi harkita ilman ulkoisia edellytyksiä, joita minulla ei silloin ollut. Nyt tilanne on toinen, sanoo Hallamaa.

Hallamaan mukaan on hienoa, että piispa valitaan vaalilla, vaikka äänestäjäjoukko onkin rajallinen. Valitsijat saavat vapaasti harkita, ketä äänestävät, ja vaaliin on tulossa hyviä ehdokkaita.

Piispana hän korostaisi yhteistyötä. Se on myös asia, jota kirkon on nyt hyvä pitää esillä.

– Kirkollinen johtajuus perustuu yhteistyöhön. Piispan tehtävä on tukea seurakuntalaisia ja kirkon työntekijöitä. Piispan on kuitenkin tarpeen tullen seistävä eturivissä, kannettava vastuuta muidenkin puolesta ja kestettävä – usein myös kohtuutonta – arvostelua.

Kirkolliseen keskusteluun toivoisin nykyistä enemmän iloa ja huumoria.

Jaana Hallamaa

Kirkolla on valtavia aarteita

Hallamaan mukaan elämme aikaa, jolloin ihmiset halutaan erottaa toisistaan ja trendinä on sooloileva johtajuus. Kirkon pitäisi kulkea toiseen suuntaan, korostaa yhteistyötä ja ihmisten välistä kohtalonyhteyttä.

– Teologian kielelle käännettynä voidaan sanoa, että luominen, lankeemus ja lunastus liittävät meidät kaikki ihmiset erottamatta toisiimme. Nyt on paljon ihmisiä ja monia ryhmiä, jotka tuntevat, ettei kukaan kuule heidän ääntään eikä ota huomioon heidän hätäänsä. Kirkko on monin tavoin kiinni ihmisten arjessa ja tuntee sitä. Kirkko voi olla äänettömien ääni. Kirkon pitää myös puhua synnin todellisuudesta ja pelastuksesta, sanoo Hallamaa.

Hallamaa kertoo, että piispana hän haluaa sitoutua kirkon perustehtäviin. Kirkolla on hänen mukaansa valtavia aarteita sanomassaan ja armonvälineissään, jäsenissään ja monipuolisessa toiminnassaan, mutta myös historiassaan ja teologisessa perinnössään. Kirkon diakoniseen työhön kuuluu yhteiskuntakritiikki.

– Kirkolliseen keskusteluun toivoisin nykyistä enemmän iloa ja huumoria. Se, että kaikki on niin vakavaa, johtuu myös historiasta. Luterilaisesta kirkosta on tullut osa esivaltaa ja sen mahtirakenteita. Nyt se joutuu luopumaan tästä asemasta, mikä näkyy monessa asiassa murroksina ja myös tuossa kirkollisen keskustelun sävyssä, arvioi Hallamaa.

Muutoksen keskellä elävä kirkko on kritiikin kohteena, kohtuuttomankin. Tämä johtaa Hallamaan mukaan kirkossa kiusaukseen joko vetäytyä uskovaisuuden rauhaan tai mukautua kaikkiin virtauksiin.

– Kirkon tehtävä on kuitenkin elää ajan haasteet oman sanomansa läpi peilaten ja yhdessä eri tavoin ajattelevien ihmisten kanssa ponnistellen. Kirkossa on aina ollut erimielisyyksiä, ei niitä pidä pelätä. Hienoa tässä murroksessa on, että kirkko on muuttumassa työntekijävaltaisesta organisaatiosta kirkoksi, jossa kastetut kristityt, seurakuntalaiset ovat toiminnan keskiössä.

Elämän virta ajaa teorian ohi

Osa muutosta on keskustelu seksuaalivähemmistöistä ja avioliittolaista, joka astuu voimaan 1.3. Hallamaan mukaan kirkossa on juututtu ikään kuin autiolle saarelle keskustelemaan opillisista kysymyksistä samaan aikaan kun elämän väkevä virta on jo kuljettanut asioita eteenpäin.

– Näin on käynyt ennenkin, käytäntö ajaa teorian ohi. Monissa pääkaupunkiseudun seurakunnissa avioliittolain muutokseen on ruvettu valmistautumaan hienolla tavalla. Luotan pappien viisauteen, että kaikkia pareja voidaan palvella ja iloita heidän kanssaan avioliitosta ja perheestä.

Kysymys, onko kaikki sallittua, vai pitääkö odottaa kirkolliskokousta, saa Hallamaan protestoimaan.

– Kysymys kärjistää tilannetta ja olettaa, että on olemassa vain kaksi vaihtoehtoa. Emme vielä tiedä, mitä tapahtuu ja millaiseksi käytäntö muodostuu, hän kommentoi.

Hallamaan mukaan Ruotsissa ja Norjassa samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen on edennyt Suomea nopeammin, koska siellä kirkot ovat olleet pitkään läheisemmässä suhteessa valtioon ja puolueisiin. Lisäksi Suomessa herätysliikkeet ovat pysyneet kirkon sisällä. Koska suurin osa kirkon jäsenistä ei Suomessa äänestä seurakuntavaaleissa, jäsenten näkemyskirjo ei heijastu kirkon päätöksentekoon.

– Kirkkolain mukaan piispan ensimmäinen tehtävä on vaalia kirkon ykseyttä. Se ei tarkoita kiistojen hautaamista tai silottelemista. Erimielisyydet voivat olla toiminnan käyttövoima, jos luotetaan siihen, että kaikki haluavat kirkon parasta. Myös piispan kanssa voi olla eri mieltä. Tarvitaan kärsivällisyyttä ja halua oppia, kuinka elää ja uskoa yhdessä kiistoista huolimatta.

Arki on ihmisen parasta aikaa

Hallamaan mukaan kirkon tulevaisuus ei ratkea pääkaupunkiseudulla eikä missään muuallakaan, sillä se on aina edessäpäin. Kansainvälinen ilmiö on, että muutokset näkyvät ensin isoissa kaupungeissa. Pääkaupunkiseudun seurakunnat eivät ole jääneet haikailemaan menneitä, vaan ovat tarttuneet ennakkoluulottomasti ja rohkeasti haasteisiin. Tämä koskee niin Helsinkiä kuin Vantaata.

Hallamaa on kotoisin Helsingin itäisistä lähiöistä ja asunut Malmin seurakunnan alueella vuodesta 1990. Hänellä on takanaan yli 30 vuotta työtä Helsingin ylipistossa, jossa hän on kouluttanut satoja teologeja. Parhaillaan hän on Cambridgen yliopistossa Englannissa viimeistelemässä uutta kirjaansa.

– Olen myös toiminut lukuisissa yhteiskunnallisissa luottamustehtävissä. Olen kolmen lapsen äiti ja kahden isoäiti. Osaan rakentaa laastittoman luonnonkivipengerryksen ja leipoa korvapuusteja. Helsingin liikenteen reittiopas on yksi eniten käyttämistäni sovelluksista. Tunnuslauseeni on "Arki on ihmisen parasta aikaa", tiivistää Jaana Hallamaa.

Lisää aiheesta: