Katja on juossut puolimaratoneja, mutta Helsinki City Marathonissa on edessä ensimmäinen täyspitkä. – En aio pysähtyä, ellei lähde taju tai jalat alta, Katja sanoo.
Katja oli 40 kertaa katkolla ennen kuin pääsi irti huumeista – nyt hän valmistautuu maratonille
Juoksusta on tullut Katjalle nautinto ja tapa ajatella asioita. Matka juoksukuntoon on ollut pitkä.
Oikeastaan Katjan pitäisi olla kuollut. Kuolema oli lähellä esimerkiksi silloin, kun hän eräänä kuumana kesäpäivänä astui sekavana ulos ratikasta Ison Roobertinkadun kohdalla, kaatui kramppaavana katuun ja vietiin ambulanssiin. Ruumiinlämpö oli painunut hengenvaarallisen alas, ja sairaalassa Katja pantiin lämpöpussiin.
Henki oli lähteä myös silloin, kun Katja korvaushoidossa ollessaan jäi hetkeksi yksin huoneeseen, veti oman annoksensa lisäksi muovipikareista neljän muun annokset, elvytettiin ja vietiin sairaalaan. Mutta kuten kaikilla syvälle päihdemaailmaan ajautuneilla, myös Katjalla oli kuoleman lisäksi toinen vaihtoehto: päästä kuiville.
Vääriä valintoja ja huonoa seuraa
Katjan lapsuus oli tavallinen – noin tulevan päihdeongelmaisen lapsuudeksi. Oli äiti, joka joi, ja oli kymmenen vuotta vanhempi sisko. Katja huostaanotettiin, hän oli koulukodissa ja nuorisokodissa. Koulukodista hänellä on hyviä muistoja.
– Koulukoti tarjosi ne rajat, jotka tarvitsin. Itse koulu meni hyvin, keskiarvo nousi 5,2:sta 8,8:aan ja sain parhaan oppilaan stipendin. Se oli ihanaa aikaa. Tulen köyhästä perheestä, mutta koulukodissa sai harrastaa.
Yritin pelastaa miehen elämän tekemällä lapsen, mutta epäonnistuin. Se mursi minut.
Sitten Katja ajautui vääriin porukoihin ja rakastui mieheen, joka käytti päihteitä. 18-vuotiaana Katjasta tuli äiti.
– Yritin pelastaa miehen elämän tekemällä lapsen, mutta epäonnistuin. Se mursi minut.
– Nämä ovat näitä elämän valintoja. Olisin voinut ottaa lapsen ja lähteä eri suuntaan, mutta en tehnyt sitä vaan ajauduin syvemmälle päihdemaailmaan.
Raskausaikana Katja oli pysynyt erossa päihteistä, mutta pojan synnyttyä alkoi alamäki.
– Löysin heroiinin lääkkeeksi siihen helvettiin, jota oli elämä huumeita käyttävän miehen kanssa. Sen avulla pääsin hetkeksi pois kaikesta.
Katja kehitti palkintomenetelmän. Jos heräsi aikaisin aamulla ja otti kamaa vain vähän, pystyi hoitamaan aamutoimet ja viemään lapsen päiväkotiin. Koti pysyi siistinä, lapsella oli siistit vaatteet ja kaapissa ruokaa.
– Mutta kun lapsi meni illalla nukkumaan, otin oman palkintoni.
Vasta silloin kun poika oli ekaluokkalainen, lastensuojelun oli todella puututtava tilanteeseen. Katjan sisko otti pojan luokseen ja sai oheishuoltajuuden.
– Silloin minä katosin pojan elämästä. Tutustuin silloiseen aviomieheeni, joka katseli sitä kun kävin tapaamassa poikaani ja sanoi, että te kumpikin kärsitte tuosta helvetisti, lopettakaa. Seuraavan kerran havahduin, kun poika oli 15-vuotias.
Katja aloitti juoksemisen Vihdin Tervalammilla päihdekuntoutuksessa. Alku oli vaikea jo senkin vuoksi, että raitistuttuaan hän oli lihonut kymmeniä kiloja.
Huumepiireissä jokainen on omillaan
Katjan elämässä on ollut synkkiä ja sumeita ajanjaksoja. Hän on ollut asunnottomana, hän on ollut vankilassa, hän on ollut naimisissa ja jäänyt leskeksi. Hänellä on ollut ihmisiä ympärillään ja hän on ollut aivan yksin. Huumepiireissä ei Katjan mielestä ole aitoa ystävyyttä, vain myyjiä ja ostajia.
– Kaikella on hintalappu. Siinä on aina takana joku juttu, että miksi joku tahtoo olla sun kanssa.
Tavallisten ihmisten arki ja rutiinit näyttivät vierailta.
– Kun narkkarina näet jonkun työssäkäyvän ihmisen kaupungilla, ajattelet, että vitsit mikä urpo, eikö se tajua, että tässä maailmassa voi tehdä ihan mitä vaan. En saanut kiinni siitä, mikä heitä ajaa eteenpäin.
Mahdollisuuksia elämänmuutokseen oli tarjolla, mutta Katja ei nähnyt, että se voisi mitenkään olla mahdollista hänen kohdallaan.
– Olin katkolla yhteensä 40 kertaa. Sain kuulla tuon luvun, kun menin sinne viimeisen kerran. Mutta ne aiemmat olivat olleet sellaisia kertoja, ettei henki lähde. Minut on otettu kadulta sairaalaan, lähetetty katkolle. Olen nukkunut pari viikkoa ja ottanut taas jalat alle.
Opettele elämä, jollaista et ole elänyt
Tikkurilan poliisivankilassa oli aikaa ajatella. Katja oli tuolloin jo siirtynyt korvaushoitoon ja seurusteli huumeita käyttävän miehen kanssa. Mies oli lähdössä lusimaan ja Katja odotti, kuinka hänen itsensä käy.
– Ajattelin, että jos en nyt saa tuomiota, voisin oikeasti raitistua ja ottaa koiran. Kääntää elämän suunnan.
Reilut puoli vuotta myöhemmin hän pääsi katkolle Munkkisaareen.
– Kun pääsin ovesta sisään, olin henkisesti, fyysisesti ja psyykkisesti niin poikki, että itkin kassieni kanssa polvillani. Tiesin, että olen turvassa, ei ollut enää mitään hätää. Olin valmis tekemään ihan mitä vain.
Erityisen paljon hän sai apua vertaisryhmästä.
– Olin hampaaton nisti, mutta minulle hymyiltiin, sain puhelinnumeroita ja kummin.
Kyse ei ollut vain huumeista eroon pääsystä, vaan siitä, että piti opetella elämään tavallista elämää.
– Katsoin vertaisohjaajia ja mietin, että tuossa voisin olla hyvä. Ei tarvitse olla ihminen, jolla on autot, asunnot ja duunipaikat. Lähdin seuraamaan sitä ajatusta, ja minua kannustettiin siihen.
Katja on nyt 42-vuotias, opiskelee, käy töissä ja treenaa. Viime vuonna hänestä tuli myös mummi.
Pienin askelin kohti maratonia
Tervalammen päihdekuntoutuksessa Katja löysi luonnon, saunomisen, avantouinnin ja erityisesti juoksun. Alkuun oli päästävä kirjaimellisesti pienin askelin: raitistuttuaan Katja oli etsinyt lohtua ruoasta ja lihonut yli 90-kiloiseksi. Katja muutti Ruusulankadulle asuntolaan ja kiersi Töölönlahtea tasapohjaisissa tennareissa.
– Muistan sen tunteen, kun jaksoin juosta lahden ympäri ensi kerran pysähtymättä. Tajusin, että rakastan sitä kun ajan itseni loppuun ja joka paikkaan sattuu.
– Pitää olla asioita, joista saa sen fiiliksen, jonka ennen sain päihteistä.
Katja oli vuosia korvaushoidossa, mutta pääsi siitäkin eroon kolme vuotta sitten. Nyt hän opiskelee oppisopimuksella lähihoitajaksi ja aikoo suuntautua päihde- ja mielenterveystyöhön. Hän tekee asukasohjaajan töitä Sininauha Oy:ssä ja lisäksi siivoustöitä sekä järjestyksenvalvojan töitä.
Pitää olla asioita, joista saa sen fiiliksen, jonka ennen sain päihteistä.
Vapaalla hän treenaa: juoksusta on tullut tapa ajatella ja panna asioita oikeaan järjestykseen. Katja on juossut neljä puolimaratonia ja 19.5. Helsinki City Marathonissa hän aikoo juosta ensimmäisen täyspitkän maratoninsa.
– Se on maailman ihme, jos pääsen maaliin. Puolikkaan juoksen tuosta vaan, mutta tämä on ensimmäinen täyspitkä. Mutta en aio pysähtyä, ellei lähde taju tai jalat alta!
Katja on solminut uudestaan suhteen nyt jo aikuiseen poikaansa, sisareensa ja äitiinsä, joka on myös raitistunut. Viime vuonna Katjasta tuli mummi.
– En haaveile mistään isosta elämässä, en purjeveneistä enkä omakotitaloista, vaan siitä, että saan olla pieni ihminen, onnellinen ja tehdä työtä.
Menneisyyttään ajatellessa Katja ei tunne häpeää. Ilman sitä hän ei olisi nyt tässä.
– Välillä juoksen jonkun rinteen laelle, katson alas ja itken, kun olen niin vitun onnellinen. En osaisi tuntea niin, ellen olisi kokenut jotain muuta. Sen ansiosta näen, että elämä on tosi arvokasta.
Katja esiintyy jutussa pyynnöstään vain etunimellään.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Helsinkiläinen Tapani, 68, sinnitteli asunnottomana yli kaksikymmentä vuotta – ”Vankila on kaikkein turvallisin paikka ja katu turvattomin”
Hyvä elämäTapani lähti lapsuuskodistaan 15-vuotiaana, koska riiteli jatkuvasti isäpuolensa kanssa. Hän työskenteli ensin rakennustyömailla, joilla miehet olivat humalassa rakennusmestaria myöten. Myöhemmin hän ”tasapainotti talouttaan” kovemmilla keinoilla.
