Keittiömystikko: Havahdu – olet vain käymässä täällä
Kesä on yhtä ohimenevä kuin ihmisen elämä. Molempiin kannattaa heittäytyä, kun vielä voi!
Kesällä elämä tulee lähelle. Tapaat ihmisiä, joita et ole nähnyt aikoihin. Maistat makuja, joista on jo vuosi aikaa. Aistit vehreyden, valon ja veden. Unohdut juttelemaan kuin huomista ei olisi. Heräät tai menet nukkumaan aamulla kello neljä, näet auringonnousun ja mietit, mikset useammin tee niin. Ehdit hengittää ja heittäytyä lämpöön. "Voi elämän kesäpäivänen!", totesi kaksivuotiaani kerran. Niinpä! Kesää on helppo kiittää.
Aurinkoisena heinäkuun iltana meidät on kutsuttu ihanan pariskunnan kesäjuhliin. Perillä odottaa puutalo puutarhoineen. Matkalla mies osoittaa autosta tien sivuun – tuolla hän treenasi lapsena tennistä. Ohitamme myös paikan, josta esikoisen vaunut ostettiin.
Ihmisen matkalle mahtuu paljon – paikkoja, ihmisiä, valintoja, tehtäviä, hetkiä, toiveita, ties mitä. Ja koska tämä kokemusten ja aistimusten tulva on runsas ja näennäisen jatkuva, syntyy harha, jonka mukaan olemassaolomme olisi pysyvä asia. Minä ja minun elämäni! Minun tieni ja taakkani. Ehdin vielä sen, tämän ja tuon. Mutta milloin viimeksi mietit ohimenevyyttäsi?
Ajatus häkellyttää, jos siihen pysähtyy. Olemme vain käymässä täällä. Monet rakenteet, joita elämän varrella kohtaamme, säilyvät pitempään kuin me. Talo, jossa asun, on ehkä pystyssä sittenkin kun minä en. Tiet, joita ajan, jatkavat matkaa uusien kulkijoiden kanssa kun minusta ei ole ajajaksi. Kenttien pelaajat vaihtuvat, samoin vaunujen vauvat. Trumpien, putinien ja niinistöjen valta ei ole ikuista, vaikka se hetken onkin keskiössä, suurten huolten ja näkemysten kohteena.
Kaikki se vaiva ja huomio, joka itseen on suunnattu, katoaa.
Monet henkilökohtaiset draamat ja suuret tunteetkin laantuvat. Koko vaivalla rakennettu minä mieltymyksineen haihtuu. Minun tyylini, tapani viettää kesää tai joulua, nimeni, maineeni, oppimani asiat, kehoni. Kaikki se vaiva ja huomio, joka itseen on suunnattu, katoaa. Viileinkin sankari kaatuu hetkessä.
On toki vaikutuksia, jotka jäävät. Se muovinen, lähikaupasta ostettu, Kiinassa tuotettu vesivärisetti, josta ei irronnut väriä. Heitin sen roskiin ja se on todennäköisesti olemassa silloinkin, kun minä jo olen maatunut. Jotain hyvääkin jäänee, ihan jokaisesta. Muutama sana tai välähdys ystävän ajatuksissa, sykähdys kanssakulkijan sydämessä, lapsille elämä.
Ethän ymmärrä väärin? En ole vielä menossa minnekään, etkä kai sinäkään. Toivottavasti saamme elää monta vuosikymmentä. Se on mahdollista. Päivät elämän ruutuvihossa ovat silti luetut ja kello tikittää. Ajatusleikki: jos tapaan ystävääni kerran vuodessa tästä 70-vuotiaaksi, tapaan hänet vielä 26 kertaa. Se voi tuntua paljolta tai vähältä.
Väistyvyytensä tunnustaminen tekee matkasta, jota maailmaksikin kutsutaan, ainutkertaista. Nautitaan siis elämän kesästä, kun vielä voidaan. Unohdutaan puutarhaan, joka on sopivasti hoidettu, mutta riittävän villi ollakseen kiehtova. Rakastetaan!
Kirjoittaja on luokan- ja uskonnonopettaja, kirjailija, retriitinohjaaja, entinen lumilautailija, vaimo ja neljän lapsen äiti, jonka sydän sykkii hiljaisuudelle.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Olavi Uusivirta haluaa juhlia hautajaisiaan Helsingin yöelämässä – ”Ehkä arkkuja voisi tehdä nyhtökaurasta”
Hyvä elämäLaulaja-lauluntekijä ja näyttelijä Uusivirta toivoo, että kaikille kolmekymppisille postitettaisiin hautaustahtolomake. Alkavassa sarjassa puhutaan kuolemasta ja hautajaisista viimeisellä aterialla.
