Kolumni: Jospa antaisin itselleni luvan näyttää hölmöltä
Jani Toivolalla on sisäinen ääni, joka tarkkailee hänen tekemisiään jatkuvasti ja älähtää niistä.
Kuuntelin radiokeskustelua täydellisyyden tavoittelusta eli perfektionismista. Keskustelusta yksi lause nousi ylitse muiden. Haastateltavan mukaan perfektionismi ei vastoin yleistä oletusta johda automaattisesti menestykseen. Myytti tinkimättömästä nerosta harvoin pitää paikkansa. Paremminkin voisi sanoa, että joku menestyi perfektionismistaan huolimatta.
En miellä itseäni täydellisyyden tavoittelijaksi. Pidän järjestyksestä, mutta luuttuan hädin tuskin koskaan lattioita. En jaksa viilata käsillä olevaa tekstiä myöhään yöhön, vaan katson mielummin Netflixiä ja ratkon asian jotenkin aamulla ja hätäisesti.
Sitten asiantuntija radiossa kysyi, pelkäätkö epäonnistumista. Säpsähdin ja vastasin mielessäni, että kyllä. Siirrän pelkoni vuoksi asioita loputtomasti, kunnes on melkein liian myöhäistä. Silloin voin aina todeta, että tämä nyt on tämmöinen, kun oli niin vähän aikaa. Arkailen asettaa tavoitteita, koska silloin minulla on myös mahdollisuus epäonnistua. Jos taas sattuman kautta päädyn paikkoihin, kaikki mikä tapahtuu on plussaa. Minun ei tarvitse kohdata rimaa, jonka olen asettanut jo etukäteen mahdottoman korkeaksi.
Eli ilmeisesti myös asioiden väistelijä voi olla perfektionisti. Minulla on ääni, joka ampuu minut alas ennen kuin joku muu ehtii tehdä sen. Ääni tarkkailee tekemisiäni jatkuvasti. Eilen se älähti taidenäyttelyn avajaisissa, kun en muistanut kysyä kohtaamani ihmisen kuulumisia vaan kailotin vain omistani. Vielä aamulla herätessäkin häpesin moukkamaista käytöstäni.
Mitä jos en välittäisi niin paljon siitä mitä muut ajattelevat?
Oman perfektionismin kanssa voisin vielä elää, mutta kasvatan rinnallani tytärtä, jolle yritän lähes päivittäin opettaa, että ihminen kelpaa joka hetki juuri sellaisena kuin on. Ja että elämässä kannattaa aina kokeilla uusia asioita, sillä sitä kautta oppii enemmän itsestään ja maailmasta. Jos istuu kaiket päivät puntaroimassa mikä kaikki voi mennä pieleen, lipuu elämä väistämättä ohi.
Ehkä perfektionismin jonkinlainen läheinen serkku voisi olla kontrolli ja sen höllentäminen. Mitä jos en välittäisi niin paljon siitä mitä muut ajattelevat? Antaisin itselleni luvan näyttää joskus hölmöltä tai tietämättömältä tai pyytäisin apua. Meitä harvoin palkitaan siitä, että astuisimme elämässä tilanteisiin, joissa emme tiedä mitään. Päinvastoin elämässä eteneminen on sitä, että opettelee jonkun tietyn huoneen säännöt mahdollisimman hyvin ja nousee mahdollisimman korkeaan asemaan. Sen jälkeen huoneesta ei kannata poistua, ettei menetä paikkaansa tai näytä hölmöltä.
Tyttärelläni on onneksi edelleen kyky heittäytyä uuteen ja antaa asioiden ja leikin viedä. Usein juuri leikin äärellä täydellisenä olemisen vaade katoaa. Siihen ei ole aikaa, kun tarina ja seikkailu vie. Ammennan hänestä.
Kirjoittaja on näyttelijä, kirjailija ja Suomen ensimmäinen musta kansanedustaja, joka tasapainoilee vanhemmuuden sekä elämän rajallisuuden herättämien tunteiden välimaastossa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Pelkään kuolemaa enemmän kuin koskaan – miten sen kanssa oikein eletään?
PuheenvuorotBileet eivät jatkuneetkaan ikuisesti, kirjoittaa Jani Toivola.
