– Elämme asiat ensin ja ymmärrämme ne vasta jälkikäteen, Kaija Ikäheimo sanoo.
Koskaan ei ole liian myöhäistä toipua erosta – näin psykoterapeutti Kaija Ikäheimo hiljensi sisäisen soimaajan
Syyllisyyden ja häpeän tunteet saartoivat Kaija Ikäheimoa vuosia. Armollisuus itseä kohtaan löytyi keskustelemalla, maalaamalla ja tukeutumalla vanhaan rukoukseen.
Armollisuus on sitä, että ihminen antaa anteeksi itselleen ja toiselle. Armollisuus vaimentaa itseen kohdistuvaa soimaamista, joka kuluttaa voimia ja myrkyttää elämää. Näin ajattelee lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja taidemaalari Kaija Ikäheimo, joka havahtui pohtimaan omaa suhdettaan armollisuuteen avioeronsa jälkeen.
Erosta oli kulunut jo yli kymmenen vuotta, mutta vanhat tapahtumat ja niihin liittyneet vaikeat tunteet vaivasivat yhä hänen mieltään. Tunne-elämä kulki vuoristorataa ja Ikäheimo pohti yhä uudestaan tekemiään ratkaisuja.
Palatessaan avioeron jälkeiseen aikaan Ikäheimo painottaa, että hänellä on hyvät välit elämässään olleisiin ihmisiin.
– Avioliitossa oli ensin hyvin paljon rakkautta, mutta ei enää lopussa. Olin epäonnistunut minulle hyvin tärkeässä asiassa. Ajattelin, että lapseni olisi tarvinnut meidät perheenä, mutta se ei toteutunut. Ammatissani työskentelin perheiden kanssa, mutta omassa parisuhteessani en pystynyt käsittelemään asioita niin, että suhde olisi onnistunut.
Vähitellen Ikäheimo oivalsi, että oman elämän luominen yksin asuvana vaati syyllisyyden, häpeän ja vihan tunteiden kohtaamista. Oli tullut aika antaa anteeksi kaikille, myös itselle.
– Luen maalauksiani ja työstän niiden teemoja eteenpäin. Se prosessi jatkuu minussa elämäni loppuun asti, taidemaalari ja psykoterapeutti Kaija Ikäheimo sanoo.
Elämänmuutosta ei voi kiirehtiä
Vaikeasta henkisestä tilanteesta selviytymisessä on Kaija Ikäheimon mukaan kolme vaihetta. Ensin ihminen tiedostaa tunnetilansa ja sen, mitä omalle elämälle kuuluu. Seuraava askel on omien mahdollisuuksien ja käytettävissä olevien keinojen selvittäminen.
– Sitten on lähdettävä tekemään asioille jotakin, Ikäheimo sanoo.
Ikäheimo on tehnyt pitkän työuran lastenpsykiatrina ja psykoterapeuttina. Hän tähdentää, että ihminen tarvitsee kaikissa ikä- ja elämänvaiheissa hyväksytyksi ja nähdyksi tulemista sellaisena kuin on.
Erityisen tärkeää tämä on muistaa silloin, kun teot eivät ehkä ole hyväksyttäviä. Se, että ihminen tulee tällaisessakin tilanteessa hyväksytyksi ja nähdyksi, luo pohjan pieleen menneiden asioiden käsittelylle ja mahdollistaa suuntautumisen kohti muutosta.
Kukaan ei ole suojassa häpeän ja syyllisyyden tunteilta.
Toinen tärkeä perusasia on se, että elämänmuutosta ei voi kiirehtiä. Tunneprosessi vaatii oman aikansa. Muutoksen aika on sitten, kun ihminen on siihen valmis. Usein tarvitaan sisäistä työskentelyä ennen kuin vaikea tunnekokemus saa nimen.
Esimerkiksi häpeän tunne ei ole sama asia kuin syyllisyys. Häpeän tunne ottaa ihmisen valtaansa ja tuntuu koko kehossa. Se saa ihmisen lamaantumaan ja toivomaan, että hän voisi kadota maan alle.
– Häpeän kokeminen on ajattelua alempiin ja syvempiin aivotoimintoihin liittyvä tapahtuma, johon reagoimme vaistonvaraisesti. Häpeäkokemuksen jälkeen pintaan tulee yleensä vihan tunne, Ikäheimo sanoo.
Psykoterapeutti Kaija Ikäheimo ymmärtää armon ihmisessä itsessään olevaksi voimaksi, joka mahdollistaa henkisen kasvun.
Tärkeä kysymys johti sovintoon menneisyyden kanssa
Häpeän tunne syntyy Kaija Ikäheimon mukaan siitä, että ihminen kokee itsensä riittämättömäksi tai häntä kohdellaan nöyryyttävästi. Jos nöyryyttävä tilanne jatkuu päivästä toiseen, ihminen ei lopulta enää kyseenalaista sitä, vaan alkaa uskoa olevansa huono.
Tunnekokemus on muuttunut sisäiseksi puheeksi, josta puuttuu myötätunto itseä kohtaan: ”En pystynyt siihen, mihin minun piti pystyä. En kuulu joukkoon.”
– Kukaan ihminen ei ole suojassa häpeän ja syyllisyyden tunteilta. Kukaan meistä ei ole sellainen kuin haluaisi, mutta yritämme ylläpitää illuusiota kaikin keinoin, Ikäheimo sanoo.
Sain rukouksesta voimaa. Oloni helpotti, kun pidin mieleni siinä.
Psykoterapeutin koulutus ja työkokemus antoivat hänelle välineitä eroon liittyvien tunteiden ja ristiriitojen käsittelyyn, mutta eivät suojanneet niiltä. Tämä johtuu hänen mukaansa siitä, että primitiiviset tunteet eivät ole aivoissamme tietojenkäsittelyn puolella.
– Elämme asiat ensin ja ymmärrämme ne vasta jälkikäteen, Ikäheimo sanoo.
Sisäisen soimaajan ote hellitti, kun Ikäheimo kysyi itseltään, mihin siihen saakka eletty elämä oli johtanut ja mitä se oli tuonut. Hän ymmärsi, ettei olisi mistään hinnasta luopunut aikuistuneesta lapsestaan, tämän lapsista ja perheestä.
– Lopulta kysymys oli siitä, annanko menneiden tapahtumien pilata elämäni vai hyväksynkö ne. En voinut muuttaa menneisyyttä, mutta pystyin muuttamaan suhtautumistani siihen. Olin tehnyt virheitä, mutta niitä tehdessäni olin toiminut senhetkisen ymmärrykseni mukaan enkä ollut tiennyt tulevasta.
Maalauskankaalle ilmaantuu teemoja ja tapahtumia, jotka ovat herättäneet Kaija Ikäheimossa tunteita.
Koiralenkillä käyty keskustelu näytti suunnan
Avioeron jälkeen Kaija Ikäheimo opetteli yksinhuoltajan elämää vielä kotona asuvan lapsensa kanssa, työskenteli lastenpsykiatrina ja kirjoitti väitöstutkimustaan. Vuorokauden tunnit eivät riittäneet kaikkeen, ja kun erosta oli kulunut muutama vuosi, hän koki loppuun palamisen.
Syvimmän uupumuksen keskellä Ikäheimo sai tukea ystäviltään. Läheisen ystävän kanssa ei tarvinnut kaihtaa mitään keskustelunaihetta.
Vaikeimpina viikkoina Ikäheimo lainasi kirjastosta luostarielämästä kertovia kirjoja. Niistä hän löysi Jeesuksen rukouksen, jota jo varhaiskirkon erämaaisät ja munkit rukoilivat. Hankalimpina päivinä hän piti itseään koossa toistamalla mielessään rukouksen lyhyttä muotoa ”Jeesus Kristus, armahda minua”.
– Arjen keskellä en pystynyt vetäytymään yksinäisyyteen, mutta tein hetkittäisiä sisäisiä vetäytymisiä. Sain rukouksesta voimaa. Oloni helpottui, kun pidin mieleni siinä. Vähitellen jaksoin taas elää tässä ja nyt.
Odottamattoman tärkeäksi osoittautui lyhyt keskustelu, jonka koiransa kanssa kävellyt Ikäheimo kävi kadulla toisen koiranulkoiluttajan kanssa.
– Hän kertoi opettavansa taidetta. Vastasin kysymällä, opettaisitko minua.
Koiraa ulkoiluttava taideopettaja vastasi myöntävästi, ja Ikäheimo palasi nuoruusvuosiensa maalausharrastuksen pariin. Jäätyään eläkkeelle neljä vuotta sitten Ikäheimo aloitti taidemaalarin ammattiopinnot, jotka valmistuivat tammikuussa 2020. Eletyn elämän teemat ja käännekohdat näkyivät opintojen päättötyönäyttelyssä.
Taidemaalari löytää oman elämänsä tärkeät teemat
Maalatessaan Kaija Ikäheimo kokee, että kuva tekee itsensä. Kankaalle ilmaantuu teemoja, ihmisiä ja tapahtumia, jotka ovat herättäneet hänessä tunteita. Katsoessaan maalauksiaan myöhemmin hän näkee elämänsä tapahtumat uusin silmin.
– Maalaukset näyttävät tien, jota kuljen. Luen maalauksiani ja työstän niiden teemoja eteenpäin. Se prosessi jatkuu minussa elämäni loppuun asti. Ihminen ei ole koskaan valmis, Ikäheimo sanoo.
Armollisuus ei tule elämään itsestään, vaan sen eteen pitää tehdä töitä.
Anteeksi antaminen itselle ja muille on rauhoittanut Ikäheimon sisäistä maisemaa. Katsoessaan mennyttä hän toteaa, että häpeän ja surun kantaminen on vienyt paljon energiaa.
– Kun tunteet on käsitelty, ne ovat edelleen olemassa, mutta eivät enää ota minua valtaansa. Olen hyväksynyt sen, että olen nyt tässä ja elämä menee eteenpäin.
Omat kokemukset ovat saaneet Ikäheimon pohtimaan suhdettaan siihen, miten armollisuudesta puhutaan kirkossa. Pappien puheissa armo käsitetään Jumalan hyväksynnäksi, joka on olemassa ihmisen ulkopuolella ja jonka ihminen ottaa vastaan. Psykoterapeutin näkökulmasta armo on ihmisessä itsessään oleva voima, joka mahdollistaa henkisen kasvun.
– Kun ihminen käsittelee vaikeita tunteita esimerkiksi psykoterapiassa, armollisuus ei tule elämään itsestään, vaan sen eteen pitää tehdä töitä. Voimme vastaanottaa apua ja hyväksyntää toisilta ihmisiltä, mutta pohjimmiltaan hyväksyntä ja anteeksianto lähtevät itsestä.
Älä siirrä häpeän kokemusta lapseen – ota nämä kaksi askelta
Omasta lapsuudesta opittu nöyryytysten ketju kannattaa katkaista, neuvoo lastenpsykiatri Kaija Ikäheimo.
Kunnioitus ja hyväksyntä ovat Ikäheimon mukaan kaiken perusta vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa. Lapsi tarvitsee kokemuksen siitä, että hän on vanhemmilleen rakas ja hyväksytty juuri sellaisena kuin on.
Vanhemman tehtävänä on kasvattaa lasta ja asettaa hänelle rajoja, mutta kasvatus ei saisi koskaan olla nöyryyttävää ja hylkäävää.
– Jos oma vanhempi nöyryyttää lasta toistuvasti ja ilmaisee, että tämä on huono, se vaikuttaa koko lapsen tulevaan elämään, Ikäheimo tähdentää.
Ikäheimo tietää puhuvansa asiasta, jossa moni vanhempi kokee riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Siksi hän lisää, että jokainen lapsi kokee itsensä joskus huonoksi ja kelpaamattomaksi. Olennaista on se, ovatko kokemukset toistuvia.
– Jos vanhempi on sanonut lapselle jotakin, mitä ei olisi pitänyt sanoa, havahtuminen ja asian tiedostaminen ovat ensimmäinen askel tilanteen korjaamiseen. Tiedostaminen sattuu, koska siinä vanhempi itse kokee häpeän tunteita.
Vanhemman anteeksipyyntö opettaa lapselle tärkeitä asioita
Seuraava askel on se, että vanhempi palaa vaikeista tunteista siihen tilanteeseen, jossa hän on juuri nyt lapsen kanssa, ja kysyy itseltään, miten voisi muuttaa asioita. Konkreettinen muutos voi olla pieni askel, jossa vanhempi valitsee jossakin tilanteessa toisenlaisen keinon.
– Kun vanhempi kertoo lapselle erehtyneensä ja pyytää anteeksi, lapsi oppii, että näin voi tehdä. Tämä on tärkeä kokemus myös lapselle ja opettaa paitsi anteeksi pyytämistä myös anteeksi antamista. Lapsi kokee tulleensa arvostetuksi omana itsenään, Ikäheimo sanoo.
Joskus on hyväksi, että vanhempi etsii apua omien tunteidensa tai elämänkriisinsä käsittelyyn. Ikäheimo toteaa, että toistamme helposti vanhoja, totuttuja ja omilta vanhemmilta saatuja malleja.
– Vanhat nöyryytysten ja häpeän ketjut on mahdollista katkaista. Niitä ei tarvitse siirtää seuraaville sukupolville.
Myös hyvä ja taitava vanhempi voi uupua
On myös tärkeää kuunnella sitä, mikä on itselle mahdollista. Lastenpsykiatrina Ikäheimo on nähnyt, että hyvät ja taitavat vanhemmat voivat uupua ja tarvita ulkopuolista apua esimerkiksi silloin, kun lapsi sairastuu vakavasti tai hänellä ilmenee hankala neuropsykiatrinen ongelma.
Myös vanhemman omassa elämässä voi olla ongelmia, jotka estävät kasvattajana onnistumisen. Ikäheimo korostaa, että vanhemman tukemista ei pitäisi unohtaa niissäkään tilanteissa, joissa lapsi tai nuori sijoitetaan kodin ulkopuolelle.
– Sijoitettujen lasten vanhemmat kokevat paljon häpeää. On tärkeää, että heidät kohdataan arvokkaina ihmisinä ja heidän kanssaan työskennellään niin pitkälle kuin mahdollista. Jos sijoitetun lapsen vanhempi kokee, että häntä arvostetaan ihmisenä, vaikka kaikki, mitä hän on tehnyt, ei ole riittävää, se voi korjata paljon.
Häpeä hellittää siellä, missä ihminen hyväksytään
Häpeän kohtaamisessa viisaus alkaa sen ymmärtämisestä, että nopeita ja yksinkertaisia keinoja ei ole. Näin neuvoo käytännöllisen teologian emeritusprofessori Paavo Kettunen, jonka kirja Häpeästä hyväksyntään käsittelee häpeään liittyviä taakkoja ja hengellisten yhteisöjen suhdetta häpeään.
Kettusen mukaan häpeästä ei pidä pyrkiä kokonaan eroon, koska se varjelee ihmistä menettämästä sitä itseään, joka hän syvimmältään on. Terve häpeä muistuttaa ihmisen arvosta ja siitä, että hän on jotakin parempaa kuin se, mikä on toteutunut elämässä.
Epäterveen häpeän viesti on päinvastainen: ”Et riitä, olet kelvoton, kukaan ei välitä sinusta”. Paavo Kettunen on havainnut, että ihminen altistuu epäterveelle häpeälle, kun hänen kaipauksensa päästä hyväksyvään suhteeseen ja tulla vastaanotetuksi rakastettuna ja toivottuna ei toteudu. Häpeälle altistuminen voi tapahtua esimerkiksi lapsuudenkodissa, parisuhteessa tai hengellisessä yhteisössä.
Rippi ei ratkaise häpeän ongelmaa
Syvästä häpeästä kärsivä ihminen yrittää ansaita olemassaololleen oikeuden. Elämästä tulee suorittamista, jossa ihminen tavoittelee täydellisyyttä ja yrittää piilottaa tarpeensa ja heikot puolensa.
Kirkossa häpeän tunnetta voi Kettusen mukaan ruokkia ihmisten todellisen elämäntilanteen ohittava ydinperheihanteen korostaminen, torjuva suhtautuminen seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin sekä piispojen eettisissä kannanotoissa ilmenevä vaikeneminen yksin elävien ihmisten seksuaalisista tarpeista.
Häpeän tunteet ovat läsnä myös siellä, missä puututaan hengellisyyden varjolla ihmisen persoonaan tai asetutaan toisen yläpuolelle määrittelemään hänen jumalasuhdettaan.
Kirkon työntekijä saattaa tarjota ahdistuneelle ihmiselle rippiä ja anteeksiantamista, mutta Kettunen on sitä mieltä, että ne eivät ratkaise häpeän ongelmaa. Synninpäästö ei anna ihmiselle olemisen oikeutta, vaan olemassaolon oikeus kuuluu jokaiselle jo syntymän perusteella.
Häpeä hellittää Paavo Kettusen mukaan siellä, missä ihminen tulee nähdyksi ja kelpaa sellaisenaan eikä hänen tarvitse yrittää olla parempi tai jotakin muuta kuin on.
Itseään tutkiva saattaa pettyä ja yllättyä
Armo tarkoittaa sitä, että ihminen hyväksytään ja kelpuutetaan riippumatta siitä, kokeeko hän itsensä hyväksymisen arvoiseksi. Se on vastaanotetuksi tulemista ja syleiltynä olemista. Se on sitä, että ihminen otetaan vastaan kokonaan.
Kettusen mukaan Jumalan viesti jokaiselle ihmiselle on sama, jonka rakastavaiset kuiskaavat toisilleen: ”Sinä olet minulle kallein ja rakkain.”
Hyväksynnässä eläminen johtaa vastuun ottamiseen omasta elämästä. Ihminen alkaa ottaa itseään vastaan, sulatella omia asioitaan ja tunteitaan ja nähdä vaivaa hyvinvointinsa eteen. Kettunen muistuttaa, että itseään tutkiva saattaa joutua pettymään syvästi, mutta voi myös löytää itsestään sellaista hyvyyttä, mitä ei aiemmin ole uskaltanut tunnistaa.
Lähde: Paavo Kettunen: Häpeästä hyväksyntään. Kirjapaja 2014
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Lukijat kertovat, kuinka pääsivät erosta yli – ”En olisi selvinnyt ilman”
Hyvä elämäElokuu on eroamisen sesonkiaikaa.
