Tauno Sutisen työhön Espoon siunauskappelissa kuuluu vainajien tuhkaaminen krematoriossa.

Hengellisyys

Krematorion työntekijä tietää, että ihmisestä jää viitisen litraa tuhkaa

– Tämä täytyy ottaa ihan työnä, sanoo Tauno Sutinen, joka on palvellut vainajia ja heidän omaisiaan yli 30 vuotta. Surullisimpia ovat lasten hautajaiset.

01.11.2018 09:30
Kaisa Halonen
Sirpa Päivinen

Lokakuisena perjantaina Espoon siunauskappelin kylmiössä on 37 vainajaa. Laput kaappien ovissa kertovat, kuka odottaa siunausta, kuka tuhkausta. Tämä on erityisammattimies Tauno Sutisen työpaikka.

Kun Sutiselta kysyy, kuinka monen ihmisen viimeisellä matkalla hän on yli kolmenkymmenen vuoden aikana tavalla tai toisella palvellut, hän puistelee päätään. Ei hän ole sitä laskenut. Haastattelupäivän summa on neljä, mutta se on ollut tavallista hiljaisempi päivä. Kappelissa on ollut kolme siunausta, ja lisäksi on ollut yksi uurnanluovutus.

Työstään Sutinen ei mielellään puhu ulkopuolisille, vaikka jotkut siitä kyselevätkin.

– Puhutaan täällä työpaikalla oman porukan kesken. On meillä oma huumorikin.

Eikä työasioita juuri tule ajateltua vapaa-aikana.

– Kyllä tämä täytyy ottaa ihan työnä, ja tähän on tottunut. Kun itse asuu eri paikkakunnalla, vainajat eivät ole tuttuja vaan nimiä paperilla.

Uurnan paino yllättää

Omaisten kanssa Tauno Sutinen on puheissa esimerkiksi silloin, kun he tulevat hakemaan uurnaa tai uurnaa lasketaan maahan.

– Välillä he saattavat kysyä, onko kaikki tuhka uurnassa ja onko se varmasti heidän omaisensa tuhka. Kyllä se on. Tai onko arkusta jäänyt tuhkan sekaan jotakin, mutta sinnehän ei jää. Monet omaiset yllättyvät siitä, kuinka paljon tuhkaa on ja kuinka paljon se painaa.

Aikuisesta ihmisestä tuhkaa jää neljästä viiteen litraa, ja se painaa viidestä seitsemään kiloa.

– Nuorella ja keski-ikäisellä ihmisellä luusto on kovempaa, ja silloin tuhkaa jää enemmän kuin vanhemmasta ihmisestä, jonka luut ovat hauraammat, Sutinen tarkentaa.

Joskus jää jotakin muutakin kuin tuhkaa: tekoniveliä ja luihin ruuvattuja metalliosia. Yleensä ne toimitetaan krematoriosta kierrätykseen, mutta muutama mallikappale on säästetty, ja niitä Sutinen nyt näyttää. Ei niistä heti arvaisi, mitä ne ovat.

Ennen kuolema tuntui luonnollisemmalta

Krematorion uunien lähtölämpötila on 750 astetta. Tarvittaessa se nousee aina 1 200 asteeseen saakka. Mutta se, mikä uunissa palaa pois, on vain ruumis. Mitä meille muuten kuolemamme jälkeen tapahtuu?

– Kun ihminen kuolee ja elämän hopealanka katkeaa, sielu palaa Luojansa luokse ja ruumis joko poltetaan tai haudataan maahan. Sillä tavalla minulla on tapana sanoa, Tauno Sutinen vastaa.

Hän on joutunut miettimään asiaa myös lähiomaistensa kuoltua.

– Kun on kuollut kaksi lasta, niin missä he sitten ovat? Sen tiedän, että heidät on haudattu Metsolan hautausmaalle Lohjalle. Vanhempani on haudattu Vehmersalmelle, isovanhempia Lapinlahdelle ja Varpaisjärvelle, Sutinen kertoo.

– Onhan se omien lasten kuolema kova paikka. Täälläkin kun on lasten hautauksia, sitä ajattelee, että heiltä on jäänyt elämä kokematta hyvässä ja pahassa. Ja se vanhempien suru. Oli lapsi sitten pieni tai aikuinen, vanhemmille hän on aina lapsi.

Omaiset eivät ole pukemassa vainajaa eivätkä yleensä käy katsomassakaan häntä kuoleman jälkeen.

- Tauno Sutinen

Omaa kuolemaansa Sutinen ei ole erityisemmin ajatellut. Sellainen toivo hänellä on, että tapaisi sitten taas läheisensä: lapset, joista toinen syntyi kuolleena ja toinen kuoli juuri ennen 13-vuotispäiväänsä. Ja vanhemmat, jotka hän menetti ollessaan alle kaksikymppinen.

– Mutta silloin ennen asioihin suhtauduttiin vähän eri tavalla. Kuolema tuntui luonnollisemmalta. Vanhemmalla polvella oli kokemusta siitä, että lapsia meni, ja silti elämän piti jatkua. Kuolema kuului elämään, Sutinen sanoo.

– Nykyisin kuolema on poissa silmistä ja poissa mielestä. Se tapahtuu laitoksissa. Omaiset eivät ole pukemassa vainajaa eivätkä yleensä käy katsomassakaan häntä kuoleman jälkeen. Ehkä se on helpompi käsitellä niin. Nykyään ajatellaan ehkä, että kun sielu on lähtenyt, arkussa on enää ihmisen kuoret eikä niitä tarvitse katsella.

Suurin osa vainajista tuhkataan

Sutisella on takanaan 31 vuotta seurakuntatyötä: ensin 15 vuotta Sammatissa ja sen jälkeen 16 vuotta Espoossa.

Työ on viime vuosina ollut fyysisesti kevyempää kuin aikoinaan Sammatissa. Siellä Sutinen laskee kaivaneensa lapiolla 250 arkkuhautaa – suurimman osan 2,4 metrin syvyisiksi ja osan talvella, kun maa oli jäässä. Nykyisin arkkuhaudat kaivetaan koneella ja niitä tarvitaan vähemmän kuin ennen, sillä suurin osa vainajista tuhkataan. Sutinen vilkaisee tilastoa tietokoneelta: tänä vuonna Espoon krematoriossa on tuhkattu 946 vainajaa.

– Olin 13 vuotta täällä Espoossa niin sanotusti kenttätöissä eli kaivamassa arkkuhautoja koneella ja uurnahautoja lapiolla. Nyt teen täällä kappelissa vahtimestarin hommia. Joinakin viikkoina olen tuhkaamassa krematoriossa ja tarvittaessa myös hautausmaalla kaivamassa tai peittämässä hautoja, Sutinen kertoo.

Ensi vuoden alkupuolella Sutinen jättää krematorion. On aika jäädä eläkkeelle.