null Linda-Maria: Minä en rakasta enää Venäjää, koska rakkauteen ei kuulu pelko

Linda-Maria: Minä en rakasta enää Venäjää, koska rakkauteen ei kuulu pelko

Venäjän uhasta puhuminen kuulosti vielä vuonna 2014 vain propagandalta. Nyt on toisin.

Rakastin aina Venäjää. En tiedä, miksi. Jo varhaislapsuudessani olin ymmärtänyt naapurimaamme olleen syy siihen, miksi mummoni ei ollut saanut pitää kotiaan ja perhettään. Surin hänen menetyksiään, mutten osannut vihata Venäjää.

Kouluikäisenä kuulin äidiltäni Tshetshenian sodasta ja Anna Politkovskajan murhasta. Tunsin pelkoa ja surua, mutten osannut kohdistaa sitä Venäjään. Teininä rakastin Venäjää niin paljon, että opettelin kyrilliset aakkoset sekä laulamaan kappaleen Million alyh roz venäjänkielisen käännösversion.

Parikymppisenä liityin Vasemmistonuoriin ja russofiilistelin työväenlaulujen neuvostonostalgiaa. Loin alter egon nimeltään Anastasia Eutanasia, jolle Vladimir Putinkin oli vain estetiikkaa. Karhun kanssa painiva fantasiahahmo.

Seuraavana vuonna erosin Vasemmistonuorista ja aloitin psykoterapian.

Syksyllä 2014 puut notkuivat pihlajanmarjaa, ja muistin jonkun sanoneen sen enteilevän sotaa. Itä-Ukrainassa sota oli ollut jo käynnissä, mutta minä en silloin ymmärtänyt. Olin sokaistunut. Sekoittanut ihailemani kielen, kulttuurin ja ihmiset valtioon. Pudonnut tietämättäni kaninkoloon.

Kuuntelin venäläisten ystävieni kertomuksia Krimin tilanteesta ja uskoin heitä. Uutiset, joissa käsiteltiin mahdollista sodan uhkaa myös Suomessa, olivat minullekin nyt vain propagandaa.Tein aiheesta biisin, jota en koskaan julkaissut. En tiedä miksi, rakastinhan Venäjää vielä tuolloin.

Seuraavana vuonna erosin Vasemmistonuorista ja aloitin psykoterapian. Sirpin ja vasaran tilalle löytyi työkaluja hallita ADHD:lle ja epävakaalle persoonallisuushäiriölle tyypillistä taipuvaisuutta hurahteluun ja fanaattisuuteen.

Suomen 100-vuotispäivänä koin heräämisen suomalaiseen identiteettiin ja isänmaallisuuteen. Suomen historian aito sisäistäminen sai minut ymmärtämään myös omaa perhettäni eri tavalla. Mutta siltikään en osannut pelätä Venäjää.

Huusin Venäjän suurlähetystön edessä, kun aiemmin se oli ollut minulle vain kaunis nähtävyys.

Viime syksynä en huomannut laskea pihlajanmarjoja. Ehkä niistäkään ei olisi voinut päätellä Ukrainassa tapahtuvan verenvuodatuksen määrää. Luulen, etteivät pihlajat olisi kestäneet marjojen painoa.

Kun Venäjä helmikuussa hyökkäsi Ukrainaan, osallistuin heti samana päivänä sodan vastaiseen mielenosoitukseen. Huusin Venäjän suurlähetystön edessä, kun aiemmin se oli ollut minulle vain kaunis nähtävyys. Huusin vihaa, pelkoa ja surua. Huusin Venäjälle. Ensimmäistä kertaa.

Pari päivää hyökkäyksen jälkeen ystäväni kertoi, että Turun kaupunki on keskeyttänyt vuodesta 1953 jatkuneen ystävyyskaupunkitoimintansa Pietarin kanssa. Ystäväni sanoi sen tuntuvan tavallaan surulliselta. Että ystävyydenkin täytyy loppua nyt.

Minä olisin halunnut olla Venäjän ystävä. Rakastaa sitä, niin kuin joskus rakastin, tietämättä, miksi. Mutta minä en rakasta Venäjää. En enää. Koska todellisessa rakkaudessa ei ole pelkoa.

Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: