null Linda-Maria: Ukrainalaisnaisten raiskauksista lukeminen tuntuu lamaannuttavalta painajaisunelta – voinko tehdä muuta kuin lahjoittaa rahaa?

Linda-Maria: Ukrainalaisnaisten raiskauksista lukeminen tuntuu lamaannuttavalta painajaisunelta – voinko tehdä muuta kuin lahjoittaa rahaa?

En voi kuin rukoilla, että kaikilla maailman ihmisillä toimisivat tunteet.

Useat ukrainalaisnaiset ovat viime päivinä kertoneet venäläisten sotilaiden heihin kohdistamasta seksuaalisesta väkivallasta. On raportoitu, että sotilaat ovat raiskanneet myös alaikäisiä, jopa alle 10-vuotiaita lapsia. 

Ukrainalainen kuvataiteilija Yuliya Osyka kirjoitti Instagramissa, ettei raiskatuista ukrainalaisnaisista lukeminen ole sydäntä särkevää, vaan halvaannuttavaa. 

Olen samaa mieltä. Tuntuu yhtä voimattomalta kuin unessa, jossa haluaisi huutaa, mutta ääni ei vain lähde. Yhtä lamaannuttavalta kuin joskus tosielämässä. Silloin kun halusi paeta, muttei kyennyt liikkumaan. Ainoa, mikä tuntuu nyt toimivan, on lahjoituslinkki UN Womenille ja sitä kautta Ukrainan naisille.

Muistan, kuinka viime vuoden tammikuussa uppouduin jälleen Jugoslavian hajoamissotiin ja kahlasin läpi kertomuksia Bosnian sodassa raiskatuista naisista. Osa oli syyllisyytensä tunnustaneiden serbisotilaiden kertomaa, koska suuri osa heidän raiskaamistaan naisista oli murhattu tai kuollut raiskausten aiheuttamiin vammoihin. 

Itkin lohduttomasti miettiessäni, kuka tuo nainen oli.

Eräs serbialainen sotilas kertoi joukkoraiskauksesta, johon hän oli osallistunut. Mies kertoi olleensa kahdeskymmenes, joka raiskasi uhriksi valitun bosnialaisnaisen. Sotilas kertoi, ettei nähnyt koskaan naisen kasvoja, koska ne olivat hiusten ja eritteiden peitossa. Raiskauksen aikana nainen oli itkenyt hiljaa. Se oli hänen viimeinen hetkensä maan päällä, sillä raiskauksen jälkeen mies ampui hänet. 

Luettuani serbisotilaan kertomuksen minä itkin kovaa. En niinkään julmaa kuvailua tai sotilaiden raakuutta. En itkenyt varsinaisesti edes naisen kuolemaa. 

Itkin sitä, että nainen oli jäänyt nimettömänä ja kirjaimellisesti kasvottomana hänen raiskaajansa ja murhaajansa muistiin. Ainoa, mitä maailma tuosta naisesta tietää, on sen ihmisen kertomus, joka häntä eniten satutti. 

Itkin lohduttomasti miettiessäni, kuka tuo nainen oli. Mietin, mikä oli hänen lempieläimensä ja mitä musiikkia hän kuunteli. Millainen hän oli ollut pienenä tyttönä. Onko hänen perheellään hauskoja lapsuusmuistoja hänestä vai onko hänen perheensäkin surmattu.

Mietin, millaiset kasvot hänellä oli ja miten hän tykkäsi pitää hiuksiaan. Olivatko ne huivin peitossa ja jos olivat, minkä värisistä huiveista hän piti.

Kun kirjoitan tätä tekstiä kahvilassa pyyhkien silmiäni, tajuan, ettei UN Womenin linkki ole ainoa, mikä toimii. Minun sydämeni toimii. 

Empatia, myötätunto, samaistuminen, solidaarisuus ja lähimmäisenrakkaus ovat tärkeimpiä aseita rauhan saavuttamiseksi. Ne juuri saavat meidät toimimaan oikein. Lahjoittamaan rahaa, tekemään taideteoksia, levittämään tietoa ja osoittamaan mieltä.

En voi kuin rukoilla, että kaikilla maailman ihmisillä toimisivat nuo tunteet. Että niiden kautta kaikki maailman ihmiset pystyisivät näkemään ihmisyyden myös toisissa. Kansallisuuden, nimettömyyden ja kasvot peittävien hiusten takana. 


Kirjoittaja on muusikko, kirjailija ja häpeämättömästi hengellinen marsuäiti.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: