Kun jokin on tarpeeksi henkilökohtaista, siitä tulee universaalia, miettivät Pasi Kostiainen (vas.) ja Jean Ramsay. Seinällä on Kostiaisen valokuvia ja Ramsayn selän takana kaksi Jaakko Sieväsen maalaamaa muotokuvaa Ramsayn äidistä Laila Pullisesta.
”On tyhjä tila, josta rakas ihminen on lähtenyt” – Jean Ramsay ja Pasi Kostiainen muistelevat äitejään Laila Pullisen kotimuseossa
Valokuvaaja Pasi Kostiainen dokumentoi äitinsä viimeiset vuodet. Nyt kuvia voi nähdä kuvanveistäjä Laila Pullisen kotimuseossa, jota johtaa Pullisen poika Jean Ramsay.
Siinä on Maija-Liisa punaisessa yöpaidassa ja hänen vieressään Laila punaisessa puserossa. Sairaanhoitaja Maija-Liisa Kostiainen kuoli vuonna 2023 juuri ennen 93-vuotissyntymäpäiväänsä. Kuvanveistäjä Laila Pullisen kuolemasta tulee marraskuussa kuluneeksi kymmenen vuotta. Hän oli kuollessaan 82-vuotias.
Lähes samanikäiset naiset eivät tunteneet toisiaan, mutta tänä kesänä he kohtaavat Vantaalla Laila Pullisen kotimuseossa Nissbackan kartanossa. Maija-Liisa on läsnä poikansa Pasi Kostiaisen valokuvissa, jotka dokumentoivat hänen elämänsä kolmea viimeistä vuotta. Laila puolestaan on läsnä kaikessa: kotimuseon esineistössä ja taiteessa ja ikuistettuna hänen nuoruudenkihlattunsa Jaakko Sieväsen maalaamiin muotokuviin.
Lailan Pullisen poika Jean Ramsay johtaa äitinsä teoksia esittelevää veistospuistoa ja kotimuseota. Hän ja valokuvaaja Pasi Kostiainen ovat vanhoja tuttuja, sillä molemmat ovat myös rockmusiikista kirjoittavia toimittajia. Nyt he ovat istahtaneet hetkeksi kahvittelemaan ja puhumaan äideistään.
– Tuo on ripustuksellisesti minun lempijuttuni, Ramsay sanoo ja osoittaa Kostiaisen Kuolleet lehdet -valokuvaa.
Teos on ripustettu seinälle flyygelin taakse. Flyygelin päällä on maljakoissa kuivattuja kukkia, Laila Pullisen aikoinaan säästämiä. Ikkunasta näkyy alkukesän koko vihreys. Kontrasti kuolleen ja elävän, kuihtuvien muistojen ja rehevän nykyhetken välillä tuskin voisi olla suurempi.
– Kuolemassa on aina uuden synty. Ei ole uutta ilman, että jokin kuolee. Elämä on ihme, jokainen kesä on ihme, vaikka se olisikin tämmöinen vetinen ja lätisevä kesä kuin nyt on ollut, Ramsay sanoo.
Pasi Kostiainen kuvasi muistisairaan äitinsä arkea ja yritti myös hahmottaa sitä, miten äiti maailman kokee.
Katsoja näkee omat menetyksensä
Pasi Kostiainen alkoi kuvata äitinsä elämää vuonna 2020 oikeastaan sattumalta. Ensimmäisen kuvan, jossa äiti on kumartuneena lääkeautomaatin ääreen, hän otti puhelimella ilman sen suurempia suunnitelmia. Tilanne vain näytti kuvaukselliselta.
Kostiaisen äiti Maija-Liisa oli jäänyt leskeksi vuonna 2014. Loppuun asti hän asui ja halusikin asua yksin kotonaan. Kuvat ja niissä näkyvät apuvälineet kertovat ajasta, jolloin hänen kuulonsa oli huonontunut ja muistisairaus etenemässä.
– Aluksi halusin vain ikuistaa äidin vaiheita ihan itseäni varten. Mietin, voisivatko näin henkilökohtaiset kuvat kiinnostaa ketään muuta ja haluanko edes näyttää näitä kuvia muille. Mutta kun nämä ovat olleet esillä, olen tajunnut, että eiväthän ihmiset näe näissä minun äitiäni. He näkevät ne menetykset, joita heillä itsellään on ollut tai jotka heitä tulevaisuudessa pelottavat, Kostiainen kertoo.
Aika hyppy -sarjassa on myös abstrakteja valokuvia, jotka tuntuvat katsovan maailmaa muistisairaan silmin: on valoa, värejä ja muotoja, mutta ne eivät oikein tarkennu tai tunnu tavoittavan todellisuutta.
Kaksi kuvista näyttää kodin äidin kuoleman jälkeisenä päivänä. Sänky on jäänyt äidiltä petaamatta.
– Kun näin nämä Pasin kuvat, ensimmäinen reaktioni oli, että joku on tallentanut sen, mitä minä koin silloin, kun Laila kuoli. On tyhjä tila, josta rakas ihminen on lähtenyt. Jokainen meistä joutuu luultavasti jossain vaiheessa elämäänsä kohtaamaan sen. Taide voi auttaa siinä ja kertoa, että sinä et ole yksin kokemuksesi kanssa, Ramsay sanoo.
Jean Ramsay vaalii äitinsä perintöä veistospuistossa ja kotimuseossa.
Hidasta hiipumista ei huomaa
Myös Laila Pullinen asui loppuun asti yksin. Hänellä oli asunto Lallukan taiteilijakodissa, mutta välillä hän vietti aikaa myös Nissbackan kartanossa.
– Minua hirvitti aina, että jonakin päivänä hän tulee nuo portaat alas pää edellä. Välillä hän saattoi unohtaa hellanlevyn päälle. Muistisairautta hänellä ei ollut, mutta hänen koko tomumajansa rupesi viimeisenä vuosina hajoamaan. Puhuminen ja hengittäminenkin oli vaikeaa, koska nuoruuden tuberkuloosi oli tuhonnut toisen keuhkon ja myöhemmin aivoinfarkti vei toiselta puolelta kaikki lihakset – myös pallean, jota hengittämiseen olisi tarvittu, Ramsay kertoo.
– Meillä on Jeanin kanssa aika samanlaisia kokemuksia. Olemme kumpikin jälkeenpäin tajunneet valokuvia ja taltiointeja katsoessamme, miten huono loppuvaihe olikaan. Hiipuminen on niin hidasta, ettei sitä välttämättä huomaa silloin, kun on koko ajan lähellä, Kostiainen sanoo.
Kai sitä loppuun asti tuntee itsensä nuoremmaksi kuin on. Se on oikeastaan aika lohdullista.
Hän muistaa, kun oli lähdössä äitinsä kanssa sovittamaan kuulolaitetta. Äiti puheli itsekseen samalla, kun hän hitaasti teki lähtöä: ”Kamalata, kun sitä on ihminen vanhan näköinen.”
– Viime aikoina olemme viisi–kuusikymppisten kavereiden kanssa tavatessamme päivitelleet iän tuomia merkkejä. Kai sitä loppuun asti tuntee itsensä nuoremmaksi kuin on. Se on oikeastaan aika lohdullista, Kostiainen sanoo.
– Ei ihminen oikein näe itseään. Aikoinaan Laila järkyttyi, kun luki jostakin diagnoosista, että ”82-vuotias iäkäs nainen – minähän olen semmoinen 17-vuotias tyttö”. Mutta emmehän me oikeastaan sisältä vanhene. Pysymme aika samanlaisina kuin olimme joskus teineinä tai parikymppisinä. Musiikkimakukin muotoutuu jo nuoruusvuosina, Ramsay lisää.
Toivo elämän jatkumisesta
Pasi Kostiaisella ei ole sisaruksia. Koska hän asui äitinsä lähellä, hän hoiti esimerkiksi äidin ostoksia ja tapasi tätä useita kertoja viikossa. Korona-aikana kului tosin kuukausia, jolloin hän pääsi näkemään äitiään vain ikkunan takaa.
– Korona-ajan eristys oli varmaan äidille vaikeaa, vaikka hän muuten viihtyi ja pärjäsikin yksin. Äiti oli aika kipakka ihminen, mutta hän oli myös valoisa ja säilytti sen valoisuutensa loppuun asti, Kostiainen kuvailee.
– Kun äiti 65-vuotiaana sairastui syöpään, jotkut ihmettelivät, että eikö hän kysy, miksi juuri hän. Äiti sanoi, että miksi ei hän – miksi hän olisi jotenkin erikoinen. Äidillä oli vahva kristillinen usko ja taustalla ura sairaanhoitajana, eli hänellä oli sekä käsitys ihmiselämän hauraudesta että toivo elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen.
Muistisairaudesta huolimatta Maija-Liisa Kostiainen tunsi läheisensä loppuun asti. Hän iloitsi lapsenlapsistaan ja ehti myös tavata ensimmäisen lapsenlapsenlapsensa.
Jean Ramsay ja Pasi Kostiainen.
Kuolema voi olla myös helpotus
Vaikka Laila Pullinen oli fyysisesti hauras ja välillä joutunut sairaalahoitoonkin, hänen kuolemansa tuli Jean Ramsaylle yllätyksenä.
– Satuin olemaan paikalla sairaalassa, kun Laila kuoli. Pidin häntä sylissä, ja hän oli jotenkin hämmentyneen ja eksyneen oloinen, ihan kuin hän ei ymmärtäisi, mitä tehdä. Kuiskasin hänen korvaansa, että päästä sinä irti, minä pidän sinusta kiinni. Ja siihen hän kuoli.
Hän antoi minulle elämän, minä annoin hänelle kuoleman.
– Se oli sellainen lahja, että en minä sellaista tule koskaan uudestaan saamaan. Hän antoi minulle elämän, minä annoin hänelle kuoleman. Se on yksi kauneimpia kokemuksia, mitä minulla on ollut. Kaikissa asioissa on valoa ja varjoa. Jos me vain pelkäämme sitä varjoa ja sitä kipua, niin emme uskalla kokea valoakaan.
Äidin kuolema oli Ramsaylle myös vapauttava kokemus. Kun hän oli kantanut äitinsä kuoleman rajan yli, hän koki saavansa itsensä takaisin. Enää ei tarvinnut huolehtia ja pelätä.
– Se oli helpottavaa. Ja on hirveän tärkeää sanoa se ääneen, koska moni saattaa tuntea syyllisyyttä siitä, että kokee niin.
Pasi Kostiainen sanoo, että äidin kuoleman käsittely on hänellä vielä kesken ja siihen liittyy myös traumaattisia asioita. Siksi hän katsoo mieluummin sen ohi.
– Minulla on paljon myös lohdullisia muistoja. Koen saaneeni äidiltä aina hirveästi tukea, ja se jollain tavalla kantaa edelleen.
Edelleen Kostiaiselle tulee sellaisia hetkiä, että pitäisi soittaa äidille. Ja vaikka hänen isänsä kuolemasta on kulunut jo yli kymmenen vuotta, välillä tulee mieleen, että täytyypä kysyä isältä.
– Minulle tulee välillä varsinkin stressaantuneena huoli, että äsh, en ole soittanut Lailalle tänään ja mitäköhän hän nyt tekee. Että ei näistä ihan heti pääse, Ramsay lisää.
Laila Pullinen – veistospuisto & kotimuseo, Sotungintie 4, Vantaa. Avoinna 31.8. asti to–su klo 11–17. Ryhmäopastuksia järjestetään varauksesta.
40-vuotisjuhlakesän näyttelykokonaisuuteen kuuluvat Pasi Kostiaisen Aika hyppy – kuvia perheestä ja luopumisesta, Mikko Rasilan alastonkuvista ja Laila Pullisen piirroksista koottu Ei kukaan, tai kuka vain sekä veistospuiston lounaisrinteessä Marika Hyvärisen ja työryhmän Lahoava – esittävän taiteen ja tieteen tila. Elo–syyskuussa nähdään Teatteri Vantaan Anne Nielsenin esitys Rakkauden tekoja – monologi taiteesta, naiseudesta ja naistaiteilijuudesta Laila Pullisen sanoin.
Lisätietoja lailapullinen.fi
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kun ohjaaja Klaus Härön äiti kuoli, lääkäri sanoi, että suru on kasa hiekkaa, joka pitää kantaa pois
Hyvä elämäPalkitun elokuvaohjaajan uusin teos sisältää omaelämäkerrallisia elementtejä, sillä siinäkin isä suree puolisoa ja poika äitiä.
