Oman lapsen kuolema näytti filosofi Leena Vilkalle, että tuskallisimpiin kokemuksiin voi kätkeytyä poikkeuksellista kauneutta
Edesmenneelle Tekla-tyttärelle aikanaan hankittu perhoskoira Vimpula on Leena Vilkan uskollinen seuralainen metsälenkeillä.

Edesmenneelle Tekla-tyttärelle aikanaan hankittu perhoskoira Vimpula on Leena Vilkan uskollinen seuralainen metsälenkeillä.

Oman lapsen kuolema näytti filosofi Leena Vilkalle, että tuskallisimpiin kokemuksiin voi kätkeytyä poikkeuksellista kauneutta

Ympäristöfilosofi Leena Vilkalla oli jo lapsena vahva kuolematietoisuus. Oman tyttären kuolema vuonna 2006 näytti, että tuskallisimpiin ja järkyttävimpiinkin kokemuksiin voi kätkeytyä poikkeuksellista kauneutta.

Metsä alkoi heti ­ympäristöfilosofi Leena Vilkan, 56, lapsuudenkodin vierestä. Nelivuotiaasta lähtien hän aloitti metsän salaisuuksien tutkimisen yhdessä perheeseen tulleen Susa-­koiran kanssa.

Kulkiessaan metsässä hän samastui niin vahvasti lemmikkinsä tapaan liikkua ja havainnoida luontoa, että koki itsekin olevansa koira. Kun parivaljakko pysähtyi katsomaan kyykäärmettä tai vastaan kävellyttä hirveä, tyttö ja koira näkivät ja ymmärsivät saman.

Vilkka pyrki liikkumaan metsässä niin, ettei astunut pienenkään eläimen päälle eikä tallonut sammalta rikki.

Metsän siimeksestä löytyi tärkeä paikka, jonka hän nimesi Kirkkokiveksi. Kolmion muotoinen, suunnilleen ihmisen korkuinen kivi oli lapsen silmissä toisinto Hyvinkään kirkosta. Kirkkokiven luona Vilkka rukoili ja Jumala puhui hänelle.

Olen rukoillut koko elämäni ajan, aina siitä lähtien, kun opin puhumaan ja kävelemään.

Kallioiden, purojen ja metsäniittyjen keskellä Vilkka koki syvää haltioitumista, jossa kauneuden ja pyhyyden kokeminen yhdistyi äärimmäiseen luonnon kunnioitukseen. Jollakin tavalla luonto oli samaa kuin Jumala.

– Pystyn vieläkin palauttamaan itseni tuohon kokemukseen. Minussa oli jo silloin sama perussielu kuin nyt, Vilkka sanoo.

Leena Vilkka tavoittaa metsässä kulkiessaan varhaislapsuuden kokemuksen, jossa luonto ja Jumala yhdistyvät.

Leena Vilkka tavoittaa metsässä kulkiessaan varhaislapsuuden kokemuksen, jossa luonto ja Jumala yhdistyvät.

Äiti antoi rukoilemisen mallin, isä oli epäilevä Tuomas

Ajatus Jumalasta oli lähtöisin kotoa. Leena Vilkan äidin Kaisu Vilkan juuret olivat Pohjanmaan körttiperinteessä. Äiti antoi tyttärelleen mallin elävästä ja vakaasta uskonnollisuudesta, joka välittyi lapselle luontevasti virsien ja rukousten kautta.

– Olen rukoillut koko tietoisen elämäni ajan, aina siitä lähtien, kun opin puhumaan ja kävelemään, Vilkka sanoo.

Vilkan isä Risto Vilkka oli maailmankatsomukseltaan epäilevä Tuomas, joka horjui uskon ja epäuskon välillä. Välillä isä kielsi Jumalan olemassaolon voimakkaasti, mutta tuli taas toisiin ajatuksiin. Helsingissä kasvanut isä oli intohimoinen Lapin erämaiden kulkija, joka koki retkillään voimakkaita haltioitumisen ja pyhyyden hetkiä.

Parikymppisenä minulla oli kova kiire, koska halusin elää mahdollisimman paljon ennen kuolemaani.

Isä työskenteli kunnan sosiaalijohtajana ja ­äiti lastensuojelun sosiaalityöntekijänä. Vilkan mukaan hänen vanhempansa olivat umpirakastuneita elämänsä loppuun saakka. Lapsuuden muistoissa kodin ilmapiiri näyttäytyy turvallisena.

– Äiti inspiroi isää tavattomasti. Ruokapöydän ympärillä käytiin paljon yhteiskuntaa, uskontoa ja filosofiaa käsitteleviä keskusteluita, joihin myös me lapset osallistuimme.

Turvallisesta kodista huolimatta Vilkan kasvuvuosia leimasi vahva kuolematietoisuus. Vilkan isä oli sotainvalidi, joka oli vammautunut loppuiäkseen koko muun komppanian surmanneessa pommituksessa.

Kuoleman todellisuus oli läsnä myös sen kautta, että Vilkan äiti oli isän toinen puoliso. Vilkan kolmen vanhimman sisaruksen äiti oli menehtynyt rintasyöpään.

Varhaisista vuosistaan lähtien Vilkka oli vakuuttunut siitä, että ei eläisi aikuiseksi.

– Ajatus oli järjenvastainen, sillä olen ollut terve lapsi. Vielä parikymppisenä minulla oli kova kiire, koska halusin elää mahdollisimman paljon ennen kuolemaani. Mutta se olikin oma lapseni, joka kuoli nuorena.

Tyttö ja koira kävivät rippikoulun yhdessä

Teini-ikäisenä Leena Vilkka jätti rippikoulun käymättä, koska metsässä kulkeminen tuntui tärkeämmältä. Asia ei kuitenkaan jäänyt siihen. Hän tapasi sattumalta seurakunnan nuorisopapin, joka otti rippikoulun puheeksi.

– Sanoin papille, että voisin käydä rippikoulun, jos saisin ottaa koiran mukaan. Pappi järjesti asian, ja niin Susa kävi kanssani rippikoulun vanhoilla päivillään, Vilkka sanoo.

Täytettyään kahdeksantoista vuotta Vilkka erosi kirkosta, vaikka kristinuskon sisältö ei aiheuttanut maailmankatsomuksellisia ongelmia. Kirkko ei tuntunut tärkeältä, koska elävä kontakti seurakuntaan puuttui.

Oman lapsen kuolema oli tuskallisinta, mitä elämässäni saattoi tapahtua. Samalla nuo päivät olivat kauneinta, mitä voi olla.

Kirkosta eroamista seurasi viidentoista vuoden elämänjakso, jonka aikana hän otti etäisyyttä lapsuutensa hengellisyyteen ja uskonnollisuuteen. Hän suoritti metsätalousteknikon tutkinnon voidakseen jatkaa metsissä kulkemista. Opiskeluvuosina hän osallistui vihreän liikkeen perustamiskokouksiin.

– Joku voisi ajatella, että metsäalan opetusohjelmaan sisältyvät hakkuujaksot ja hirvenmetsästys johtivat ristiriitaan lapsena omaksumani äärim­mäisen elämän kunnioituksen kanssa. Olin kuitenkin ylpeä koulutuksestani. Ajattelin, että Suomi elää metsästä.

Myöhemmin Vilkka päätti hakea teoreettisen filosofian opiskelupaikkaa Helsingin yliopistosta. Filosofian opintojen lopputyö käsitteli eläinten tietoisuutta ja oikeuksia.

Valmistumisensa jälkeen hän jatkoi ympäristöfilosofian tutkimusta Suomen Akatemian rahoittamissa hankkeissa ja toimi eläinsuojelujärjestö Animalian puheenjohtajana. Vuonna 1995 valmistunut väitöstutkimus käsitteli luonnon itseisarvoja.

Metsä suojasi lapsuuden aavekokemuksilta

Filosofinen työskentely antoi sanoja lapsuuden syville luontokokemuksille. Samalla Vilkka suuntautui ajattelussaan kohti ateismia ja vieraili vapaa-ajattelijoiden järjestämillä Prometheus-leireillä luennoimassa luontoarvoista.

Uskonnollisuuden karttaminen johtui pelosta, jota hän tunsi yliluonnollisia kokemuksia kohtaan. Vilkka halusi päästä eroon kummituksista.

– Varhaisesta lapsuudesta lähtien olen nähnyt kuolleita sukulaisia, jotka olivat eläneet ennen minua. Jossain vaiheessa aloin tiedostaa, ettei heitä ollut enää olemassa.

Herätessään keskellä yötä Leena Vilkka saattoi nähdä ympärillään todellisilta vaikuttavia kasvoja, jotka keskustelivat keskenään. Joskus lapsuuden kotitalo oli täynnä muille näkymättömiä vieraita. Hahmot eivät vaikuttaneet uhkaavilta, mutta toisinaan Vilkka hakeutui metsään saadakseen olla niiltä rauhassa.

Vilkka uskoo, että kyse on perinnöllisestä herkkyydestä. Äidin suvussa kerrottiin yliluonnollisista kokemuksista ja niihin suhtauduttiin myönteisesti. Lähestyessään aikuisuutta Vilkka alkoi kuitenkin pelätä, että näkyjen näkeminen oli skitsofrenian tai muun mielenterveysongelman oire.

– Tein selkeän ja tietoisen valinnan, että hankkiutuisin näyistä eroon, hän sanoo.

Epätavallisen kokemusmaailman taltuttaminen onnistui Vilkan mukaan täydellisesti. Opiskelun ja akateemisen tutkimuksen aktiivisina vuosina näkyjen näkeminen loppui kokonaan.

Tyttären syntymä oli vastaus rukouksiin

Lapsena opittua rukoilemista Leena Vilkka ei kuitenkaan lopettanut. Akateemisina vuosinaan hän rukoili usein sen puolesta, että ihmisen aiheut­tama eläinten kärsimys loppuisi. Toinen hiljaisten rukousten kestoaihe oli omakohtainen. Vilkka pyysi Jumalalta äidiksi tulemista.

– Halusin kokea sen ihmeen, että tulisin raskaaksi ja saisin luoda ja kehittää elämää sisälläni, Vilkka sanoo.

Rukouksiin vastattiin palmusunnuntain vastaisena yönä 16. huhtikuuta 2000, kun Leena Vilkan ja hänen puolisonsa Arin tytär Tekla syntyi. Tyttären nimi on muunnos Jumalan kunniaa tai ylistystä tarkoittavista kreikan kielen sanoista.

Vilkka oli luvannut vanhemmilleen, että lapsi kastetaan. Se tarkoitti palaamista kirkon jäseneksi. Pian Vilkka huomasi, että aikaisemmin etäiseltä tuntuneella kirkolla oli paljon lapsiperheille suunnattua toimintaa.

Vilkka ja hänen puolisonsa osallistuivat ensimmäisen lapsen saaneille suunnattuun ryhmään ja kouluttautuivat ryhmänohjaajiksi. Tutuiksi tulivat myös seurakunnan perhekahvila, kerho, viikonlopputapahtumat, retkipäivät ja talviriehat.

Pieni Tekla menehtyi äitinsä syliin 20. toukokuuta 2006.

Pieni Tekla menehtyi äitinsä syliin 20. toukokuuta 2006.

Kasvain, jollaisesta kukaan ei ollut parantunut

Äidiksi tulemisen jälkeen Vilkka tunsi astuneensa valon ja ilon maailmaan ja löytäneensä oman elämänsä tarkoituksen. Onni ei kuitenkaan ollut pysyvää. Maailman sortuminen alkoi tavallisena arkiaamuna Teklan viidennen syntymäpäivän alla.

Aamulla Tekla valitti nilkkakipua, joten Vilkka soitti terveyskeskukseen ja sai peruutusajan samalla kun teki lapselleen aamupalaa. Terveyskeskuksessa lääkäri pyysi Teklaa kävelemään viivaa pitkin ja huomasi, että tytön tasapaino horjui.

Tekla sai kiireisen lähetteen Hyvinkään aluesairaalaan neurologisiin tutkimuksiin. Sieltä tytär ja äiti saivat ambulanssikyydin Meilahden sairaalaan, missä kammottava totuus selvisi. Teklan aivo­rungossa oli syöpäkasvain, jollaisesta yksikään ihminen ei ollut selviytynyt ­hengissä.

Elinaikaa olisi jäljellä kaksi tai kolme kuukautta.

– Tieto tuli täysin puskista. Vielä aamulla meillä oli terve lapsi, mutta saman päivän iltana hän oli kuolemaantuomittu, Vilkka sanoo.

Kokeellisen syöpähoidon avulla kasvaimen leviämistä saatiin tukahdutettua niin, että Tekla sai elää vielä reilun vuoden. Se oli vauhdikas vuosi, jonka aikana kolmilapsiseksi kasvanut perhe eli täyttä elämää päivä kerrallaan.

Käänne huonompaan oli kuitenkin väistämätön, ja lopulta Tekla menehtyi äitinsä syliin 20. toukokuuta 2006.

Vanhempien elämän oli pakko jatkua

Kyyneleet tulevat, kun Leena Vilkka palaa Teklan viimeisiin päiviin. Lapsen kuolema on niin musertava kokemus, että kysymys omasta selviytymisestä saa hänet pudistamaan päätään. Oma lapsi on osa itseä, eikä lapsen menettämisestä voi eikä tarvitsekaan selvitä.

– Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa elämää. Kun Tekla kuoli, perheeseemme jäi kaksi tytärtä, joista nuorempi oli vasta kaksivuotias. He tarvitsivat joka päivä hoitoa ja hoivaa, Vilkka sanoo.

Tyttären kuoleman jälkeisinä vuosina Leena Vilkka käsitteli suruaan kirjoittamalla kaksi viiltävän henkilökohtaista kirjaa. Viimeinen vuosi kertoo Teklan saattohoidosta ja elämästä syöpäpotilaana. Suruvuosi vie lukijan keskelle lapsensa menettäneen äidin tuskaa.

– Läheisten ihmisten apu ja tuki on välttämätöntä silloin, kun perhettä kohtaa äärimmäinen onnettomuus. Moni oman lapsensa menettänyt vanhempi päätyy itsemurhaan, alkoholisoituu tai sairastuu psyykkisesti.

Vilkka löysi apua ja tukea lapsensa menettäneiden vanhempien vertaistukiryhmästä. Tällä hetkellä hän toimii ohjaajana vertaisryhmässä, joka kokoontuu Hyvinkään hautausmaan kappelissa. Vilkka on myös lapsikuolemaperheiden vertaistukiyhdistys KÄPY ry:n puheenjohtaja.

En enää yritä torjua tai peitellä omaa hengellisyyttäni. Uskon, että jokin korkeampi voima säätelee asioita.

Äärimmäisen tuskan hetkinä Vilkkaa on kannatellut kokemus äärimmäisestä kauneudesta. Tyttären kuoleman jälkeen äiti tunsi elävänsä jossakin taivaan ja maan välimaastossa.

– Teklan kuolema oli ehdottomasti tuskallisinta ja kauheinta, mitä elämässäni saattoi tapahtua. Menetys oli ääretön ja täysin kohtuuton. Samalla nuo päivät olivat kauneinta, mitä voi olla.

Leena Vilkka pysähtyy tyttärensä haudan luona Hyvinkään hautausmaalla.

Leena Vilkka pysähtyy tyttärensä haudan luona Hyvinkään hautausmaalla.

Enkelikokemus toi valoa lapsen kuolinpäivään

Lapsen kuolinpäivänä Vilkan kotitalo oli täynnä vieraita, kun Teklan läheiset ja ystävät tulivat hyvästelemään häntä. Vilkka keitti vieraille kahvia ja katsoi tytärtään, joka näytti kaiken keskellä kauniilta kuin Prinsessa Ruusunen.

Teklan kuolema palautti Vilkan viisitoista vuotta hiljaisena pysyneen kokemusmaailman takaisin. Kuolinpäivänä kotitalo täyttyi enkeleistä, jotka lauloivat uskomattoman kauniisti. Enkeleitä Vilkka ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin.

– Se oli ääretöntä kauneutta, jota on järjen tasolla mahdotonta yhdistää samaan hetkeen. Tuo päivä oli minulle hyvin uskonnollinen, Vilkka ­sanoo.

Myös Vilkan muistot hautajaispäivästä ovat kauniita. Autenttiselta tuntuvassa muistikuvassa Vilkan huomio kiinnittyi siunauskappelin käytävällä juokseviin lapsiin. Tekla juoksi sisartensa ja toisten lasten mukana.

Hautajaisten jälkeen Vilkka näki tyttärensä vielä kolme kertaa. Kokemuksista viimeisin tapahtui Hyvinkään hautausmaalla talvisena iltana, kun Teklan kuolemasta oli kulunut jo useampi vuosi.

Tyttären kuolemaan liittyvät kokemukset muuttivat Vilkan suhtautumisen yliluonnollisiin kokemuksiin.

– En enää yritä torjua tai peitellä omaa hengellisyyttäni. Uskon, että jokin korkeampi voima säätelee asioita, eikä todellisuus rajoitu vain näkyvään maailmaan. Suhtaudun hengen ilmiöihin uteliaan kunnioittavasti, mutta en ole näissä asiois­sa lähetyssaarnaaja, Vilkka sanoo.

Leena Vilkka käsitteli tyttärensä kuolemaa kirjoittamalla kaksi kirjaa.

Leena Vilkka käsitteli tyttärensä kuolemaa kirjoittamalla kaksi kirjaa.

Hiljainen hetki kannon päällä

Tällä hetkellä poikkeuksellisten kokemusten kanava on Leena Vilkan mukaan kiinni, eikä hän koe elämässään tavallisesta poikkeavia asioita. Vilkka tuntee olevansa sinut itsensä, Jumalan ja hengellisen todellisuuden kanssa.

Luontevalta ja merkitykselliseltä tuntuu myös vuonna 2015 alkanut työ HNNKY:n eli Helsingin Nuorten Naisten Kristillisen Yhdistyksen toiminnanjohtajana. Yhdistys tekee ennaltaehkäisevää työtä haavoittuvassa asemassa olevien perheiden parissa. Laaja-alainen kerhotoiminta on perheiden ulottuvilla vanhempien tulotasosta riippumatta.

– Tämä on ensimmäinen työpaikkani, jossa voin tuoda esiin omaa hengellisyyttäni, Vilkka sanoo.

Kuten lapsuudessaan, Leena Vilkka kulkee päivittäin metsässä. Siellä hän tuntee olevansa täysin kotona. Kesäkuussa julkaistussa Ylen verkkokolumnissa Vilkka kirjoitti, että hän haluaisi kuolla metsään, ”nukahtaa suuren kuusen alimpien oksien suojaan, maatua siinä maaksi, yhteensulautua luonnon kanssa”.

Tavallisesti Vilkka viipyy metsäkävelyillään noin tunnin, mutta haastattelua edeltävänä päivänä syksyinen retki venyi, kun hän jäi istumaan kannon päälle. Metsäisen hetken jakoi Vimpula-­niminen perhoskoira, jonka Vilkka ja hänen puolisonsa hankkivat Teklalle tämän ­sairastuttua.

– Koen, että kun Vimpulasta aika jättää, koiran kautta muodostunut suora yhteys Teklaan katkeaa. Tämän koiran menetyksestä tulee siis hyvin erityisellä tavalla murheellista. Eräällä tavalla koira on viimeinen elävä siteemme Teklaan.

Leena Vilkka kulkee päivittäin metsässä. Siellä hän tuntee olevansa täysin kotona.

Leena Vilkka kulkee päivittäin metsässä. Siellä hän tuntee olevansa täysin kotona.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi